Pieniä onnellisia hetkiä

Anonyymi kirjoitti:

Täl­lai­sen epi­de­mi­an ai­ka­na on mah­ta­va asua pik­ku­ky­läl­lä maal­la. Tääl­lä ei näe ke­tään. Tääl­lä ei ta­pah­du mi­tään. Tääl­lä ei voi men­nä min­ne­kään. Olem­me ikään kuin läh­tö­koh­tai­ses­ti tur­vas­sa.

Koti on hil­jai­nen. Tääl­lä kak­si kes­ki-ikäis­tä ele­lee il­lat ja vii­kon­lo­put hi­das­tem­poi­ses­ti elä­mäs­tä naut­tien. On su­lois­ta ol­la ko­to­na.

Kos­ka tätä eris­täy­ty­mis­tä voi jat­kua kuu­lem­ma vuo­teen 2022 saak­ka, voi­sin ku­vi­tel­la, et­tä ai­kaan­saan­nok­set ko­to­na ovat vie­lä suu­ret, kun­han to­tum­me tä­hän ou­toon tun­tee­seen ja ti­lan­tee­seen.

Vie­tim­me tänä ke­vää­nä en­sim­mäis­tä ker­taa pää­si­äi­sen kah­des­taan 35 vuot­ta jat­ku­neen avi­o­liit­tom­me ai­ka­na. Ku­kaan lap­sis­ta ei us­kal­ta­nut tul­la ko­tiin. Osa oli muu­ten­kin mo­tis­sa, ja lo­put ha­lu­si­vat suo­jel­la mei­tä. He tie­tä­vät, et­tä em­me saa sai­ras­tua. He ra­kas­ta­vat mei­tä.

Meil­lä oli iha­na pää­si­äi­nen. Ei ol­lut kii­re min­ne­kään. Yh­te­nä päi­vä­nä kä­vim­me hiih­tä­mäs­sä kol­me tun­tia lä­hei­sil­lä pel­loil­la ja met­sä­au­ki­oil­la. Oli au­rin­koi­nen päi­vä, hiih­to­ke­li oli lois­ta­va, han­ki kan­toi. Oli on­nel­lis­ta. On luk­sus­ta voi­da läh­teä hiih­tä­mään suo­raan omal­ta pi­hal­ta.

Toi­se­na päi­vä­nä pe­la­sim­me niin pit­kän Scrab­b­le-pe­lin, et­tä eh­dim­me kuun­nel­la uu­del­leen jo edel­li­se­nä päi­vä­nä kat­so­mam­me Jo­han­nes-pas­si­on esi­tyk­sen sekä yli puo­let Per­go­le­sin Sta­bat Ma­te­ris­ta.

Ar­ki on jo al­ka­nut. Tätä kir­joit­ta­es­sa­ni on ol­lut mel­ko pe­rus­maa­nan­tai. Töis­sä pys­tym­me vie­lä käy­mään. Kel­lo soi en­nen kuut­ta. Hir­vit­tä­vä kel­lo­nai­ka ih­mi­sen vuo­ro­kau­des­sa!

Ter­vo­las­sa vie­lä kaik­ki hy­vin. Ai­na­kin tä­nään.

Kun elä­mä on hil­jai­se­loa, pie­ni­kin ta­pah­tu­ma on kiva ilo. Pos­ti toi mi­nul­le kak­si net­ti­huu­to­kau­pas­ta hank­ki­maa­ni le­vyä. Toi­nen levy si­säl­tää nuo­ren Mo­ni­ca Groo­pin Schu­bert-lau­lu­ja. Toi­sel­la le­vyl­lä lau­lu­yh­tye Lu­men Valo lau­laa van­haa mu­siik­kia.

Poik­keuk­sel­li­ses­ti aloin lei­po­maan pian ko­tiin tu­lon jäl­keen. Lei­po­es­sa kuun­te­lin ra­di­os­ta pät­kän jat­ko­lu­en­ta­na tu­le­vaa Ka­don­nut­ta ai­kaa et­si­mäs­sä. En kos­kaan ym­mär­rä, mitä sii­nä oi­kein ta­pah­tuu. Ta­pah­tuu­ko­han sii­nä mi­tään? On­ko­han mi­nun­kin oma elä­mä usein sel­lais­ta, et­tä mi­tään ei ta­pah­du ja päi­viä ku­luu ja minä vain suun­nit­te­len ja ai­on ja teen en niin tär­kei­tä asi­oi­ta? Oli­si kiva ol­la te­ho­kas ja ai­kaan­saa­va. Oli­si kiva tun­tea päi­vän päät­teek­si suo­riu­tu­neen­sa hy­vin teh­tä­vis­tä ja ta­voit­teis­ta, jot­ka on aset­ta­nut it­sel­leen.

Satu Sil­vo jäi lu­ke­maan kau­niil­la ää­nel­lään keit­ti­ön ra­di­os­sa Van­han tes­ta­men­tin kir­joi­tuk­sia, kun siir­ryin olo­huo­nee­seen. Oli­si teh­nyt hy­vää jää­dä kuun­te­le­maan lu­en­taa.

Lai­toin kuu­lu­maan Groo­pin iha­nas­ti lau­la­mia lie­de­jä. Sama kau­nis ja tum­ma ää­ni oli soi­nut pää­si­äi­sen Jo­han­nes-pas­si­on mi­ni­ko­koon­pa­nos­sa. Sil­loin upe­an van­hem­man nai­sen ää­ne­nä, nyt 14 vuot­ta nuo­rem­man. 19 Schu­ber­tin lau­lua. Nyt oli mitä mai­ni­oin het­ki is­tua alas soh­val­le kir­joit­ta­maan.

Maa­nan­tai-il­las­ta tuli miel­lyt­tä­vä. Au­rin­ko pais­toi pit­kään. Huh­ti­kuun kuu­la­kas valo va­lai­si huo­nee­ni. Nyt on jo pi­meä.

Lu­men Va­lon lau­la­ma mu­siik­ki on sä­vel­let­ty 1200-lu­vun ja 1500-lu­vun vä­lil­lä. Mel­kein voi­sin luul­la, et­tä on­kin jou­lu ja per­he nuk­kuu ja minä tääl­lä yk­sin val­von.

Täy­tyy men­nä lait­ta­maan vie­lä pyy­kit kui­vu­maan.

Hanna-Maria Jurmu

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä