Mietin tässä vaan, että olenko ainoa jolla on tällaisia ongelmia...:P
Te jotka kirjoitatte, esim romaania, oletteko kertoneet harrastuksestanne perheelle, kavereille yms.?
Mikähän mulla on, kun nykyään tuntuu jotenkin nololta sanoa, että hei mä kirjoitan kirjaa.. Jotenkin se oli hyväksyttävämpää sillon kun oli vielä öbaut 13v. Ja sillon kaikki kaverit yms tiesikin että kirjoittelin kaikkea. Nyt jotenkin tuntuu että pitäisi tehdä jotain ns. järkevämpää, eikä ainakaan tuhlata miljoonasti aikaa johonkin "kirjaan".
Nyt on tosi hankalaa, kun asun ensinnäkin vielä kotona, ja meillä on yhteinen kone, eikä todellakaan pysty keskittyyn kirjoittamiseen, ellei sitten satu oleen yksin kotona.
Sitten taas kaverit on koko ajan kimpussa että lähdenkö sinne ja tänne, ja tottakai haluankin viettää niiden kanssa aikaa, mutta välillä sattuu just perjantai-illalle kirjoitusputki, ja sit joutuu keksimään tekosyitä, että nyt väsyttää jne.. Mulla kun ei tuota ylimääräistä aikaa juurikaan ole, kaikki liikenevä vapaa-aika menee sit mielellään kirjottamiseen.
Kuitenkin ainakin äitini, parhaat ystäväni jne tietävät että pidän kirjoittamisesta ja olen haaveillut kirjailijan urasta pienestä asti - miten voi olla näin vaikeaa kertoa, että nytkin kirjoitan romaania..??
Ehkä en halua, että porukka alkaa kyselemään tyyliin miten kirja edistyy, mistä se kertoo yms... Kun kuitenkin vielä olen aika arka tämän kirjan ja sen onnistumisen suhteen. Toisaalta haluaisin jo puhua siitä, sillä se on ollut tavalla tai toisella suuri osa elämääni jo kauan, toisaalta en ehkä ole vielä valmis. Ja missä sitten menee raja, kenelle kertoa ja kenelle ei? Nää munkin kaveriporukat on sellasia, että pian joka toinen baarikaveri on kyselemässä tästä, jos yhdellekin väärälle tyypille kerron...
Alkaa vaan tuntua hiukka epäreilulta varsinkin poikaystävää ja parasta ystävää kohtaan, kun tarvii keksiä tekosyitä, vaikka tosiaankin heidän kanssaan mielelläni aikaa viettäisin..:( Ovat vielä niin ihania ja ymmärtäväisiä, että antavat mun olla yksin jos pyydän, vaikka mitään kunnon syytä en kerrokaan...
Te jotka kirjoitatte, esim romaania, oletteko kertoneet harrastuksestanne perheelle, kavereille yms.?
Mikähän mulla on, kun nykyään tuntuu jotenkin nololta sanoa, että hei mä kirjoitan kirjaa.. Jotenkin se oli hyväksyttävämpää sillon kun oli vielä öbaut 13v. Ja sillon kaikki kaverit yms tiesikin että kirjoittelin kaikkea. Nyt jotenkin tuntuu että pitäisi tehdä jotain ns. järkevämpää, eikä ainakaan tuhlata miljoonasti aikaa johonkin "kirjaan".
Nyt on tosi hankalaa, kun asun ensinnäkin vielä kotona, ja meillä on yhteinen kone, eikä todellakaan pysty keskittyyn kirjoittamiseen, ellei sitten satu oleen yksin kotona.
Sitten taas kaverit on koko ajan kimpussa että lähdenkö sinne ja tänne, ja tottakai haluankin viettää niiden kanssa aikaa, mutta välillä sattuu just perjantai-illalle kirjoitusputki, ja sit joutuu keksimään tekosyitä, että nyt väsyttää jne.. Mulla kun ei tuota ylimääräistä aikaa juurikaan ole, kaikki liikenevä vapaa-aika menee sit mielellään kirjottamiseen.
Kuitenkin ainakin äitini, parhaat ystäväni jne tietävät että pidän kirjoittamisesta ja olen haaveillut kirjailijan urasta pienestä asti - miten voi olla näin vaikeaa kertoa, että nytkin kirjoitan romaania..??
Ehkä en halua, että porukka alkaa kyselemään tyyliin miten kirja edistyy, mistä se kertoo yms... Kun kuitenkin vielä olen aika arka tämän kirjan ja sen onnistumisen suhteen. Toisaalta haluaisin jo puhua siitä, sillä se on ollut tavalla tai toisella suuri osa elämääni jo kauan, toisaalta en ehkä ole vielä valmis. Ja missä sitten menee raja, kenelle kertoa ja kenelle ei? Nää munkin kaveriporukat on sellasia, että pian joka toinen baarikaveri on kyselemässä tästä, jos yhdellekin väärälle tyypille kerron...
Alkaa vaan tuntua hiukka epäreilulta varsinkin poikaystävää ja parasta ystävää kohtaan, kun tarvii keksiä tekosyitä, vaikka tosiaankin heidän kanssaan mielelläni aikaa viettäisin..:( Ovat vielä niin ihania ja ymmärtäväisiä, että antavat mun olla yksin jos pyydän, vaikka mitään kunnon syytä en kerrokaan...
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kai harrastaminen on sallittua? Se ei ole keneltäkään muulta pois, että olet välillä uppoutunut omaan harrastukseesi. Kirjoittaa täytyy silloin, kun siltä tuntuu.
Kannattaa antaa aikaa myös ihmissuhteille, on sitten vanhempana, mistä kirjoittaa ; )
Sehän se, kun olette molemmat oikeassa...:P
Koko sukuni tiesi heti alusta asti, että haluan kirjailijaksi ja he jokainen omalla tavallaan kannustivat minua jatkamaan. Ystävänikin halusivat lukea juttujani ja kirjoitin yhdessä vaiheessa koulunlehteen tarinoita ja muita artikkeleja. Sitten kun muutin Suomeen sain uusia ystäviä ja koko kirjoittaminen muuttui.
Nykyään ystäväni lukevat toisinaan tekstejäni, mutta yleensä en heidän kanssaan paljoa puhu kirjoittamisesta. Sanon vain, kun he kysyvät miten menee, että hyvin ja kirjoittaminenkin sujuu. He vastaavat hymyilemällä vinosti ja siirrymme toiseen aiheeseen.
Olet oikeassa, on ahdistavaa jos ystävät kyselevät kuinka kirja edistyy ja niin edelleen, mutta toisaalta seura parantaa. Varsinkin näin keväällä on mukava lähteä porukalla ulkoilemaan.
Silmätkin avautuvat uudelleen talven jälkeen ja näkee paljon sellaista, mitä talvella piti täysin turhana ja arkipäiväisenä.
Shiyo Chiji
Itse olen tahkonnut erinäisiä tekeleitä noin kymmenen-viidentoista vuoden ajan. Nyt, kun kolmenkympin kriisi alkaa kohta kolkutella, on sellainen fiilis, että olisi hyvä saada jotain valmiiksi asti. Suurimpana syynä tuhannen loistavan alun kesken jäämiseen on aktiivinen sosiaalinen elämä, jonka onnistuin kehittämään lukioaikana. En tosin kadu sitä, sillä 1) nyt on vallan hitosti tapauksia, tunteita ja mokailuja, joista ammentaa (tuntemistani ihmisistä puhumattakaan) ja 2) voi herrajumala, onko suurin osa siitä, mitä räkänokkaisena 16-19-vuotiaana kirjoitti täyttä skeidaa! Ihan hävettää lukea joitakin makuloinnilta säästyneitä pätkiä. Onneksi olen saanut silloin aikaiseksi pari onnistunuttakin novellia. Niiden koossa pitäminen kun on huomattavasti helpompaa kuin 400-sivuisen elämää suuremman järkäleen. Vaikka olenkin halunnut kirjoittaa uuden Sinuhen noin 13-vuotiaasta asti. (Mitä, minäkö suuruudenhullu?)
