Olin muutama kuukausi sitten bilettämässä "kavereiden" kanssa ja siellä vähän sattu ja tapahtui kaikenlaista ja kun menin sinne niin mulla oli jo valmiiksi sellainen olo, että en ole tervetullut tänne ja että mua vainotaan koska en tuntenu läheskään kaikkia ihmisiä jotka olivat siellä...
Se oli niin raskas kokemus että en todennäköisesti vaan kestänyt sitä enään, koska meinasin saada turpaan siellä ja yks kaverin kaveri kokoajan mollas mua. Sen päivän jälkeen mulla on ollut kokoajan sellainen epätodellinen olo niin kuin eläis jossain sumussa josta vaan toivois heräävän eikä mikään tilanne hätkähdytä ja tuntuu myös kuin sanat olis vaan sanoja vailla merkitystä, hyvin vaikea selittää mutta joka tapauksessa kun on ollut vastaavanlaisia kokemuksia aikaisemminki elämässä mutta ei tietysti niin vahvoja niin olisko tämän reissun jälkeen voinut puhjeta joku mielenterveydenhäiriö kun en ole vaan enää kestänyt sitä taakkaa. Tälläkin hetkellä tuntuu niin kuin joku muu kirjottais tätä viestiä ja asioihin on hyvin vaikea tarttua esim. Tekemään koulutehtäviä tai työntekoon
Se oli niin raskas kokemus että en todennäköisesti vaan kestänyt sitä enään, koska meinasin saada turpaan siellä ja yks kaverin kaveri kokoajan mollas mua. Sen päivän jälkeen mulla on ollut kokoajan sellainen epätodellinen olo niin kuin eläis jossain sumussa josta vaan toivois heräävän eikä mikään tilanne hätkähdytä ja tuntuu myös kuin sanat olis vaan sanoja vailla merkitystä, hyvin vaikea selittää mutta joka tapauksessa kun on ollut vastaavanlaisia kokemuksia aikaisemminki elämässä mutta ei tietysti niin vahvoja niin olisko tämän reissun jälkeen voinut puhjeta joku mielenterveydenhäiriö kun en ole vaan enää kestänyt sitä taakkaa. Tälläkin hetkellä tuntuu niin kuin joku muu kirjottais tätä viestiä ja asioihin on hyvin vaikea tarttua esim. Tekemään koulutehtäviä tai työntekoon
Vastaukset 24
Vanhimmat
Olen pahoillani siitä mitä olet joutunut kokemaan. On varmasti hyvin pelottavaa olla paikassa, jossa tulee mollatuksi ja uhataan väkivallalla. Fyysinen väkivalta on erittäin traumatisoivaa pelkkänä uhkauksenakin. Jos vastaavaa on jossain tapahtunut aeimminkin, niin kannat varmaan vieläkin niiden tapahtumien raskaita ja pelottavia muistoja sisässäsi.
Kuvailemasi lamaannuksen ja itsestä vieraantumisen tuntemukset ja keskittymiskyvyttömyys ovat normaaleja kokemuksia trauman jälkeen. Oletko voinut puhua niistä kenenkään luotettavan ihmisen kanssa? Ja tärkeintä, että onko tilanteesi nyt turvallinen, niin ettei sinun tarvitse pelätä saman toistuvan? Tapaatko vielä niitä "kavereita"? Suosittelen että et tapaisi. Koeta järjestää, jos vain itse voit vaikuttaa jotenkin siihen, että ihmiset joita tapaat kotona, koulussa tai kaveripiirissä olisivat sellaisia, joiden taholta ei ole odotettavissa uhkaa. Miten ovat asiat kotona, ymmärtääkö perheesi, koetko heidät turvallisina, millaiset välinne ovat? Se nimittäin vaikuttaa paljon traumasta selviytymiseen. Anna itsellesi aikaa. Olet kokenut henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja siitä toipuminen ja turvallisuudentunteen palautuminen vaatii oman aikansa ja rauhallisen ympäristön.
Mitään mielenterveysdiagnooseja sinun ei mielestäni kannata lähteä tuossa tilanteessa hakemaan, eikä ole syytäkään. Traumatisoitumiselle on oma diagnoosinsa, ja sen voi kyllä saada aika helposti jos menee juttelemaan väkivaltakokemuksista psykiatristen palvelujen piiriin. Riippuen lääkäristä voi traumadiagnoosin sijaan tai ohella tulla esim. ahdistushäiriö, masennus tms. diagnoosi sen mukaan miten pahat olot kullakin ihmisellä ilmenevät. Diagnoosit eivät välttämättä kuitenkaan helpota tilannetta, sillä traumatisoituminen ei ole sairaus, vaan seurausta ihmiselle tapahtuneista asioista. Turvallinen ympäristö, jossa ei ole uhkatekijöitä, ja halutessa mahdollisuus keskustella kokemuksesta luotettavan ihmisen kanssa auttavat selviytymisessä paremmin kuin mikään diagnoosi ja lääkkeet. Onnea ja voimia sinulle ja menestystä myös koulutyöllesi tulevaisuudessa. :)
Joo hyvin kirjoitit niin kuin ammattilainen :) Tosiaan ajattelin ensimmäisenä koulupsykologin kanssa keskustella näistä kokemuksista sillai rakentavassa mielessä, että en lähde kertomaan kuinka paskaa elämä on ollut asenteella ja siitä ois se hyöty että silloin se voisi arvioida paremmin mun tilanteen, kun psykologi tietää että tiedostan ite kaikki mun oireet ja sitten voitaisiin miettiä mitä tehdä.
Välillä nää kaikki oireet on lievempiä ja ehkä pahin vaihe on jo takana päin mutta kyllä ne haittaa silti joka päiväistä elämää kun on vaikeaa saada aikaseks mitään oikeen esim. Etätehtävät ja yms.
Kotona kyllä on ihan turvallinen ja normaali olo yleensä mutta kotona olemista vaikeuttaa sitten se että jos yritän vanhempieni kanssa puhua näistä asioista niin aina koen että ne ei ymmärrä mua tarpeeks hyvin mikä nyt tietysti on ihan normaalia sillä ei ne lääkäreitä kuitenkaan ole. Jokaselta hetkeltä tuntuu puuttuvan jotain koherenttia toisin sanottuna mulle ei synny sellaista minuuden kokemusta, koska olen kaikkien ahdistavien ja häpeää tuottavien kokemuksien jälkeen dissosioinu pois tietoisuudesta ne persoonan osat jotka on aiemmin aiheuttanu näitä tunteita. Tää on vain mun teoria mutta sille pitäis ehkä saada jotain vahvistusta sillä en nyt itte voi kuitenkaan diagnosoida ittelleni mitään sairautta mikäli sellainen nyt sitten olisi.
Suosittelisin kaveripiirin vaihtoa jos touhu on tuollaista väkivallalla uhkailua ym.
Joskus saattaa jotain jopa tapahtuakin, se on usein vain ajan kysymys.
Ei kannata jäädä odottelemaan.
Kun löytää uusia kavereita jotka osaavat käyttäytyä niin on helpompi unohtaa vanhat ja menneet. Huomaa että jossain porukoissa on ihan turvallistakin.
Jos menneestä jää liian kova pelko niin ehdottomasti kannattaa jollekkin siitä puhua ettei pelko ajan myötä kasva isommaksi.
Kerran jo vaihtunukki kaveripiirit kun alkoi ammattikoulu, mutta ei menny kauan ku tilanne alkoi muuttumaan taas samanlaiseks kuin yläasteella ja yläasteella kans mua jossain määrin kiusattiin ja erosin exästäkin samoihin aikoihin ja nyt sitte kaikki tämä kun alan elämään uudelleen niitä tuskaisia aikoja ja koen sitä samaa mitä yläasteella tuli koettua. Peiliin katsomisen paikka on toki myös omalla kohdalla joissakin asioissa, eli oon yrittäny myös miettiä että mistä se voisi johtua kun ei ole niin paljon kavereita, mutta oon kyl tullu siihen loppu tulokseen että se johtuu enimmäkseen vaan siitä kun muut ei hyväksy mua sellaisena kuin oon.
Aina on olemassa niitäkin jotka hyväksyvät toisen sellaisena kuin hän on.
Onko sinulle joku suoraan sanonut minkälainen sun pitäisi olla vai tuntuuko sinusta vain että et kelpaa?
Se on usein oma tunne joka johtaa ihmistä eteenpäin.
Jos itseään ei osaa arvostaa niin silloin herkästi kuvittelee että muutkaan eivät arvosta.
Yksi kaveriporukka kun jää taakse niin se on totta että helposti ajautuu samanlaiseen uuteen porukkaan. Mutta silloin voi katsoa siihen peiliin että mistä se johtuu että niin käy.
Usein se johtuu siitäkin että itse hakeutuu samanlaiseen tutun tuntuiseen porukkaan koska siitä on jo aiempaa kokemusta.
Voisi sen verran koittaa jotain uutta että hakeutuisikin vähän toisenlaiseen porukkaan.
Se voi yllättää positiivisesti.
Joo se on kyllä totta ja oon kyllä aikaisemmin tullu oikeastaan ihan kaikenlaisten ihmisten kanssa juttuun, että monesti se on ollut vain toisesta osapuolesta kiinni sitte että se ei oo sitten välttämättä hyväksyny mua ja itekkin oon sitten kyllä myös samalla alkanut miettimään että mikä mussa voisi olla vialla ja monesti oon kyllä sitte osannu toimia myöhemmin paremmin ongelmatilanteissa.
Oireesi vaikuttaa dissosiaatio häiriötä. Ihminen dissosioi oikeastaan todella harvoin vain esim silloin kuin on hengen menoa tai jonkun toisen hengen menoa lähellä uhkaavassa tilanteessa.
Uskon itekki että se voisi olla dissosiaatiohäiriö mutta psykologi antaa todennäköisesti tarkemman vastauksen tähän asiaan tai ainakin lähetteen psykiatrin vastaanotolle jos siihen on tarvetta, mutta ajattelen asian sillai että siitä varmasti selviää kyllä, kun ottaa oikean asenteen hoitoa kohtaan vaikka etukäteen on tietysti turha spekuloida.
Monista jutuista selviää silloin kuin oikeasti haluaa selvitä.
Ja jos joku tuleva pelottaa niin kannattaa mennä kohti mahdollisimman avoimin mielin.
Kun huomaa ettei ollutkaan mitään pelottavaa niin seuraava kerta on jo paljon helpompi.
Update: tänään oli tapaaminen koulupsykologinkaa ja uskoin että syvempi avautuminen näistä asioista alkaisi helpottaa oloa, mutta en huomannut sitten loppujen lopuks että olis olo ainakaan paljoa parantunu mutta tietysti vähäsen. Ehkä asetin liian kovat odotukset tolle käynnille ja säännöllisemmästä tapaamisesta voisi olla hyötyä.
Ongelmana on vain se kun psykologi kysyy että mitä tunteita joku asia herättää vaikka ihmissuhdeongelmissa tai muussa niin en osaa kunnolla enään kertoa miltä se tuntuu kun tyhjyyden tunne on jokaises asias melkein ja vaivannut vaikka kuinka kauan ja nämä dissosiatiiviset oireet myös.
Tuo on hyvä että se kysyy että mitä tunsitt siinä tilanteessa? Ja että mitä ajattelit siinä tilanteessa? Sitä kautta ne tuleekin selvemmiksi. Vaikutusta ei monista asioista tunne heti. Vaikutuksen saattaa nähdä vasta seuraavana päivänä. Vaikutuksen saattaa nähdä vasta jonkin ajan päästä. Kun pisaroita kertyy tarpeeksi, kuppi läikkyy yli. Tsemppiä!
