Milloin pahin suru on helpottanut teillä?

Äkillinen, odottamaton läheisen menettäminen on traumaattista. Toisille kovempi paikka kuin toisille.

Jossain määrin voi itse päättää, että tästä selvitään. Surussa ei ole pakko jäädä vellomaan, vaikka elämä on muuttunut lopullisesti. Ajan mittaan surun kanssa oppii elämään ja jonain päivänä huomaa taas olevansa iloinen ainakin hetken. Aikoja eli päiviä, viikkoja, kuukausia on mahdoton sanoa, sillä suru ei ole joko tai vaan se muuttaa hiljalleen muotoaan.

Otan osaa. Varmasti sitä surua kestää vielä monta päivää ja tärkeintä on ,että annat itsellesi aikaa.Jos ei sitä surutyötä tee nyt , niin se voi myöhemmin tulla pahempana. Ei kannata ajatella ,että olisi nopeasti päästävä surusta.Toivottavasti sinulla on joitain läheisiä joiden kansa voit puhua tai ystäviä.Puhu, puhu ja puhu. Itse olen päässyt siitä suuremmasta surusta niin, että oon itkenyt ja puhunut surustani ja antanu itselle todellakin sitä aikaa selviytyä siitä surusta.Olin kanssa työelämästä pois vähän aikaa mutta jotenkin hakusin 5:n viikon päästä mennä takaisin työhön, että se suru ei ollut koko ajan läsnä.Sitten käsittelin suruani harrastukseni eli askartelun avulla, maalasin taulun.Aika paljon lepäsin, sillä olin laihtunut paljon sen surun seurauksena ja en jaksanut oikeen mennä mihinkään.Kaupassa kävin, että jotain syötävää kuitenkin hain.Se, että laihduin 10 kiloa siinä prosessia ei ollut hyväksi elimistölleni, tuli sydänoireita ja hiuksiani lähti paljon ja iho kärsi. Minä sain paljon voimaa metsästä, itkin siellä ja halasin puita.Luonto ylipäätänsä auttoi pääsemään yli surusta.En käynyt millään ammattiauttajalla kuin kaksi kertaa.Minulle oli enemmän apua luonnossa olemisesta.Vertaistuki voisi olla kans hyvä kun tapais saman kokeneita sillä he ymmärtävät paremmin.
Toivon sulle voimia! Mutta anna aikaa surullesi, ei sun täydy päästä siitä sormia napsauttamalla ja kaikki suree erilai, jotkut pääsee nopeesti surusta mutta joillain menee kauemmin.Sinun elämäsi on arvokasta ja ihan varmasti jossain viaheessa huomaat, että suru helpottaa mutta kokonaan se ei mene pois ja välillä tulee todella mustia hetkiä mutta se on luonnollista.

minulta lähti isä eipä ole ollut kuin harvinaisia itkunpuuskiaei edes heti sen jälkeen.

Noin puolitoista vuotta meni, ennen kuin lähti pois sellainen lamaannus joka vaikeutti työntekoa ja muuta. Suru ei siihen loppunut, mutta sen jälkeen oli helpompaa, kun sain hommat hoidettua entiseen tapaan.

Täys yllätyksenä tulleesta kuolemasta on vaikeampia toipua.

Surun käsittely on jokaisella erilaista. Toisilla kestää kauemmin. Ja toiset osaavat ajatella asian niin ettei ajattele asiaa koko ajan ,vaan kanavoi ajatuksensa muihin asioihin.
Onhan se aina kova paikka kun toinen kuolee, mutta ohi se menee aikanaan se pahin
olo, ja ihminen alkaa ajattelemaan sitä miksi itkee, itkeekö itsensä tähden että on yksin vai itkeekö sitä kuolemaa. Sillä sitä ei voi muuttaa mikä on tapahtunut.
Joten itkut on itkettävä ja sen jälkeen alkaa elämä seestymään, silti ei unohda sitä toista koskaan . Itse on yritettävä auttaa itseään pois pahasta olosta sitä ei kukaan muu tee sureville.
Joten ota vaan rauhallisesti , surun kanssa , kyllä se aikanaan haalenee, ja silloin pystyy jo muistelemaan niitä hyviä hetkiä ilman kyyneleitä .ystävältä kuoli lapsi ja hän suri hieman yli vuoden päivät, sanoi että se oli se kamalin asia mitä voi ihmiselle tapahtua.

Rakas mieheni kuoli 20 vuotta sitten odottamattomaan sydänkohtaukseen. Se oli järkytys, mutta missään vaiheessa en itkenyt koko aikaa. Ei sellaiseen ollut aikaa, oli tekemistä, hautajaiset järjestettävä, sitten muut kuolemaan liittyvät asiat hoidettava.

Ei juolahtanut mieleen, etten selviytyisi kaikesta, mistä pitää ja kuten pitää. Tämä ei tarkoita, ettei olisi surua ollut, kyllä sitä oli. Oli tuntemuksia ja kokemuksia, joita en ollut osannut kuvitellakaan. Mutta toimittava oli tunnetiloista riippumatta. Selvisin, en sano aikoja, se ei ole yksinkertaista. Joku taustalla oleva surun vivahde elää edelleen kaikessa, se ei haittaa, se on elämää. Parempaa elämää en voisi toivoa.

Ei kaikkien suru ole samanlaista eikä siitä toipuminen.

Kohta 4kk kun avopuoliso menehtyi. Ei helpota suru, päinvastoin kasvaa ja nyt alkaa jotenkin tajuamaan että ei hän takaisin tule. Yksinäistä on ja olen ihan hukassa.

Puolison odottamattoman kuoleman jälkeen olin aluksi aivan poissa tolaltani. Mutta hetkeäkään en missään vaiheessa ajatellut, etten selviäisi normaaliin lesken elämään. Olen selviytynyt pikkuhiljaa vuosien mittaan aina vain parempaan elämään.

Minua auttoi se, että olin tottunut hoitamaan asioita kotona ja kodin ulkopuolella jo hyvin nuoresta pitäen. En ollut koskaan ollut riippuvainen puolisosta. Puolison kuolema toki muutti elämää paljon, mutta siihen oli vain sopeuduttava.

Tuskaa on. Ei tätä ymmärrä. Kokoajan tunne, että tämä painajainen loppuu. Ei se kuitenkaan lopu. Elämä hajalla. En osaa elää ilman häntä

En pysty edes menemään haudalle kiveä katsomaan missä lukee hänen
kuolinpäivänsä. Tiedän sen muutenkin. Yritän ajatella, että hän on kanssani
kotona, läsnä, vaikken häntä näekään koskaan enää, en voi koskettaa,
en kuule hänen ääntään, vaikka "kuulen" sen kyllä, muistan sen.
Itkettää jatkuvasti eikä kestä tätä elämää enää.

Parin vuoden päästä voi kuulemma helpottaa vähän. Toivottavasti en elä niin
kauan.

Jokainen tapaus on erilainen.
Mutta on sanottu, että rankin kuolemantapaus on kun lapsi kuolee. . .

Luultavasti sitä surutyötä jatkuu elämän loppuun saakka...
Tässä tapauksessa se on kestänyt yli 34 vuotta. Tasoittunut, vaimentunutkin, mutta sitten tulee asioita, jotka repivät surun haavat auki. Siis arvet saavat iskuja.

Mutta surussa on myös lohdutusta.

Tässä YouTubessa: In memorian - lapseni - kuuuluu surun kaikua ja kaipausta.

Koetetaan jaksaa, pala kerrallaan. Surutyö ottaa voimia. Mutta annetaan kyynelten virrata, se helpottaa..
https://www.youtube.com/watch?v=abJ0qla1B8w

Suru on sellainen, että se tulee ja menee. Välillä on hiljaisempaa, sitten taas suru nostaa päätään. Elämä ei ole samaa yhtä putkea. Jos on edes joku mukana surussa. Ihminen, vaikka ihan hiljaa. Ottaa osaa? Se on suuri apu.

Tässä: mukanasi surussa, sävelin ja ajatuksin. Ei sanoja....
https://www.youtube.com/watch?v=p0hg807x9P4

On ihan kamalaa. Vaikken usko jumalaan, kun en muutakaan keksi
rukoilen auta jumala minua, minä kuolen suruun. Itken vain surun
tuskaani. Kohta kaksi vuotta.

Olisikin noin helppoa.

Kun sattuu hyvä kuolema, se näkyy eloon jääneen unikuvissa. Vaim' ihminen touhuaa helpottuneena unissa vaikka viime syksynä poistui keskuudestamme.
Näitäkin tapauksia on onneksi.

Itkin siunaustilaisuudessa kuin pikkulapsi.
Ferdinand.

Minulla kesti noin 1kk kyllä nää kesät on pahoja. Läheiseni (veli) kuoli kesällä

Akuutti vaihe voi kestää jopa vuosia; kymmenisen vuotta kestää, että se on vähemmistössä, ja sitten se on suruna mukana jossain taustalla vähemmissä määrin (enemmissä määrin akuuttivaiheen jälken). Koskaan ei täysin toivu, mutta se on normaalia elämää ja se menee tolleen.

Surun kohdatessa olisi hyvä keino ottaa koiranpentu hoivattavakseen. Koiran on sanottu olevan hyvä tunnistamaan omistajiensa mielialoja.
Takuulla sen mielettömät toilailut keventää kävelyttäjänsä mielialaa.
Ovathan ne hellyttäviä nelijalkaisia.

Yli kaksi vuotta mennyt. Ei helpota. Joutuu vetämään kaksoisroolia.
Ihmisten parissa yrittää pitää pokkaa. Yksinäisyydessään romahtaa.