Perhe ja kaverit ovat oikeastaan aina tienneet intohimostani. Sitä olisikin ollut turha peitellä, kun hyllyssä oli jo kaksitoistakesäisenä pitkälti toistasataa kirjaa, ja opettajilta tuli jatkuvaa positiivista palautetta ainekirjoituksista ja esseistä. Vanhemmat olivat toki varmasti tyytyväisiä fiksuun tyttäreensä, mutta isä ei juuri kommentoinut asiaa tarkemmin, ja äitikin jaksoi toistaa joka kehun jälkeen, kuinka tärkeää on hankkia oikea, kunnon ammatti. Perheen kannustuksen puutteesta huolimatta olen jatkanut kirjoittamista, ja haaveilen edelleen edes jonkinlaisesta ammattikirjailijan urasta. Puoli- tai neljäsosa-ammattilaisenkin ura kelpaa...
Mä olen kirjottanu romaania siitä asti, kun täytin 9. Taso tosin matkan varrella vähän muuttunut ;) Kaikki tiesi jo sillon, että rakastan kirjottamista, vaari entisenä lehtimiehenä ja reportterina vielä kannusti.
Ei tule mieleen yhtään ajanjaksoa KOSKAAN, että en olisi kirjottanu. En nyt mitenkään ole kulkenut leima otsassa, mutta parhaille kavereille tietysti kerroin, mitä teen. Yläasteella reaktio oli: Hei, kirjotetaan kirja yhdessä!
Lukiossa ne harvat, jotka tiesi, kunnioitti sitä kärsivällisyyttä, muut toi aineita mulle tarkistettavaks :P
Vanhemmat ei ole koskaan kannustaneet, vaari taitaa olla ainoa. Ei nekään ole haukkunu tai mitään vastaavaa, niille se vaan on osa mua ja sillä siisti. Samoin kun tässä näköjään pitää vähän elääkin, tuli hankittua mies ja muutettua sen kanssa yhteen ja vähän vaikea pitää siltä salassa mitään, kun mun mukana tuli kannettava, kaksisataa tietokirjaa ja miljoona puhtaaks kirjotettua liuskaa ;) Nykyset kaverit on lukenu mun tekstejä, kehuneet ja odottavat nytkin innoissaan jatkoa ja oon jo alkanu miettimään, etten antas niiden lukea enempää. Kummasti se kyllä piristää, kun saa kehuja ja kritiikkiä, ja pelkästään se, että joku jaksaa lukea, on iso plussa ja kannustaa eteenpäin :)
Mutta jos häpeää omaa harrastustaan, se on jo toinen juttu. En tarkota, että pitäisi edelleenkään leimata otsaansa, ja kyllä muakin nolostuttaa, kun joku tulee kysymään: Ai kirjotakssää? Yhtään negatiivista reaktiota en ole saanut, pelkästään uteliaita, välillä liian uteliaita, enkä voi omasta kirjastani kenenkään kanssa puhua (ja ai että mä haluisin puhua!), koska kuulemma spoilaan :P Mutta vaikka kukaan ei koskaan sitä julkasis, niin ainakin mulla on ollu hauskaa, kun kirjotin sitä, ja joku on jopa joskus siitä sanonu: Sehän on jo ihan niinku oikea kirja.
Ensin kerroin tai pikemminkin mainitsin lähimmäisimmilleni kirjoittamisestani, mutta eivätpä he yhtään tunnu välittävän koko asiasta. Ilmeisesti ajattelevat, ettei siitä kuitenkaan tule koskaan mitään, joten parempi vain olla hiljaa ja odottaa, että koko juttu unohtuu.
Välillä kyllä otti päähän, kun porukka tuli neuvomaan ihan itsestäänselvissä asioissa, vaikkeivat tiedä alasta juuri mitään.
Nykyisin, jos joku alkaa udella, mitä teen esimerkiksi iltaisin, sanon vain, että töitä. Ei tarvitse selitellä sen enempää, eikä kukaan pidä tyhmänä.
Kerroin kirjoittamisesta vaiheessa kun ensimmäinen 200 sivuinen versio valmistu. Eli oli jotain konkreettista näyttöä, siihen asti kirjoitin niitä näitä tiilenpäitä.
Tosin mies toisinaan hiukan paheksui koneen ääressä näpertämistä. Kun aikaa kului aamukuudesta iltayhdeksään tai puoleenyöhön ja pari muksuakin oli siinä jossain lähistöllä huomiota vailla.
Kun viimein kerroin mitä tein/teen olen saanut mieheni/sukuni täyden tuen.
Sukulaisille kerroin kun halusin kommentteja teksteistä, toisia olen kiusannut oikein olan takaa teksteineni, toisille en ole näyttänyt riviäkään. josta syystä toiset ovat hiukan katkeria, toiset kyllästyneitä. Mutta tämä on näitä, joku on esilukijasi, toinen ehkä liian erilainen ihmisenä ajatuksiltaan jne.
Naapureista ei tiedä kuin yksi.
Kyselyjä tulee toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän edistymisestä, nyt vähemmän kun olen lakannut sanomasta milloin ehkä saisin jotain valmista aikaan. Tai siis onhan tuo valmis ollut usein muttei riittävän valmis lähetettäväksi.
Nyt kun muksut ovat koulussa ja eskarissa tulosta pitäisi syntyä, syntyykö? jää nähtäväksi.
Toisaalta, kohdallani on se pienoinen etu, että olen ollut taiteilija syntymästäni, mieheni tiesi luovuuteni/hulluuteni jo alkumetreillä.
Vuodet ennen kirjoittamisen löytämistä olivat kuin etsikkoaikaa, kokeilin ihan ja kaikkea, tämä tuntuu viimein siltä ainoalta oikealta jota haluan tehdä. Kun sen löytää.. voi lakata miettimästä mikä minusta isona tulee.
Minulla ei kyllä ole mitään käteviä vinkkejä ajankäytön suhteen. Itse en nimittäin kirjoita käytännössä kovinkaan paljon, ja lisäksi parhaat ystäväni ovat itse sellaisia, että panostavat erilaisiin projekteihinsa, joten ongelmaa sillä saralla ei ole.
Tässä seuraa nyt sitten surkuttelua: On suuri harmi, että luovia harrastuksia arvostetaan niin vähän. Lapsella ne vielä menettelevät, mutta aikuisen pitäisi joko alkaa tienata harrastuksellaan tai jättää se. Hirveää kapitalistista hyötyajattelua! Mitä sitten, jos ei saa kirjaansa julkaistuksi tai jos ei edes halua saada sitä julkaistuksi. Eihän kirjoittamiseen ja taustatyöhön kulutettu aika ole mennyt hukkaan: kirjoittaja ruokkii mielikuvitustaan, empatiakykyään, yleissivistystään ja itseymmärrystään. Kai se on myös jonkun arvoista? No, onneksi monet täällä varmastikin uskovat sen olevan, niin kuin minäkin.
Eihän kirjoittamisessa mitään hävettävää ole. En itsekään paljoa kyllä huutele muille, että "minä kirjoitan kirjaa".... jostain syystä kaikki sen jo tietävätkin. Minulla ei toki ole sitä ongelmaa, että laiminlöisin jotakuta, sillä ei paljon noita hyviä ystäviä oikein ole. Kymmenittäin tuttuja ja koulukamuja ja ties mitä, mutta harvan ihmisen päästän kunnolla lähelleni. Luonteeni on siis hyvin kirjailijalle sopiva. Kirjailijan työhän on yksinäistä ja kirjailijan täytyyy tietoisesti eristäytyä muista ihmisistä. Mutta kirjoittamisessa ei mielestäni ole mitään noloa! Päinvastoin! Siitä tulisi olla ylpeä! Kaikilla ei ole taitoa kirjoittaa. Ja harrastus kirjoittaminenkin on... Mutta se on vain raaka totuus, että sosiaalinen elämä kärsii, jos alkaa kirjoittaa. Enimmäkseen tapaan ystäviäni netin välityksellä ja koulussa, muulloin olen kiinni koneessa. Varsinkin nyt, kun korjaan käsikirjoitustani. Deadline on ensi tiistai, enkä ole oikeastaan edes vielä aloittanut. Toisin sanoen vedän kaikki ihmissuhteet jäille tiistaihin asti ja istun koneen ääressä. Mutta kyllä kaikki ymmärtää, jos sanon etten voi tulla tai jotain kun korjaan käsistä. Ei siis mitään pelättävää!! Rohkeesti vaan sanot, miksi et pääse. Ei tee omalletunnolle hyvää jos joutuu keksimään tekosyitä!