Olen 24-vuotias mies. Minua on suoraan sanottuna vituttanut jo luultavasti 5-7 vuotta. Välillä on ollut helpompaa ja välillä vaikeampaa. Periaatteessa minulla on kaikki hyvin.
En vain saa itseäni niskasta kiinni ja hoida elämääni kuntoon. Minulla on opiskelut kesken, mutta opintoviikkoja ei tule tarpeeksi nopeaa tahtia. Olen tiedostanut ongelman ja silti en tee asialle mitään. Kaverit alkavat valmistua, mutta minä olen vasta puolivälissä. en jaksa lukea kokeisiin, enkä käydä tunneilla.
Silloin kun olen seurustellut. Olen ollut tyytyväisempi itseeni ja onnistunut hautaamaan vitutuksen jonnekin syvälle. Sieltä se kuitenkin aina välillä kurkistaa, jolloin vetäydyn hieman sisäänpäin. Viimeinen suhteeni kesti kaksi vuotta. Rakastin exääni yli kaiken, mutta eräänä päivänä hän vain tuli ja sanoi että ei halua jatkaa enää. Minä sanoin siihen vain "jaaha". Vaikka rakastin häntä enemmän kuin mitään, niin silti en ole tuntenut suurempaa kipua. Olen ollut vain niin että elämä jatkuu ja atellut että paska reissu, mut tulipahan tehtyä. Olen täysin immuuni negatiivisille tunteille. en tunne surua, enkä kipua, enkä kaipuuta. tunnen vain vitutuksen.
Naispuoliset kaverini ovat viime aikoina sanoneet että olen masentunut silloin tällöin. Kiellän sen ja sanon että minua vain vituttaa. Jos ihmiset huomattavat että olen nykyään masentunut, niin se käy vain vituttamaan ja tunnen kovaa ahdistusta sisälläni. En halua puhua siitä asiasta enempää heidän kanssa. Kuulen koko ajan enemmän ja enemmän etten ole enää normaali itseni. En heitä enää nykyään kännissä ollessani samanlaista härskiä läppää kuin ennen. En ole samanlainen levoton itseni kuin millaisena kaikki minut tuntevat
Mikään ei jaksa kiinnostaa minua. Jos joskus olen iloinen, niin pieninkin asia saa minut taas tuntemaan itseni huonoksi ihmiseksi.
En vain saa itseäni niskasta kiinni ja hoida elämääni kuntoon. Minulla on opiskelut kesken, mutta opintoviikkoja ei tule tarpeeksi nopeaa tahtia. Olen tiedostanut ongelman ja silti en tee asialle mitään. Kaverit alkavat valmistua, mutta minä olen vasta puolivälissä. en jaksa lukea kokeisiin, enkä käydä tunneilla.
Silloin kun olen seurustellut. Olen ollut tyytyväisempi itseeni ja onnistunut hautaamaan vitutuksen jonnekin syvälle. Sieltä se kuitenkin aina välillä kurkistaa, jolloin vetäydyn hieman sisäänpäin. Viimeinen suhteeni kesti kaksi vuotta. Rakastin exääni yli kaiken, mutta eräänä päivänä hän vain tuli ja sanoi että ei halua jatkaa enää. Minä sanoin siihen vain "jaaha". Vaikka rakastin häntä enemmän kuin mitään, niin silti en ole tuntenut suurempaa kipua. Olen ollut vain niin että elämä jatkuu ja atellut että paska reissu, mut tulipahan tehtyä. Olen täysin immuuni negatiivisille tunteille. en tunne surua, enkä kipua, enkä kaipuuta. tunnen vain vitutuksen.
Naispuoliset kaverini ovat viime aikoina sanoneet että olen masentunut silloin tällöin. Kiellän sen ja sanon että minua vain vituttaa. Jos ihmiset huomattavat että olen nykyään masentunut, niin se käy vain vituttamaan ja tunnen kovaa ahdistusta sisälläni. En halua puhua siitä asiasta enempää heidän kanssa. Kuulen koko ajan enemmän ja enemmän etten ole enää normaali itseni. En heitä enää nykyään kännissä ollessani samanlaista härskiä läppää kuin ennen. En ole samanlainen levoton itseni kuin millaisena kaikki minut tuntevat
Mikään ei jaksa kiinnostaa minua. Jos joskus olen iloinen, niin pieninkin asia saa minut taas tuntemaan itseni huonoksi ihmiseksi.
Vastaukset 13
Vanhimmat
en voi muuta sanoa kun sulla on samaa vikaa kuin minulla.....enkä voi sanoa muuta kuin että tätä tää elämä on..yhtä paskaa ja vitutusta!!
hahahahaa..paskaa ja vitutusta. näi o.
Voiskohan tuo vitutus olla masennuksen 'esiaste. Itseäni on varmaan vituttanut 15 v, mutta nyt iski sitten masennus/ahdistus. Onneksi iski (!!), koska joudun pakosta nyt käymään asiat itseni kanssa läpi. Vitutus on jotenkin turvallisempi tunne kuin masennus, sen takia sen jotenkin hyväksyy itsellään ja yrittää raivolla mennä eteenpäin. Sitten tähän olotilaan tottuu ja ei enää edes muista, millainen on joskus ollut.
Vittumaisinta tässä on se että minulla on kaikki asiat hyvin. Minulla ei pitäisi olla mitään syytä miksi valittaa, mutta silti vaan vituttaa. Kavereita on sen verran ettei edes jaksa pitää kaikkiin yhteyttä. Joka viikonloppu käydään baarissa kavereiden kanssa. On mies ja naispuolisia ystäviä. On hyvät suhteet vanhempiin. Rahaa on sen verran mitä nyt opintotukee saa. Asun opiskelija-asunnoissa ja fillarilla pääsee eteenpäin..
Eli ei mitään syytä valittaa ja sen kun tiedostaa, niin vituttaa vaan enemmän
Sulla sentään on ollut tyttöystäviä. Mulla ei. Naisen puute on yksi suurimmista syrjäytymisten ja itsemurhien syistä. Vituttaa niin paljon ettei enää jaksa. Tätä on kestänyt kohta 10 vuotta. Tulisi jo kuolema ja korjaisi pois.
Pitäis varmaan perustaa "Vittuuntuneiden miesten kerho". Kerättäis jäsenmaksuja ja käytäis kaljalla. Puhuttais naisista ja paskasta elämästä.. Saako kannatusta?
älkää miehet yksin tein omiko vittuksianne. kyllä niitä täältä vastakkaiseltakin sukupuolelta löytyy elämään kyllästyneitä. itselläni on ollut useamman vuoden ajan elämä ihan mallillaan, mutta silti usein tulee todella tyytymätön olo: että tätäkö tämä elämä on. töitä, loma-aikoja taas töitä, pakerretaan mennään eteenpäin, syödään, nukutaan välillä naidaan ja joskus ehkä nautitaankin. en tiedä. jotenkin elämästä puuttuu sisältö ja mielekkyys. varsinaisesti ei ole mitään tavoitetta, eletään vaan ja ollaan. olo on merkityksetön ja jotkut piristysruiskeet esim. juuri lomat katkaisevat välillä tuota vitutusta, mutta tuntuu kuin nekin olisivat vain tekohengitystä varsinaisen sydänkohtauksen ollessa jo päällä. kuitenkin kaikki on hyvin eikä saisi valittaa. mutta kun sisällä vain vituttaa ja masentaa, ilman varsinaista syytä.
Toi sun kertomus oli aivan kuin minun elämästä, paitsi kuhan pääsis vielä työelämään. Opiskelut näyttää vaan venyvän mulla. Sanoit että "elämästä puuttuu sisältö ja mielekkyys". Se sopii mun elämään kuin nyrkki silmään. Voidaan me miehet jakaa vitutuksemme kauniimman sukupuolenkin kanssa. Eli perustetaan Vittuuntuneiden Ihmisten Kerho...
Itelläki on tollasia vitutuksia. Kai ne johtuu pakko-oireista joistä kärsin, yksinäisyydestä ym. Aina sitä itselle hokee että täytyy ottaa niskasta kiinni ja lähteä johonki vaikka opiskelemaan tai jotain, mutta aina vaan pitkitän sitä asiaa. Nyt alkaa pikkuhiljaa tuntumaan että nyt se on pakko lähteä äidin ja isän helmoista..
Ei kannata ryypätä aina niin perkeleesti eikä valittaa joka asiasta. Suomalaiset miehet on synkkiä ja kireitä. Täytyy opetella rentoutumaan vaikka ihan yksin. Pieleen menneistä naissuhteista miehet saa pääasiassa syyttää itseään. Kukaan ei jaksa katsella kiukkuista/hapanta, saati kännissä mesoavaa isoa kakaraa kauaa.
Joo kyllä vituttaa täälläkin. Itse jotenkin toivon että tämän talousromahduksen jälkeen alkaisi "uusi alku", niinkuin sopivasti näyttäisi tuo 2012:kin siihen osuvan >_< naurakaa vaan. Ihmiset ovat niin vieraantuneet toisistaan että tähän on tultava jonkinlainen muutos jolla saamme maapallolle lisää rakkautta.
Samoja mietteitä täällä, tosin yleensä tämän masennuksen ja vitutuksen on laukassut naispuolinen henkilö. Eihän niitä voi syyttää, vaan itseäni, koska olen hyvin tunnepohjainen ihminen.
Se, että kokee pettymyksen pettymyksien perään, ja näyttää siltä, että se tyttöystävä olisi vain haave, laittaa masentamaan ja vituttamaan pidemmäksi aikaa. Sittenkun siitä on päässyt yli, niin taas jostai pamahtaa uusi pettymys kohdalle ja taas vituttaa kaikki.
Loputon kierre, eikä siitä mihinkään pääse.
Tunnettu tosi asia on että miesten masennus usein ilmenee agressioina ja vihaisuutena. Otapas asioista selvää googgelilla sen sijaan että käytät aikasi itsesi kieltämiseen. Ja sit aloitat itsesi parantamisen, maksoi mitä maksoi. Tsemppiä!