Kun rupesin miettimään mikä syy minun oirehtimiselleni olisi, se ei ollutkaan helppoa. Kun tuntuu että sitä on ollut aina - muodossa tai toisessa.
Oloani on aina varjostanut tietynlainen turvattomuuden tunne, mikä on terveellä järjellä ajateltuna hassua, kun vanhemmat ovat hoitaneet lapsena hyvin jne. Pahinta tässä onkin ollut, että olen yrittänyt selittää tuntemuksiani järjellä ja sitten syyllistänyt itseäni. Vielä vähemmän vanhemmat ymmärsivät niitä.
Rakensin itselleni liudan "selviytymiskeinoja", joilla yritin hallita itseäni. Jännitin hirveästi, purin kynsiäni jne. Murrosiän kynnyksellä tulivat iho-ongelmat ja ne pahensivat oloani entisestään. Eristäydyin koulukavereistani. Pakotin itseäni käyttäytymään normaalisti, mutta se lukkiutti minut täysin. Oli muistihäiriöitä, kadotin tavaroita, myöhästelin. Yläasteelta en muista juuri mitään, vietin päivät kuin usvan keskellä. Itkin helposti. Tulivat vihantunteet, itsemurha-ajatukset. Minä olin väkivaltainen kotona. Vihaani en pystynyt koulussa näyttämään. Kielsin sen kokonaan itseltäni. Minulla oli pakko-ajatuksia. Olin hyvin ankara itselleni. Sain paniikkikohtauksia kotona.
Koulussa olin kuin aave. Ääneni värisi ja kuului kuiskauksena. Pelkäsin hirveästi koko ajan. Vapisin ja toivoin että olisin näkymätön. Ihmisten kanssa kommunikointi, välitunnit, ruokailu ja esitelmät olivat kaikkein pahimpia. Harmi vain, että uskoin tämän kaiken kuuluvan luonteeseeni, koska sitä oli ollut aina. Olin vain vahingoniloinen itselleni, että olin tällainen heikkohermoinen nössö. Vihasin itseäni. Toisaalta joka päivä toivoin että tänään kaikki muuttuu paremmaksi. Välillä muuttuikin, mutta se kesti liian vähän aikaa. Elämäni oli kuin vuoristorataa.
Minä kävin terapiassa koko kouluajan masennuksen takia, mutta siinä oli paljon muutakin, mistä ei kukaan puhunut mitään. Lukion jälkeen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan muutto laukaisi taas oireet. Sain pakkoajatuksia, enkä pystynyt jatkamaan siellä. Työmarkkinatuella olin muutamassa paikassa ja taistelin päivittäin oireita vastaan.
Menin iltalukioon "itsetietoisena ja ongelmistani ylipäässeenä". Siellä oli mukavaa, mutta en huomannut, että opiskelu hallitsi elämääni ja vapaa-aikaanikin. Kun tapasin siellä tulevan avomieheni, paniikkioireet laukesivat uudestaan päälle. Sen lisäksi aloin saada väkivaltaisia raivokohtauksia. Koulu jäi kesken kummaltakin. Ensimmäinen poikaystävä, minulle sosiaalisesti estyneelle, oli kauhunpaikka. En osannut ottaa kohteliaisuutena mitään, mitä hän sanoi. Olin ihmisten kanssa hyvin pinnallinen, järkevä, jännittynyt. Hän hän halusi enemmän. En kestänyt sitä. Hän halusi olla kanssani ja minä halusin erota, vaikka toivoin arasti suhdetta.
Kuvittelin, että jos päästän tunteeni valloilleen, se tuhoaa minut, koska tunsin että en pystynyt hallitsemaan niitä. Nuo tunnelukot avautuivat vähitellen. Menemme kesällä 2006 naimisiin ja tapaamisestamme tulee syksyllä neljä vuotta. Parisuhteessa mies on joutunut liian koville. Alussa ilman lääkitystä kaikki oli yhtä helvettiä. Molemmilla oli vaikeuksia jo ennestään ja silloin ne räjähtivät silmille. Onneksi olemme pystyneet auttamaan ja tukemaan toisiamme. Asiat ovat helpottuneet. Suhteemme on syventynyt ja rakkaus ja anteeksianto lisääntynyt. Takapakkia kyllä tulee välillä että humahtaa. No keskimäärin elämäni on nykyään kenties jopa miellyttävää.
Nyt viime vuoden elokuusta lähtien on jauhettu tuosta AD/HD:sta, joka silloin todettiin. Yritän oppia ymmärtämään itseäni. Tuo hitaus kai sopii ilmiöön, mutta mikä sitten tuli stressin ja paniikkioireilun mukana sitä en tiedä. Luulin ensin että kärsin ylivikkaudesta kun tuli tunne että haluan karkuun hankalista tilanteista, mutta se pakokauhu olikin paniikkihäiriöstä johtuvaa.
Harmittaa kun olen lokeroinut itseäni väärin. Joskus on vaan pakko kokeilla kaikki reitit, ennen kuin löytää oikean. Mutta onko sitä edes? Tämä on niin sekava vyyhti, että siitä ei ota selvää. Yritän edelleen kamppailla tunteitteni kanssa, lääkityksen voimin.
Parisuhteessa se on onneksi helpompaa kuin yksin. Kaikkein vaikeinta oli päästää irti, luottaa ilman sitä ikuista kontrollointipakkoa. Minä olen nähnyt itseni näinä neljänä vuotena paremmin kuin ennen ja oppinut paljon. Oppinut nauttimaan elämästäni, rakastamaan ja vastaanottamaan rakkautta. Olen oppinut nauramaan itselleni. Aina ei pysty, mutta voi silti yrittää. Kunpa jaksaisikin yrittää. Kai tuo elämänjano on pitänyt hengissä ja vaikka kuinka pahaa vielä tapahtuisi minä kestän sen. Ei tarvitse enää olla yksin.
Oloani on aina varjostanut tietynlainen turvattomuuden tunne, mikä on terveellä järjellä ajateltuna hassua, kun vanhemmat ovat hoitaneet lapsena hyvin jne. Pahinta tässä onkin ollut, että olen yrittänyt selittää tuntemuksiani järjellä ja sitten syyllistänyt itseäni. Vielä vähemmän vanhemmat ymmärsivät niitä.
Rakensin itselleni liudan "selviytymiskeinoja", joilla yritin hallita itseäni. Jännitin hirveästi, purin kynsiäni jne. Murrosiän kynnyksellä tulivat iho-ongelmat ja ne pahensivat oloani entisestään. Eristäydyin koulukavereistani. Pakotin itseäni käyttäytymään normaalisti, mutta se lukkiutti minut täysin. Oli muistihäiriöitä, kadotin tavaroita, myöhästelin. Yläasteelta en muista juuri mitään, vietin päivät kuin usvan keskellä. Itkin helposti. Tulivat vihantunteet, itsemurha-ajatukset. Minä olin väkivaltainen kotona. Vihaani en pystynyt koulussa näyttämään. Kielsin sen kokonaan itseltäni. Minulla oli pakko-ajatuksia. Olin hyvin ankara itselleni. Sain paniikkikohtauksia kotona.
Koulussa olin kuin aave. Ääneni värisi ja kuului kuiskauksena. Pelkäsin hirveästi koko ajan. Vapisin ja toivoin että olisin näkymätön. Ihmisten kanssa kommunikointi, välitunnit, ruokailu ja esitelmät olivat kaikkein pahimpia. Harmi vain, että uskoin tämän kaiken kuuluvan luonteeseeni, koska sitä oli ollut aina. Olin vain vahingoniloinen itselleni, että olin tällainen heikkohermoinen nössö. Vihasin itseäni. Toisaalta joka päivä toivoin että tänään kaikki muuttuu paremmaksi. Välillä muuttuikin, mutta se kesti liian vähän aikaa. Elämäni oli kuin vuoristorataa.
Minä kävin terapiassa koko kouluajan masennuksen takia, mutta siinä oli paljon muutakin, mistä ei kukaan puhunut mitään. Lukion jälkeen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan muutto laukaisi taas oireet. Sain pakkoajatuksia, enkä pystynyt jatkamaan siellä. Työmarkkinatuella olin muutamassa paikassa ja taistelin päivittäin oireita vastaan.
Menin iltalukioon "itsetietoisena ja ongelmistani ylipäässeenä". Siellä oli mukavaa, mutta en huomannut, että opiskelu hallitsi elämääni ja vapaa-aikaanikin. Kun tapasin siellä tulevan avomieheni, paniikkioireet laukesivat uudestaan päälle. Sen lisäksi aloin saada väkivaltaisia raivokohtauksia. Koulu jäi kesken kummaltakin. Ensimmäinen poikaystävä, minulle sosiaalisesti estyneelle, oli kauhunpaikka. En osannut ottaa kohteliaisuutena mitään, mitä hän sanoi. Olin ihmisten kanssa hyvin pinnallinen, järkevä, jännittynyt. Hän hän halusi enemmän. En kestänyt sitä. Hän halusi olla kanssani ja minä halusin erota, vaikka toivoin arasti suhdetta.
Kuvittelin, että jos päästän tunteeni valloilleen, se tuhoaa minut, koska tunsin että en pystynyt hallitsemaan niitä. Nuo tunnelukot avautuivat vähitellen. Menemme kesällä 2006 naimisiin ja tapaamisestamme tulee syksyllä neljä vuotta. Parisuhteessa mies on joutunut liian koville. Alussa ilman lääkitystä kaikki oli yhtä helvettiä. Molemmilla oli vaikeuksia jo ennestään ja silloin ne räjähtivät silmille. Onneksi olemme pystyneet auttamaan ja tukemaan toisiamme. Asiat ovat helpottuneet. Suhteemme on syventynyt ja rakkaus ja anteeksianto lisääntynyt. Takapakkia kyllä tulee välillä että humahtaa. No keskimäärin elämäni on nykyään kenties jopa miellyttävää.
Nyt viime vuoden elokuusta lähtien on jauhettu tuosta AD/HD:sta, joka silloin todettiin. Yritän oppia ymmärtämään itseäni. Tuo hitaus kai sopii ilmiöön, mutta mikä sitten tuli stressin ja paniikkioireilun mukana sitä en tiedä. Luulin ensin että kärsin ylivikkaudesta kun tuli tunne että haluan karkuun hankalista tilanteista, mutta se pakokauhu olikin paniikkihäiriöstä johtuvaa.
Harmittaa kun olen lokeroinut itseäni väärin. Joskus on vaan pakko kokeilla kaikki reitit, ennen kuin löytää oikean. Mutta onko sitä edes? Tämä on niin sekava vyyhti, että siitä ei ota selvää. Yritän edelleen kamppailla tunteitteni kanssa, lääkityksen voimin.
Parisuhteessa se on onneksi helpompaa kuin yksin. Kaikkein vaikeinta oli päästää irti, luottaa ilman sitä ikuista kontrollointipakkoa. Minä olen nähnyt itseni näinä neljänä vuotena paremmin kuin ennen ja oppinut paljon. Oppinut nauttimaan elämästäni, rakastamaan ja vastaanottamaan rakkautta. Olen oppinut nauramaan itselleni. Aina ei pysty, mutta voi silti yrittää. Kunpa jaksaisikin yrittää. Kai tuo elämänjano on pitänyt hengissä ja vaikka kuinka pahaa vielä tapahtuisi minä kestän sen. Ei tarvitse enää olla yksin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kai tuo mun tarkkaavaisuushäiriö ylläpitää kaikenlaisia yhtäaikaisia oireita, masennusta, paniikkiherkkyyttä, hermostuneisuutta, vaikeuksia organisoida omia tekemisiään, ajankulun hahmottamisen vaikeutta jne. Usein unohdun tekemään jotakin, vaikka pitäisi mennä ja sitten tulee kiire. Sitten kun tulee kiire, minä hätäännyn ja tulee paniikki. Nämä mulla ainakin ylläpitävät toisiaan. Olen usein myöhässä koulusta ja työharjoittelusta. Lähden aina viime tingassa. Viimeksi piti mennä bussilla ja vain kerran kolmen viikon aikana ehdin kävellä pysäkille, muulloin menin pyörällä. Tuo unohtelu ja tavaroiden kadottelukin aiheuttaa silloin tällöin panikointia. Minä en yksinkertaisesti muista, missä jokin tavara on. Ja usein unohdan kesken matkan mitä olin menossa hakemaan tai tekemään. Usein vaan naurattaa tuommoinen, en siitä enää niin kovin itselleni suutu. On välillä vaikea rentoutua, kun ajattelee liikaa asioita yhtä aikaa. Olen oppinut jo paremmin ymmärtämään itseäni, mutta tuo tunne, että on kiire, ärsyttää. Satunnaisesti lähden reilusti etuajassa ja se tuntuu älytsin hyvältä!