Näitä juttuja oon yrittäny miettiä mutta en saa minkäänlaista tunneyhteyttä niihin tilanteisiin ne vain joskus tulee yhtä-äkkiä ja menee aika nopeasti myös sitten pois ja kaikki muistikuvat on aika hämäriä muutenkin menneisyydestä. Haluisin tästä depersonalisaatiosta päästä vain niin kovasti erilleen ja elää tavallista elämää.
Maanantaina olis terapia aika taas mutta aina kun selitän sille näitä mun juttuja nii en koe mitenkää ahdistavaks puhua niistä koska silloin kun puhun tuntuu että kerron toisen ihmisen asioita, mutta joskus oon huomannut että ihan niin kuin tulisi joku välähdys jostain ikävästä muistosta ja silloin alkaa ahdistaa.
Miksi ihmeessä sinä kirjpottelet näitä tarinoita? Mitä saat ttästä kun keksit näitä juttuja ? ei kai järkevä ihmine mee mitenkään sekasi jos joku katsoo pahaste ja ala netissä vatvomaan?. mitenkä sinua voi auttaa ? Ei tuo nyt ole tervettä.etkö ole huolissas itsestäsi? minä olisin,hae apua.
Miks ihmeessä mä muka keksisin? Pikemminki sulta vois kysyä että miks selaat tätä palstaa ja vaivaudut viellä kommentoimaa jotain paskaa?
Eikös tämä olekaikelle avoin kai täällä saa muutkin kirjottaa? Paskaa on nuo sinun jorinat näin on. lopeta tuollanen ja elä ihmisiksi.
Se on kuule helppo sellasen sanoa joka ei tiedä mitä toinen käy läpi... Mistä muka tiiät että jos sulla ois samoja oireita oli ne jostain henkisestä jutusta johtuvia tai fyysisestä ettetkö ite miettis samoja juttuja kuin mä?
Ja mielelläni eläisin niinku muutkin mutta ongelma on vaan se että en pysty ja tiiän itekkin että en ole kunnossa.
no empä ole ihan terve minäkään mutta nykyisin on paremmin olen saanu apua. Mitä auttaa nämä tarinat sinua? minä kun olen rehellinenmies niin en tämmöisiä ymmärrä.
Tietysti oikeessakin oot mutta ne kuulostaa keksityiltä sen takia koska tää outouden tunne on nii vaikeaa selittää sillai että toinen ymmärtäisi siitä jotain ja haluaisin vain tietää miten siitä pääsis erilleen. Mikään psykoosi kuitenkaan tää ei pitäisi olla koska itekkin tiedostan ongelman.
Olet käynyt vasta pari kertaa koulupsykologilla. Väkivaltakokemukset, joista kerrot, ovat aina vakavasti traumaattisia. Vaikutat selvästi kärsivän näistä traumoista, ja varmaan tapahtumat bileissä ovat aktivoineet mielessäsi aikaisemmat vastaavat tilanteet, kuten itsekin arvelet. Sellaisten kokemusten yli pääseminen ei tapahdu hetkessä. (Huomaa, että psykologi ei ole psykoterapeutti, ellei hänellä ole erillistä terapiakoulutusta. Psykoterapiasta ei tällöin ole kysymys, vaan psykologisista keskusteluista.)
Pelottavista ja tuskallisista kokemuksista, joita väkivalta aina on, tulee dissosiaatiota, kuten itsekin sanot. Dissosiaatio, vaikka ehkä onkin sanana hienonkuuloinen, ei ole mitään muuta kuin liian pelottavan ja tuskallisen tunnesisällön etäännyttämistä mielestä. Outoudentunne ja vieraantuminen, joista kerrot, johtuvat juuri tästä. Samalla, kun katkaiset yhteyden ylivoimaisilta tuntuviin tunteisiin ja muistoihin, joudut katkaisemaan yhteyden myös moniin positiivisiinkin tunteisiin, ja moniin muistoihinkin, jotka ovat osa itseä. - Dissosiaatio ei merkitse välttämättä muistin menettämistä joidenkin tapahtumien suhteen, vaikka toisinaan sitäkin. Se voi olla myös tunneyhteyden katkaisemista muistoon. Muistaa siis selvästi asiat, ja voi puhuakin niistä, mutta ne eivät tunnu paljon miltään.
Dissosiaatio on luonnollinen ja hyödyllinen psyykkinen puolustusmekanismi, ja se toimii meilä kaikilla. Kukaan ei selviä elämästä ilman, että joutuu joskus dissosioimaan mielestään joitakin traumaattisia kokemuksia. Kaikille tulee niitä jossain vaiheessa, toisilla enemmän, toisilla vähemmän.
Vaikka kipeitä muistoja dissosioikin pois tietoisuudesta, ne eivät jätä rauhaan. Ne ilmaantuvat erilaisina psyykkisinä ongelmina kuten ahdistuksena, masennuksena, psykosomaattisina oireina (joskus psykoosinakin, mutta siitä sinulla ei ole kyse). Torjutut asiat siis pyrkivät pintaan tavalla tai toisella. Mieli etsii tilaisuutta käsitellä vaikeat asiat ja siten selviytyä niistä ja saada ne hallintaan. Mieli pyrkii eheytymään.
Traumamuistojen terapeuttiseen käsittelyyn tarvitaan turvallinen ympäristö. Ensisijaisesti pitäisi varmistaa, että trauma ei toistu. Että et siis joudu enää tilanteeseen, jossa samankaltaista uhkaa olisi. Siis, jos on vaaraa, että tapaat ko. kavereita jotka uhkailivat sinua, ja joita pelkäät. Se ei saisi toistua.
Tietenkin voi puhua traumoista, ja pitääkin puhua, vielä kun on uhka olemassa. Koulupsykologi on sitäkin varten. Ensimmäinen tehtävä on kuitenkin varmistaa juuri se, kuinka voit välttyä joutumasta enää väkivallan tai sen uhan kohteeksi. Vasta sitten voi alkaa "kaivella" kipeiden muistojen alla olevia tunteita.
Minusta sinun kannattaisi jatkossakin keskustella koulupsykologin kanssa tapahtuneesta, ja tunteistakin sen verran kuin sinusta itsestäsi tuntuu hyvältä. Jos yhdessä hänen kanssaan arvioitte, että tilanteesi on ja tulee jatkossakin olemaan turvallinen, niin sitten voi mennä "syvemmälle" keskusteluissa. On myös hyvin tärkeää, koetko voivasi luottaa häneen ihmisenä. Miten teillä synkkaa. Luottamuksen ja läheisyydentunteen kehittyminen kestää aikansa, ja kaksi käyntiä ei vielä ole paljon. Jos sinusta tuntuu, että haluaisit jatkaa keskusteluja joko hänen tai jonkun muun ammattilaisen kanssa, hän voi ohjata sinut psykoterapiaan esim. Kelan kuntoutuspsykoterapian kautta tai muuten.
Dissosiaatio voi alkaa purkautua myös ilman ammattiapuakin, elleivät traumat ole kovin syviä ja jos on mahdollisuus käsitellä niitä turvallisissa lähi-ihmissuhteissa. Traumamuistoja ei kannata koettaa pakottaa mieleen, vaan tutkailla vähitellen, sitä mukaa kun ne ilmoittavat itsestään erilaisina psyykkisinä pulmina. Jutella niistä jonkun luotettavan ihmisen kanssa, joka on ehkä itsekin kokenut joskus vastaavaa. Sitä mukaa kun traumoihin liittyvät ahdistavat tunteet tulevat tunnistetuiksi, ja niiden syy selvitetyksi, häviää vähitellen myös outouden ja vieraantuneisuuden olo ja tuntee itsensä kokonaisemmaksi. Se on mukava tunne mutta kestää aikansa, se on siis prosessi, joten älä hätäile vaan katso rauhassa millaiseksi yhteistyösuhteenne psykologin kanssa muodostuu. :)
Anonyymi
27.04.2020 16:47
Joo no kolme kertaa nytten psykologilla käyny ja ei oo mitään isoa vaikutusta ollu että on kyllä käyny mielessä lopettaa käynnit mutta kai se on vaa pakko kuitenkin yrittää ja kalaöljykapseleita oon syöny vähän aikaa ja ne on kummasti auttanu näihin oireisiin mutta se masennuksen kaltainen tyhjä olo on silti edelleen ja luultavasti johtuukin käsittelemättömistä asioista joita on paljon.
