Erik oli huolestunut, Jeanin käytös vaivasi häntä ja hän pelkäsi että Jean saattaisi tehdä jotakin typerää. Hän näki Michaelin seuraavana päivänä, kun he menivät kaupungille kahville. ”Onko Jean ottanut vielä yhteyttä sinuun?” Erik kysyi, heidän juteltuaan aluksi muusta. ”Näin hänet toissapäivänä, hän oli odottamassa minua kun oli lähdössä kotiin tunneilta, sen jälkeen ei ole kuulunut mitään.” Michael sanoi, hänelle tuntui edelleen olevan ahdistavaa puhua Jeanista. ”Näin itse hänet eilen illalla, enkä haluaisi nyt hermostuttaa sinua lisää, mutta luulen että sinun olisi syytä olla edelleen varuillasi Jeanin suhteen…hänen eilinen käytöksensä jäi vaivaamaan” Erik sanoi. ”Hmm…Mitä Jean sitten sanoi?” Michael kysyi epävarmana, tietämättä halusiko todella kuulla sitä. ”Hän…no Jean sanoi kaikenlaista, en oikein…kuitenkin sellaista mikä…minkä vuoksi en suosittele että tapaat Jeania, vaikka hän kuinka anelisi sitä…et ainakaan kahden kesken ” Erik sanoi takerrellen. ”Siihen voit luottaa, minulla ei ole aikomustakaan nähdä sitä paskiaista, ei enää koskaan” Michael puuskahti
Michael tuli takaisin kotiin, hän oli stressaantunut ja peloissaan, hän aavisti, että jotain tapahtuisi vielä, että Jean saattaisi tehdä jotain tai että jotakin pahaa tulisi vielä tapahtumaan. Hän ei täysin uskaltanut luottaa onneen, joka oli pettänyt hänet niin monta kertaa aiemminkin. Michael makasi makuuhuoneen sängyllä, katse luotuna kattoon. ”Michael, mikä sinun on?” Sam kysyi katseltuaan häntä hetken oven suusta. ”Ei mikään, olen vain väsynyt” Michael vastasi ja yritti hymyillä. Sam tuli lähemmäksi ja istui hänen viereensä. ”Olet huono valehtelemaan, näen, että kaikki ei ole kunnossa” Sam sanoi lempeästi. Michael nosti katseensa häneen. ”Tai ehkä en vain osaa huijata sinua” Sam laskeutui kyljelleen hänen viereensä, hän otti Michaelin käden omien käsiensä väliin. ”Kerro minulle.” Michael näytti empivän. ”Uuh, tämä on niin hemmetin raivostuttavaa, en halua olla tällainen, haluan, että voisin olla kuten kuka tahansa, murehtia jotakin täysin tyhjänpäiväistä, tiedätkö? Kuten siitä että vanhempani ovat mielestäni täysiä idiootteja, tai että minulla ei ole rahaa tarpeeksi…tai etten löydä juuri oikeanlaisia vaatteita johonkin juhliin… ” Michael nauroi hivenen hermostuneesti ja Sam hymyili hänelle myötätuntoisesti. ”Onko nyt tapahtunut jotain erityistä, ei kai Jean ole?…” Sam aloitti vakavoituen. ”Ei, tai Erik vain sanoi nähneensä Jeanin ja… no hän oli vain huolissaan ja se tarttui sitten minuunkin…” Michael huokaisi. ”Ymmärrän… antaisin mitä vain, jos saisin kaikki huolesi kaikkoamaan, että voisin nähdä sinut onnellisena” Sam kuiskasi. Hän suuteli Michaelin kättä pehmeästi ja siirsi sitten kätensä hänen kasvoilleen. ”Sam…etkö tiedä?…Minä olen onnellinen, huolissani, mutta onnellinen, tässä, nyt, sinun kanssasi…Unohdetaan mennyt, ei enää puhuta siitä…Meillä on nyt tämä hetki, nautitaan mieluummin siitä” Michael sanoi ja siirtyi lähemmäksi. Hän sulki silmänsä ja suuteli Samin huulia hellästi ja pitkään. Heidän kätensä tekivät tutkimusmatkaa toistensa vartaloilla. Vaatteet riisuttiin hitaasti, vailla kiirettä. Sam sipaisi Michaelin hiuksia, näykkäisi hellästi hänen korvanlehteään, suuteli hänen otsaansa, poskiaan, kosteita huulia. Hetkeksi he pysähtyivät katsomaan toistensa silmiin. Molempien kasvoilla lepäsi onnellinen, tutkiskeleva hymy. ”Voi luoja että rakastan sinua, en ole koskaan tuntenut mitään tällaista…Rakastan sinun otsaasi, näitä kauniita, suuria, ruskeita silmiäsi, poskipäitäsi, nenääsi, huuliasi ja näitä ihania hymykuoppiasi, sinun upeaa kaunista vartaloasi…” Sam luetteli, koskettaen joka kohtaa kädellään. ”Minäkin rakastan sinua, enemmän kuin mitään tai ketään. Aina” Michael kuiskasi hymyillen. He suutelivat tosiaan uudelleen, yhä pidempään. kietoutuen aivan toisiinsa kiinni. Kaikki muu ympärillä oleva unohtui, olivat vain he kaksi, toistensa syleilyssä, siitä kauniista hetkestä nauttien ja rakastellen.
Michael alkoi ajattelemaan entistä enemmän vanhempiaan, joiden kanssa ei ollut puhunut liki seitsemään vuoteen. Häntä kadutti ettei ollut ottanut heihin yhteyttä aiemmin, mutta toisaalta hän häpesi menneisyyttään ja ajatteli että voisi olla parempi, jos vanhemmat eivät tietäisi mitä hänelle oli todellisuudessa tapahtunut. Sam kuitenkin kannusti häntä ottamaan yhteyttä heihin, hän näki kuinka kipeästi Michael kaipasi perhettään ja kotiaan. ”Ajattele nyt Michael, siitä on seitsemän vuotta kun lähdit, he luultavasti miettivät päivittäin sitä mitä sinulle on tapahtunut…usko pois se olisi helpotus heille, jos he kuulisivat sinun äänesi ja jos sanoisit olevasi kunnossa” Sam sanoi, hänen pyöritellessään jälleen numerolappusta toisessa ja puhelinta toisessa kädessään. Michael katsoi häneen tuskastuneena. ”En oikein tiedä, en tiedä mitä sanoisin heille, olen muuttunut niin paljon siitä mitä olin kun lähdin…Miten selittäisin heille sen mitä on tapahtunut. ” Michael huokaisi ja laski puhelimen ja rypistyneen paperin palan pöydälle. ”Mieti kuitenkin asiaa, lupaathan?” Sam pyysi. ”Tottakai mietin ”
Oli kulunut kuukausi, he päättivät lähteä Samin ja muutamien ystäviensä kanssa erääseen gaybaariin. Ilta oli ollut hauska. He tanssivat Samin kanssa lähekkäin, suudellen ja hyväillen toisiaan. Hän oli tanssinut silmät suljettuina ja kun hän avasi ne hän huomasi katsovansa suoraan Jeaniin ja Patrickiin, jotka istuivat tanssilattian lähellä olevassa pöydässä. He katsoivat suoraan häntä kohti. Jeanin kasvoilla oli mairea hymy ja hänen silmissään pistävä katse. Kun Jean oli huomannut hänen katseensa niin hän mutristi huuliaan ja suuteli ilmaa hänen suuntaansa. Sam huomasi kuinka Michaelin vartalo jäykistyi ja hän vapasi hieman. Hän kääntyi katsomaan sinne mihin Michael katsoi ja huomasi myös Jeanin ja Patrickin. ”Mitä hemmettiä nuo kaksi täällä tekevät” Hän kirosi vihaisena. ”Haluatko lähteä täältä Michael?” Sam kysyi sitten. Michael käänsi katseensa Samiin. ”Ei, en voi antaa heidän pelottaa minua pois täältä, sitä he haluavatkin” Michael sanoi. ”Hyvä on, mennään kuitenkin takaisin pöytään” Sam sanoi sitten ja he lähtivät kävelemään poispäin. Michael otti häntä kädestä, hänellä oli huono-olo nähtyään Jeanin, mutta yritti kestää sen. Jean siirtyi tahallaan lähemmäksi heidän pöytäänsä ja katsoi Michaelia tiiviisti. Hän nautti siitä, että sai Michaelin vaivaantumaan. Michael yritti olla välittämättä siitä, yritti olla huomaamatta Jeania, mutta se tuntui mahdottomalta. Hän piteli edelleen Samia kädestä, se rauhoitti häntä hieman. ”Michael, oletko varma ettet halua lähteä?” Sam kysyi huolestuneena, huomattuaan että Michael alkoi puristamaan hänen kättään melko lujaa ja että Michael vapisi yhä. ”Lähdetään vain, en tiedä kestänkö sittenkään olla täällä” Michael kuiskasi. He hyvästelivät ystävänsä ja lähtivät. Michael kääntyi vielä katsomaan Jeania, jonka kasvoilla lepäsi voitonriemuinen hymy.
Baari-illan jälkeen Jean alkoi taas soitella Michaelille ja lähetti vihamielisiä viestejä, kun hänen soittoihinsa ei vastattu. Välillä taas viestien sävy oli lempeä, anteeksi pyytävä, joissa Jean houkutteli Michaelia tulemaan käymään luonaan ja sopimaan asiat. Michael kuitenkin aavisteli näiden viestien olevan vain hämäystä. Kului pari viikkoa ja sitten puhelut ja viestit loppuivat kuin seinään. He olivat molemmat huojentuneita, Jean oli ehkä viimeinkin tajunnut jättää asian sikseen.
Lämmin kesä vaihtui viileään syksyyn. He olivat olleet Samin kanssa nyt kolme kuukautta yhdessä. Sam oli opettanut hänelle hieman itsepuolustusta ja Michael kävi usein treenaamassa Kityn kanssa kuntosalilla, jossa Sam oli töissä. Eräänä iltana hän tuli tapansa mukaan salille Kityn kanssa. He treenasivat yhdessä ja juttelivat niitä näitä. Kity vaahtosi jostakin työtoveristaan, jonka mitättömiä ja turhia ongelmia hän joutui jatkuvasti kuuntelemaan. Tämä kollega ei tuntunut ymmärtävän, että hänellä oli parempaakin tekemistä kuin toimia hänen psykiatrianaan. Michael nauroi Kityn tarinalle myötätuntoisena ja osaksi huvittuneena, kun tämä niin tohkeissaan ja liioitellen, imitoi tätä hieman yli kolmekymppistä naista ongelmineen.
He olivat salilla puolitoista tuntia Kityn kanssa kunnes molemmat olivat väsyneitä ja päättivät lähteä kotiin. Michael kävi sanomassa Samille näkemiin. ”Voisinpa itsekin lähteä jo kotiin kanssasi...mutta ei auta, pitää vielä vetää yksi spinningtunti ja sen jälkeen vielä vähän paperitöitä.” Sam huokaisi. ”No koita nyt jaksaa, teen sinulle jotain hyvää ruokaa siihen mennessä kun tulet” Michael virnisti ja antoi hänelle suukon poskelle. ”Hyvä on, nähdään sitten kotona, tulen luultavasti puoli kymmenen aikaan.” Sam vastasi hymyillen.
Michael kävi vaihtamassa vaatteensa ja näki Kityn sitten aulassa. ”Voin antaa sinulle kyydin kotiin, jos haluat” Kity sanoi heidän kävellessä ulos. ”En viitsisi joka kerta vaivata sinua turhilla ajolenkeillä, voin kyllä kävellä, raitisilma tekee vain hyvää. Kiitos kuitenkin tarjouksesta” Michael kiitti ja hymyili hänelle. ”Oletko varma? On melko viileä ilma, eikä siitä nyt niin paljon vaivaa olisi…minusta on mukavaa kyyditä sinua” Kity sanoi, Michael huomasi, että tyttö punasteli hieman. ”No, jos ajat kotiisi ja voin siitä sitten kävellä, onhan se kuitenkin hieman lyhyempi kävelymatka” Michael ehdotti, hänen mieleensä tuli kerta kun Sam oli vitsaillut hänelle, että Kity olisi ihastunut häneen, silloin Michael oli ajatellut sen olevan Samin huumoria, mutta nyt, ehkä Sam oli ollut oikeassa. Hänen mieleensä tuli monia muita kertoja, jotka puhuivat väitteen puolesta, mutta joita hän ei ennen ollut tajunnut. ”Hyvä on” Kity sanoi ja hymyili tyytyväisenä. He kävelivät autolle.
”Haluaisitko, tulla sisälle vielä, kahville tai teelle?” Kity kysyi heidän päästyään perille. ”Ehkä joku toinen kerta, en taida nyt olla kummoista seuraa, olen sen verran väsynyt” Michael sanoi ja otti takapenkiltä urheilulaukkunsa. ”No joku toinen kerta sitten” Kity sanoi hivenen pettyneenä. ”Mutta nähdään sitten huomenna pubissa, vai mitä?” Kity hymyili. ”Tottakai, nähdään sitten!” Michael vastasi ja lähti kävelemään katua pitkin.
Michaelista tuntui pian, että jokin tai joku seurasi häntä. Hän jatkoi matkaansa yrittäen laittaa tunteen oman levottoman mielikuvituksensa piikkiin, tunne kuitenkin voimistui, mitä kauemmin hän oli kävellyt. Hän katseli peloissaan ympärilleen, muttei nähnyt ketään pimeässä. Kun Michael kääntyi syrjäkujalle, sille ainoalle jota hän matkansa aikana oli aina pelännyt, hän tajusi, että häntä todellakin seurattiin. Auto lipui hiljalleen hänen takanaan, hän kiihdytti askeliaan uskaltamatta katsoa taakseen. Jokin lapsuuden aikainen tarina pyöri hänen mielessään ”Paha saa sinut, jos katsot taaksesi” Hän ajatteli, eikä saanut ajatusta pois mielestään. ”Hei Mike, minne matka?” Hän oli jähmettyä paikoilleen kuullessaan äänen, pelottavan tutun äänen, hän ei ollut uskoa sitä. Hänen hengityksensä kiihtyi, sydän pamppaili levottomana. ”Ei, se ei voinut olla, se ei saanut olla…” Michael kääntyi äänen suuntaan pelosta vapisten. Auto oli pysähtynyt, ajovalot häikäisivät hänen silmiään. Ovi avautui hitaasti, sitten hän näki Rickyn. Michael huokaisi epätoivoisena, lamaantuneena. Hetken hän ei pystynyt muuhun, kuin katsomaan miehen virnuilevia kasvoja vailla kykyä liikkua. ”Luulitko voivasi paeta minua ikuisesti?” Ricky kysyi virnistäen pirullisesti. Mies otti muutaman hitaan askeleen häntä kohti, se sai hänet havahtumaan. ”Juokse, juokse” Hänen aivonsa jyskyttivät. Michael heitti urheilulaukkunsa maahan tietäen, että se vain hidastuttaisi häntä ja siitä alkoi epätoivoinen pako. Hän kuuli juoksuaskeleet takanaan ja hän kuuli kuinka auton toinen ovi oli avautunut ja hänen perässään oli Rickyn lisäksi joku toinen. Hänen lihaksensa olivat väsyneet, hän oli väsynyt, mutta hän ei saanut hidastaa, hän ei saisi antaa Rickyn saada itseään kiinni. Ricky oli kuitenkin liian nopea, mies oli aivan hänen takanaan, ensin Ricky sai kiinni hänen takkinsa selkämyksestä, veti häntä taaksepäin, saaden sitten paremman otteen vyötäröltä. Ricky veti hänet itseään vasten, toinen käsi siirtyi hänen suulleen, kun hän yritti huutaa. Michael yritti rimpuilla irti kaikilla voimillaan, hän potki jaloillaan Rickyä, yritti huutaa ja purra miehen kättä. Juuri kun hän oli melkein pääsemässä otteesta, toinen mies tuli heidän luokseen ja auttoi Rickyä pitämään häntä aloillaan ja raahaamaan autolle päin.
Hänet työnnettiin tumman pakettiauton sisään, toinen miehistä, iso kaljupäinen, tatuoitu, piteli häntä aloillaan, kun Ricky sitoi hänen silmänsä ja suunsa huivilla. Mies joka piteli häntä oli liian vahva, hän ei päässyt otteesta epätoivoisista yrityksistä huolimatta, huivi tukahdutti hänen huutonsa epämääräiseksi muminaksi. Takaovet suljettiin ja pian auto käynnistyi ja lähti liikkeelle.
jatkuu...
(vähän taas tiivistin, tästä kun on oikeasti tulossa toosi pitkä tarina =)...)
Michael tuli takaisin kotiin, hän oli stressaantunut ja peloissaan, hän aavisti, että jotain tapahtuisi vielä, että Jean saattaisi tehdä jotain tai että jotakin pahaa tulisi vielä tapahtumaan. Hän ei täysin uskaltanut luottaa onneen, joka oli pettänyt hänet niin monta kertaa aiemminkin. Michael makasi makuuhuoneen sängyllä, katse luotuna kattoon. ”Michael, mikä sinun on?” Sam kysyi katseltuaan häntä hetken oven suusta. ”Ei mikään, olen vain väsynyt” Michael vastasi ja yritti hymyillä. Sam tuli lähemmäksi ja istui hänen viereensä. ”Olet huono valehtelemaan, näen, että kaikki ei ole kunnossa” Sam sanoi lempeästi. Michael nosti katseensa häneen. ”Tai ehkä en vain osaa huijata sinua” Sam laskeutui kyljelleen hänen viereensä, hän otti Michaelin käden omien käsiensä väliin. ”Kerro minulle.” Michael näytti empivän. ”Uuh, tämä on niin hemmetin raivostuttavaa, en halua olla tällainen, haluan, että voisin olla kuten kuka tahansa, murehtia jotakin täysin tyhjänpäiväistä, tiedätkö? Kuten siitä että vanhempani ovat mielestäni täysiä idiootteja, tai että minulla ei ole rahaa tarpeeksi…tai etten löydä juuri oikeanlaisia vaatteita johonkin juhliin… ” Michael nauroi hivenen hermostuneesti ja Sam hymyili hänelle myötätuntoisesti. ”Onko nyt tapahtunut jotain erityistä, ei kai Jean ole?…” Sam aloitti vakavoituen. ”Ei, tai Erik vain sanoi nähneensä Jeanin ja… no hän oli vain huolissaan ja se tarttui sitten minuunkin…” Michael huokaisi. ”Ymmärrän… antaisin mitä vain, jos saisin kaikki huolesi kaikkoamaan, että voisin nähdä sinut onnellisena” Sam kuiskasi. Hän suuteli Michaelin kättä pehmeästi ja siirsi sitten kätensä hänen kasvoilleen. ”Sam…etkö tiedä?…Minä olen onnellinen, huolissani, mutta onnellinen, tässä, nyt, sinun kanssasi…Unohdetaan mennyt, ei enää puhuta siitä…Meillä on nyt tämä hetki, nautitaan mieluummin siitä” Michael sanoi ja siirtyi lähemmäksi. Hän sulki silmänsä ja suuteli Samin huulia hellästi ja pitkään. Heidän kätensä tekivät tutkimusmatkaa toistensa vartaloilla. Vaatteet riisuttiin hitaasti, vailla kiirettä. Sam sipaisi Michaelin hiuksia, näykkäisi hellästi hänen korvanlehteään, suuteli hänen otsaansa, poskiaan, kosteita huulia. Hetkeksi he pysähtyivät katsomaan toistensa silmiin. Molempien kasvoilla lepäsi onnellinen, tutkiskeleva hymy. ”Voi luoja että rakastan sinua, en ole koskaan tuntenut mitään tällaista…Rakastan sinun otsaasi, näitä kauniita, suuria, ruskeita silmiäsi, poskipäitäsi, nenääsi, huuliasi ja näitä ihania hymykuoppiasi, sinun upeaa kaunista vartaloasi…” Sam luetteli, koskettaen joka kohtaa kädellään. ”Minäkin rakastan sinua, enemmän kuin mitään tai ketään. Aina” Michael kuiskasi hymyillen. He suutelivat tosiaan uudelleen, yhä pidempään. kietoutuen aivan toisiinsa kiinni. Kaikki muu ympärillä oleva unohtui, olivat vain he kaksi, toistensa syleilyssä, siitä kauniista hetkestä nauttien ja rakastellen.
Michael alkoi ajattelemaan entistä enemmän vanhempiaan, joiden kanssa ei ollut puhunut liki seitsemään vuoteen. Häntä kadutti ettei ollut ottanut heihin yhteyttä aiemmin, mutta toisaalta hän häpesi menneisyyttään ja ajatteli että voisi olla parempi, jos vanhemmat eivät tietäisi mitä hänelle oli todellisuudessa tapahtunut. Sam kuitenkin kannusti häntä ottamaan yhteyttä heihin, hän näki kuinka kipeästi Michael kaipasi perhettään ja kotiaan. ”Ajattele nyt Michael, siitä on seitsemän vuotta kun lähdit, he luultavasti miettivät päivittäin sitä mitä sinulle on tapahtunut…usko pois se olisi helpotus heille, jos he kuulisivat sinun äänesi ja jos sanoisit olevasi kunnossa” Sam sanoi, hänen pyöritellessään jälleen numerolappusta toisessa ja puhelinta toisessa kädessään. Michael katsoi häneen tuskastuneena. ”En oikein tiedä, en tiedä mitä sanoisin heille, olen muuttunut niin paljon siitä mitä olin kun lähdin…Miten selittäisin heille sen mitä on tapahtunut. ” Michael huokaisi ja laski puhelimen ja rypistyneen paperin palan pöydälle. ”Mieti kuitenkin asiaa, lupaathan?” Sam pyysi. ”Tottakai mietin ”
Oli kulunut kuukausi, he päättivät lähteä Samin ja muutamien ystäviensä kanssa erääseen gaybaariin. Ilta oli ollut hauska. He tanssivat Samin kanssa lähekkäin, suudellen ja hyväillen toisiaan. Hän oli tanssinut silmät suljettuina ja kun hän avasi ne hän huomasi katsovansa suoraan Jeaniin ja Patrickiin, jotka istuivat tanssilattian lähellä olevassa pöydässä. He katsoivat suoraan häntä kohti. Jeanin kasvoilla oli mairea hymy ja hänen silmissään pistävä katse. Kun Jean oli huomannut hänen katseensa niin hän mutristi huuliaan ja suuteli ilmaa hänen suuntaansa. Sam huomasi kuinka Michaelin vartalo jäykistyi ja hän vapasi hieman. Hän kääntyi katsomaan sinne mihin Michael katsoi ja huomasi myös Jeanin ja Patrickin. ”Mitä hemmettiä nuo kaksi täällä tekevät” Hän kirosi vihaisena. ”Haluatko lähteä täältä Michael?” Sam kysyi sitten. Michael käänsi katseensa Samiin. ”Ei, en voi antaa heidän pelottaa minua pois täältä, sitä he haluavatkin” Michael sanoi. ”Hyvä on, mennään kuitenkin takaisin pöytään” Sam sanoi sitten ja he lähtivät kävelemään poispäin. Michael otti häntä kädestä, hänellä oli huono-olo nähtyään Jeanin, mutta yritti kestää sen. Jean siirtyi tahallaan lähemmäksi heidän pöytäänsä ja katsoi Michaelia tiiviisti. Hän nautti siitä, että sai Michaelin vaivaantumaan. Michael yritti olla välittämättä siitä, yritti olla huomaamatta Jeania, mutta se tuntui mahdottomalta. Hän piteli edelleen Samia kädestä, se rauhoitti häntä hieman. ”Michael, oletko varma ettet halua lähteä?” Sam kysyi huolestuneena, huomattuaan että Michael alkoi puristamaan hänen kättään melko lujaa ja että Michael vapisi yhä. ”Lähdetään vain, en tiedä kestänkö sittenkään olla täällä” Michael kuiskasi. He hyvästelivät ystävänsä ja lähtivät. Michael kääntyi vielä katsomaan Jeania, jonka kasvoilla lepäsi voitonriemuinen hymy.
Baari-illan jälkeen Jean alkoi taas soitella Michaelille ja lähetti vihamielisiä viestejä, kun hänen soittoihinsa ei vastattu. Välillä taas viestien sävy oli lempeä, anteeksi pyytävä, joissa Jean houkutteli Michaelia tulemaan käymään luonaan ja sopimaan asiat. Michael kuitenkin aavisteli näiden viestien olevan vain hämäystä. Kului pari viikkoa ja sitten puhelut ja viestit loppuivat kuin seinään. He olivat molemmat huojentuneita, Jean oli ehkä viimeinkin tajunnut jättää asian sikseen.
Lämmin kesä vaihtui viileään syksyyn. He olivat olleet Samin kanssa nyt kolme kuukautta yhdessä. Sam oli opettanut hänelle hieman itsepuolustusta ja Michael kävi usein treenaamassa Kityn kanssa kuntosalilla, jossa Sam oli töissä. Eräänä iltana hän tuli tapansa mukaan salille Kityn kanssa. He treenasivat yhdessä ja juttelivat niitä näitä. Kity vaahtosi jostakin työtoveristaan, jonka mitättömiä ja turhia ongelmia hän joutui jatkuvasti kuuntelemaan. Tämä kollega ei tuntunut ymmärtävän, että hänellä oli parempaakin tekemistä kuin toimia hänen psykiatrianaan. Michael nauroi Kityn tarinalle myötätuntoisena ja osaksi huvittuneena, kun tämä niin tohkeissaan ja liioitellen, imitoi tätä hieman yli kolmekymppistä naista ongelmineen.
He olivat salilla puolitoista tuntia Kityn kanssa kunnes molemmat olivat väsyneitä ja päättivät lähteä kotiin. Michael kävi sanomassa Samille näkemiin. ”Voisinpa itsekin lähteä jo kotiin kanssasi...mutta ei auta, pitää vielä vetää yksi spinningtunti ja sen jälkeen vielä vähän paperitöitä.” Sam huokaisi. ”No koita nyt jaksaa, teen sinulle jotain hyvää ruokaa siihen mennessä kun tulet” Michael virnisti ja antoi hänelle suukon poskelle. ”Hyvä on, nähdään sitten kotona, tulen luultavasti puoli kymmenen aikaan.” Sam vastasi hymyillen.
Michael kävi vaihtamassa vaatteensa ja näki Kityn sitten aulassa. ”Voin antaa sinulle kyydin kotiin, jos haluat” Kity sanoi heidän kävellessä ulos. ”En viitsisi joka kerta vaivata sinua turhilla ajolenkeillä, voin kyllä kävellä, raitisilma tekee vain hyvää. Kiitos kuitenkin tarjouksesta” Michael kiitti ja hymyili hänelle. ”Oletko varma? On melko viileä ilma, eikä siitä nyt niin paljon vaivaa olisi…minusta on mukavaa kyyditä sinua” Kity sanoi, Michael huomasi, että tyttö punasteli hieman. ”No, jos ajat kotiisi ja voin siitä sitten kävellä, onhan se kuitenkin hieman lyhyempi kävelymatka” Michael ehdotti, hänen mieleensä tuli kerta kun Sam oli vitsaillut hänelle, että Kity olisi ihastunut häneen, silloin Michael oli ajatellut sen olevan Samin huumoria, mutta nyt, ehkä Sam oli ollut oikeassa. Hänen mieleensä tuli monia muita kertoja, jotka puhuivat väitteen puolesta, mutta joita hän ei ennen ollut tajunnut. ”Hyvä on” Kity sanoi ja hymyili tyytyväisenä. He kävelivät autolle.
”Haluaisitko, tulla sisälle vielä, kahville tai teelle?” Kity kysyi heidän päästyään perille. ”Ehkä joku toinen kerta, en taida nyt olla kummoista seuraa, olen sen verran väsynyt” Michael sanoi ja otti takapenkiltä urheilulaukkunsa. ”No joku toinen kerta sitten” Kity sanoi hivenen pettyneenä. ”Mutta nähdään sitten huomenna pubissa, vai mitä?” Kity hymyili. ”Tottakai, nähdään sitten!” Michael vastasi ja lähti kävelemään katua pitkin.
Michaelista tuntui pian, että jokin tai joku seurasi häntä. Hän jatkoi matkaansa yrittäen laittaa tunteen oman levottoman mielikuvituksensa piikkiin, tunne kuitenkin voimistui, mitä kauemmin hän oli kävellyt. Hän katseli peloissaan ympärilleen, muttei nähnyt ketään pimeässä. Kun Michael kääntyi syrjäkujalle, sille ainoalle jota hän matkansa aikana oli aina pelännyt, hän tajusi, että häntä todellakin seurattiin. Auto lipui hiljalleen hänen takanaan, hän kiihdytti askeliaan uskaltamatta katsoa taakseen. Jokin lapsuuden aikainen tarina pyöri hänen mielessään ”Paha saa sinut, jos katsot taaksesi” Hän ajatteli, eikä saanut ajatusta pois mielestään. ”Hei Mike, minne matka?” Hän oli jähmettyä paikoilleen kuullessaan äänen, pelottavan tutun äänen, hän ei ollut uskoa sitä. Hänen hengityksensä kiihtyi, sydän pamppaili levottomana. ”Ei, se ei voinut olla, se ei saanut olla…” Michael kääntyi äänen suuntaan pelosta vapisten. Auto oli pysähtynyt, ajovalot häikäisivät hänen silmiään. Ovi avautui hitaasti, sitten hän näki Rickyn. Michael huokaisi epätoivoisena, lamaantuneena. Hetken hän ei pystynyt muuhun, kuin katsomaan miehen virnuilevia kasvoja vailla kykyä liikkua. ”Luulitko voivasi paeta minua ikuisesti?” Ricky kysyi virnistäen pirullisesti. Mies otti muutaman hitaan askeleen häntä kohti, se sai hänet havahtumaan. ”Juokse, juokse” Hänen aivonsa jyskyttivät. Michael heitti urheilulaukkunsa maahan tietäen, että se vain hidastuttaisi häntä ja siitä alkoi epätoivoinen pako. Hän kuuli juoksuaskeleet takanaan ja hän kuuli kuinka auton toinen ovi oli avautunut ja hänen perässään oli Rickyn lisäksi joku toinen. Hänen lihaksensa olivat väsyneet, hän oli väsynyt, mutta hän ei saanut hidastaa, hän ei saisi antaa Rickyn saada itseään kiinni. Ricky oli kuitenkin liian nopea, mies oli aivan hänen takanaan, ensin Ricky sai kiinni hänen takkinsa selkämyksestä, veti häntä taaksepäin, saaden sitten paremman otteen vyötäröltä. Ricky veti hänet itseään vasten, toinen käsi siirtyi hänen suulleen, kun hän yritti huutaa. Michael yritti rimpuilla irti kaikilla voimillaan, hän potki jaloillaan Rickyä, yritti huutaa ja purra miehen kättä. Juuri kun hän oli melkein pääsemässä otteesta, toinen mies tuli heidän luokseen ja auttoi Rickyä pitämään häntä aloillaan ja raahaamaan autolle päin.
Hänet työnnettiin tumman pakettiauton sisään, toinen miehistä, iso kaljupäinen, tatuoitu, piteli häntä aloillaan, kun Ricky sitoi hänen silmänsä ja suunsa huivilla. Mies joka piteli häntä oli liian vahva, hän ei päässyt otteesta epätoivoisista yrityksistä huolimatta, huivi tukahdutti hänen huutonsa epämääräiseksi muminaksi. Takaovet suljettiin ja pian auto käynnistyi ja lähti liikkeelle.
jatkuu...
(vähän taas tiivistin, tästä kun on oikeasti tulossa toosi pitkä tarina =)...)
Vastaukset 1
Vanhimmat
Upea tarina, toivottavasti jatkoa on tulossa pian! Älä turhaan tiivistä, tarinoitasi jaksaa lukea, vaikka ne ovatkin hieman pidemmän puoleisia.