Olen pari kertaa aiemmin seurustellut vakavasti. Kummatkin päättyi 3 vuoden jälkeen ja molempien jälkeen tuli kauhea ahdistus, täytyy taas aloittaa alusta ja unelman murskaantuivat.. Minusta on tullut epäluuloisempi ihmisiä kohtaan, enkä ole uskaltanut heittäytyä tunteisiin peläten että satutan jälleen itseni. Nyt olen tavannut miehen joka on varma siitä että haluaisi olla aina kanssani. Minä en ole varma hänestä. En tiedä johtuuko epävarmuuteni siitä että hän ei ole "se oikea" vai siitä että olen vain yleisesti niin epäluuloinen. Olen kuitenkin hyvin tunteellinen ja ehkä liian romantikko, haluan rakastaa palavasti. Mietin onko se itsensä huijaamista jos lähtee suhteeseen vailla suurta ihastumista, odotellen jospa ne suuret tunteet kehittyisivät ajan myötä. Biologinen kello ei vielä tikitä, mutta täytyy myöntää että pelkään myös sitä etten löydä tätä miestä parempaa ihmistä rinnalleni ja lasten isäksi. hän arvostaa ja kunnioitaa aivan eri tavalla kuin kukaan muu. Satuttaa en halua missään nimessä ketään. Täytyykö minun jättää tämä juttu sen takia jos ehkä mahdollisesti rakastunkin johonkin täysillä..Pelkään että liian miettimisen takia en koskaan löydä ketään, olen kuin levoton sielu. Voiko parisuhde, joka ei ole alkanut intohimoisesti, olla yhtä hyvä kuin intohimoon perustuva suhde..voiko rakkaus syttyä myöhemmin? kannattaako sitä edes jäädä odottelemaan..olen niin sekaisin.
Hyvä suhteenalku, voiko oppia rakastamaan?
tanita-
2635
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minulle kävi niin, etä tutustuin mieheen jonka kanssa oli hyvä olla ja hän oli kaikin puolin sitä mitä olin etsiskellytkin. Paitsi ettei mikään sytyttänyt kummemmin. Hän puolestaan oli kovastikin ihastunut, tiesi kyllä epäröintini. Pohdin useamman kuukauden teenkö väärin kun en uskalla irtikään päästää ja kun en ole oikeastaan edes ihastunut. Melkein "erosimmekin" siitä hengailusuhteesta. Mutta sitten minun piti tehdä päätös, ja sanoin etten ole varma haluanko sittenkään erota. Lopullinen menettäminen tuntui jo niin pahalta.
Minä olisin saattanut jatkaa tapailua, mutta hän halusi minut joko kokonaan tai ei ollenkaan, puolinainen hengailu ei enää käynyt päinsä. Tein varovaisen päätöksen yrittää. No siitä päätöksestä tulikin sitten käännekohta.
Lähdimme muutaman päivän reissulle ja jotenkin toisessa ympäristössä pois kotoa aloinkin nähdä asiat aivan uudella tavalla. Tunsin niitä perhosia vatsanpohjassa, mitä ei ollut aiemmin ollut, ja joiden puutetta olin valitellut. Minä ihan oikeasti rakastuin. Ja ei se ollut edes hetken huumaa. Kohta olemme olleet vuoden yhdessä ja rakastamme toisiamme kovasti ja kihloihin kohta menemme.
Eli aivan hyvin se rakkaus voi syttyä vaikka aluksi tuntuukin kipinättömältä. Mieti olisitko valmis luopumaan hänestä kokonaan? Joskus joku uusi juttu tai uusi ympäristö voi auttaa. Itse asiassa meidän kohdalla kävi niin, että ennen matkaa passitin hänet parturiin. Mies ihan konkreettisesti näytti reissussa uudelta:)
Mulla on sama päänvaiva. Muutama kuukausi sitten tapasin miehen, jonka kanssa oli alusta asti helppo ja hyvä olla. Hänen kanssaan on helppo keskustella, voin aidosti olla oma itseni sekä hän suhtautuu "suhteeseemme" tosissaan. Tähän mennessä kaikki onkin ollut mukavaa, kivaa, hauskaa, mutta mitään sen suurempia tunteita tai perhosia vatsassa ei ole ollut. Niin ja viime aikoina ihan pienet ja mitättömät asiat ovat alkaneet herättämään ärsytystä. Toisaalta tähän voi myös vaikuttaa se että olen ollut sinkkuna pitemmän aikaa ja takana on monia epäonnistuneita suhteen alkuja sekä yhden illan -juttuja.
Nyt vain toivon, että en luovuta ihan heti vaan annan ajan hieman kulua ja yritän tutustua tähän ihmiseen kunnolla, jos vaikka sen kautta oppisin luottamaan toiseen ihmiseen ja löytämään myös omat tunteeni. Hän kuitenkin vaikuttaa ihmiseltä, jonka kanssa olisi helppo tätä elämänpolkua yhdessä taivaltaa.