Masennuksesta tää poikkeaa sillä tavalla, että jaksaa kyllä touhuta vaikka mitä mutta siitä ei saa sitä kunnon fiilistä. Se on tosi ärsyttävää mutta eiköhän seki jossain vaiheessa ala helpottaa :)
Mielenkiintoista sananvaihtoa.
Mietin että juuri tällaisista syistä johtuu se että monet eivät ymmärrä muiden ajatuksenjuoksua just sen erilaisuuden vuoksi.
Kun toinen kirjoittaa ja kertoo tuntemuksistaan ja toinen kritisoi että noi on satuja, miten voi tuolla tavalla ajatella. Siitä lähtee se ajatus että joku ei sitten ole aivan " normaali ".
Ja ne ovat niitä mielen ongelmia joista on vaikea kenellekään puhua koska suhtautumistapa on tuollainen että " en ymmärrä ".
Jos joku tuntee itsestään että kaikki ei ole kunnossa niin ei kukaan toinen voi sanoa vastaan tai väittää että ei niin voi olla.
En tässä osaa oikein muuta sanoa, itsekin olen nuorempana kärsinyt kaikenlaisista psyykkisistä ja päihdeongelmista.
Niistäkin voi kyllä päästä eroon mutta se vaatii aikaa, voimia, työtä ja kärsivällisyyttä.
Mitä paremmin oppii tuntemaan itsensä ja mielensä oikut niin sen helpommaksi pärjääminen tulee.
Vaikka minustakin tuntuu ettei siitä ikinä tule liian helppoa, aina tulee myös vastoinkäymisiä, mutta nekin kuuluvat elämään.
Ja niistä kun selviytyy niin aina vahvistuu enemmän seuraavia varten.
Näin se elämä etenee, oikeastaan ilman minkäänlaista käsikirjoitusta. Elämästä voi tosin aika pitkälti muokata itsensä näköisen eli miettiä miten haluaa elää.
Kun ongelmia tulee niin ne kannattaa selvittää.
tämän satuilun lisäksi tuo että kaikki on sinua vastaan on sinun ongelmias. minullakin oli tuollaisia ajatuksia että kaikki katsoo minua kaupassa ja lähin karkuun ennen ko lääkkeet alko vaikuttaa ja nyt ymmärrän että ei minua katso tai mitään ollenkaan .niillä on oma elämä ja omat huolensa.
Se että kuvittelee muiden katsovan itseään joka paikassa liittyy huonoon itsetuntoon.
Kun ei oikein tahdo hyväksyä itseään sellaisena kuin on niin helposti ajattelee että on muidenkin mielestä jotenkin " viallinen ".
Kannattaa yritellä opetella hyväksymään itsensä kaikkine hyveineen ja vikoineen niin säästyy paljolta tavallaan turhalta ajattelemiselta.
Kun kulkee jossain ei kannata ajatella muita sillä tavalla että he katsoisivat juuri minua kohti tai jotain minussa.
Eikähän se ole katsottavan ongelma jos joku katsoo, enemmänkin se on katsojan ongelma jos katsoo ajatellen jotain omituisia toisesta ihmisestä.
Itsetunnon kohottaminen ja itseen luottaminen ja uskominen voisivat kummasti auttaa noissa tilanteissa.