Oon reilu 20v femme lesbo. Mä oon sellanen herkkä taiteilija sielu. Kun olin pieni lapsi eräs kaukainen sukulainen sanoi minusta surullisena näin (kun hän oli nähnyt sen mitä piirsin); ”Hän tulee olemaan juuri niitä taiteilijoita jotka elävät koko elämänsä ilman ihmissuhteita”. Ensin olin ajatellut että pöh. Mutta nyt jälkeenpäin, olen miettinyt että hän taisi olla oikeassa. Minulla ei ole kuin kolme ihmissuhdetta; äiti (isäni on kuollut), isovanhemmat (äidin vanhemmat, isän vanhemmat ovat kuolleet) ja 1 lapsuuden kaveri (luulen että hänkin vain säälistä juttelee kanssani silloin tällöin). Oon aina yleensä törmännyt hyvin pinnallisiin ja epäkypsiin ihmisiin. Myös sairaalloisen julmiin ja häiriintyneisiin ihmisiin on tullut törmättyä. Vain harva on ollut edes jotenkin ok, mukava tai luotettava. Lähinnä on tullut vastaan ailahtelevia, kaksinaamaisia ja ymmärtämättömiä. Jo varhain, 14-vuotiaana (tajusin olevani lesbo jo 12-vuotiaana), ajattelin ettei minulle ole naista, ei edes sitä yhtä ainoaa. Kyse ei ole ulkonäöstäni, olen ihan ok näköinen ja urheilullisen hoikka. Kyse on luonteestani ja varmaan puhetavastani. Kukaan ei ole koskaan täysin ymmärtänyt minua. Enkä minäkään ole koskaan täysin ymmärtänyt ihmisiä. Kun katson ihmisiä kaikkialla, mulla on vahva olo etten kuulu tänne. Jos olenkin kohdannut kivan oloisen ihmisen niin hän onkin ollut ihan päinvastain, paljastuukin ilkeäksi, dominoivaksi ja valehtelijaksi. Nykyään ajattelen ettei kannata edes katsoa ihmisiin päinkään, he vain särkevät sydämeni. On helpompaa olla yksin kuin tulla taas ja taas särjetyksi. En kestä enempää pettymyksiä. Onko kellään ollut tämänkaltaisia ajatuksia?
Ajatteleeko kukaan tämän kaltaisesti?
Anonyymi
4<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
"Kyse on luonteestani ja varmaan puhetavastani. Kukaan ei ole koskaan täysin ymmärtänyt minua. Enkä minäkään ole koskaan täysin ymmärtänyt ihmisiä. Kun katson ihmisiä kaikkialla, mulla on vahva olo etten kuulu tänne."
Mulla on täysin samanlainen tunne.
Joo, joskus, jos ei nyt aivan yhteneväisiä. Mutta tunnistan tuosta jotain, mikä myöhemmin osoittautui osaksi autisminkirjolaisuutta. En väitä että sinulla olisi samaa! Itselleni oli helpotus hahmottaa miksi tunsin olevani outolintu, miksi absoluuttinen integriteettini johti usein kokemukseen muiden valheellisuudesta, ja miksi usein tuli törmäyksiä ihmissuhteissa, vaikka yritin olla myötäkarvainen - en siis tieten tahtoen komplisoinut tilanteita tai ajanut niitä konfliktiin, usein vain tuntui niin käyvän kun erilaiset, ja vaikeasti toisiaan ymmärtävät persoonat kohtasivat. Hahmotin myös sen, etten edes välitä niin paljon ihmiskontakteista, tai ettei se ole välttämättä huono asia. Yksinolontarve on suuri, ja sosiaaliset suhteet kuormittavat. Vuosien mittaan ihmissuhteita kuitenkin on syntynyt, ja nykyisin on ihan mukavan kokoinen ystävä- ja läheistenpiiri. Kannustaisin sinuakin vielä uskomaan siihen, että sielunsiskoja tai -veljiä voi löytyä, ei välttämättä vain ilmeisistä paikoista tai sellaista vauhtia kuin itse toivoisi. Tsemppiä!
Mä oon iha varma et jokaselle on joku! Tarkotan et joku tykkää susta ja sä tykäät siitä. Voi olla et kuulu tähä iha paska kulttuuriin?et oo ainoo suomes tosi vittumaisia ihmisä ja taian vihata vähä kaikkee suomes?
Hanki miehekkään reilu poikatyttö, joka ymmärtää ja suojelee sua.