Ikävä toista ihmistä

Anonyymi kirjoitti:

Is­tun kan­non­no­kas­sa ja no­jai­len puun­run­koon. Näen liek­kien hi­taas­ti sy­tyt­tä­vän nuo­ti­on puut täy­teen roi­huun. Hil­jai­suu­den rik­koo lin­nun ha­pui­le­va lau­lu. Kuun­te­len, kuin­ka se aras­ti yrit­tää kut­sua la­ji­to­ve­rei­taan lä­hem­mäk­si. Ai­van kuin minä, ajat­te­len. Yh­tä aras­ti minä us­kal­tau­duin läh­te­mään asun­nos­ta­ni et­si­mään la­ji­to­ve­rei­ta­ni, mut­ta tai­dan ol­la ai­van vää­räs­sä pai­kas­sa. Mik­si ei toi­sen ih­mi­sen as­ke­leet tal­laa sa­maa pol­kua kuin oma­ni? Ei­kö löy­dy mui­ta sa­mois­ta asi­ois­ta kiin­nos­tu­nei­ta? Vai on­ko pol­ku­ja jo lii­kaa täs­sä maa­il­mas­sa? Mik­si minä kul­jen yk­sin, kun Ju­ma­la it­se to­te­si, et­tei ih­mi­sen ole hyvä ol­la yk­si­nään. Ei­kö to­del­la ole ke­tään, joka tart­tui­si kä­des­tä, kun hor­jah­dan po­lul­la?

Vai­vaan tai­ki­naa, uu­des­taan ja uu­des­taan. Kai­paan kä­sil­le­ni te­ke­mis­tä. Kar­de­mum­ma tuok­suu. Kai­voin lei­von­ta­tar­vik­keet esiin, kun is­ki ikä­vä. Ikä­vä tois­ta ih­mis­tä. Minä ai­kui­nen nai­nen ikä­vöin niin, et­tä sy­dä­mee­ni kos­kee. On vai­kea ol­la pai­koil­laan, sik­si täy­tyy kek­siä te­ke­mis­tä. Te­ke­mi­nen­kään ei kui­ten­kaan es­tä tun­te­mas­ta sitä ki­pua, jota yk­si­näi­nen elä­mä­ni mi­nul­le tuot­taa. Ei ole ke­tään, jota pyy­täi­sin naut­ti­maan tuo­ret­ta pul­laa ja mai­toa. Ei ke­tään, joka is­tui­si pöy­dän toi­sel­la puo­lel­la ja ja­kai­si ar­jen ar­ki­sen het­ken. Ei ke­tään, joka kuun­te­li­si nau­ru­a­ni. Ei ke­tään, joka ym­mär­täi­si puo­les­ta sa­nas­ta mi­nua. Ei ke­tään, joka ky­syi­si: Mitä si­nul­le kuu­luu?

Mai­se­mat vi­li­se­vät ohit­se­ni, vie­res­sä­ni is­tuu ih­mi­nen. Yri­tän kes­kus­te­lua, mut­ta en saa vas­taus­ta. Kai­van lo­pul­ta pu­he­li­me­ni esiin. Se­lai­len pu­he­li­meen saa­pu­nei­ta vies­te­jä. On tyk­käyk­siä, mut­tei yh­tään sa­no­ja. Ih­mi­set tyk­kää­vät ku­vis­ta­ni, joi­den taak­se yri­tän pii­lot­taa yk­si­näi­syy­te­ni. Tyk­kää­jät ei­vät aa­vis­ta, mi­ten pal­jon vaa­tii voi­mia näy­tel­lä, et­tä elä­mä­ni on lois­ta­vaa. To­del­li­suus säi­käyt­täi­si vii­mei­set­kin ih­mis­kon­tak­tit ym­pä­ril­tä­ni. On­ko tämä vie­res­sä­ni is­tu­va muu­ka­lai­nen sa­mas­sa ti­lan­tees­sa kuin minä? En us­kal­la ky­syä en­kä sa­noa ää­neen omaa ti­lan­net­ta­ni. Ju­ma­la kui­ten­kin tie­tää aja­tuk­se­ni, hä­nel­tä en voi pii­lou­tua ku­vie­ni taak­se.

”Olet niin roh­kea ja it­sel­li­nen. Mi­ten osaat­kin teh­dä tuon kai­ken ihan yk­sin?” kuu­len tut­ta­vie­ni sa­no­van, kun ker­ron va­el­lus­reis­sus­ta­ni tai sii­tä, mi­ten lo­ma­ni päät­teek­si muut­to­ni su­juu yh­den ih­mi­sen voi­min. Pyyk­ki­ko­ne­kin on toi­min­ta­kun­nos­sa sa­ma­na il­ta­na. ”Ei, en minä ole roh­kea. Ei vain ol­lut ke­tään, ke­nel­tä pyy­tää apua. Ja op­pii­han sitä, kun mui­ta te­ki­jöi­tä ei ole.”

Et­sin taas uu­den po­lun, uu­den puun, jo­hon no­ja­ta. Uu­den pai­kan, jon­ne sy­tyt­tää nuo­tio ja jos­sa voi­si mah­dol­li­ses­ti koh­da­ta toi­sen kul­ki­jan. Tääl­lä­kin lau­laa lin­tu, ja toi­nen vas­taa. Vi­hel­län, ja koh­ta sy­lis­sä­ni on koi­ra, joka nuo­lee in­nok­kaas­ti kas­vo­ja­ni. Olen ai­na­kin täl­le ne­li­jal­kai­sel­le tär­keä ja mer­ki­tyk­sel­li­nen. Tun­nen, kuin­ka yk­si­näi­syy­den kova kuo­ri re­pei­lee. En ha­lua kä­per­tyä vain it­see­ni. Le­vi­tän ma­kuu­pus­sin riip­pu­mat­too­ni, au­rin­ko pai­nuu met­sän taak­se.

Ee­va Kil­ven kir­joit­ta­mat sa­nat tu­le­vat mie­lee­ni:

Nuk­ku­maan käy­des­sä ajat­te­len:
Huo­men­na minä läm­mi­tän sau­nan,
pi­dän it­se­ä­ni hy­vä­nä,
kä­ve­ly­tän, ui­tan, pe­sen,
kut­sun it­se­ni il­ta­teel­le,
pu­hut­te­len ys­tä­väl­li­ses­ti ja ihail­len ke­hun;
Sinä pie­ni, ur­hea nai­nen, minä luo­tan si­nuun.

Ni­mi­merk­ki "Rida"

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä