Terapia ja ns. valemuistot

Lapsiin kohdistuva seksuaalisen väkivalta on järkyttävää ja valitettavan yleistä. Luin hiljattain julkaistun, lehtijutun perusteella omakohtaisiin kokemuksiin perustuvan, Tiina Tikkasen romaanin "Toinen silmä kiinni". Sen lukemisen myötä sekä järkytyin kuvatusta että aloin myös yleisellä tasolla pohtia kysymystä terapian ja vahvistavan suggestion synnyttämistä valemuistoista. En missään nimessä väitä, etteivätkö Tikkasen romaanin kuvaamat tai muiden järkyttävän seksuaalisen hyväksikäytön vasta aikuisiällä muistavien kokemukset olisi totta, mutta toisaalta aloin ajatella, että suggestiolle ja omien mielikuvien synnyttämille valemuistoille on tällaisessa tilanteessa myös mahdollisuus. Mitä tästä ilmiöstä itse ajattelette?

Itse koen ongelmalliseksi ja melko vaikeaksi ymmärtää hyvin tarkan yksityiskohtaisia muistoja, jotka ponnahtavat pintaan aikuisena, mutta joita ei ole sitä ennen "muistettu". Henkilökohtaisesti muistan juuri kaikkein ikävimmät elämänkokemukset parhaiten, kuten tilanteet, joissa joku on kuollut äkillisesti tai on sattunut jotain traumaattista. Niitä vain ei halua muistella, mutta ei niitä toisaalta saa unohtumaankaan. Eli onko kyse siitä, että henkilö on jotenkin onnistunut totaalisesti painamaan muistot mielestään?

Ihmisen muisti on ongelmallinen monestakin syystä. Muistimme ei missään tapauksessa ole tietokoneen jäljentävään muistiin verrattavissa, vaan ihmismuisti on aina itseään luova. Muistelepa vaikka, mitä teit tänään. Näet todennäköisesti mielessäsi kuvia päivän varrelta, mutta huomaatko, että näet näissä kuvissa itsesi usein ikään kuin ulkopuolelta, tarkkailijan roolissa. Mutta ethän ole voinut nähdä itseäsi sivusta! Aivoissasi on siis pirstaleista muistitietoa päivän kulusta, kuten vaatteistasi, tekemisistäsi jne. ja aivot luovat niistä yhtenäisen visuaalisen tarinan aivan kuin kuvitelman tai unen, olitpa tarinassa sitten ulkopuolinen havainnoija tai "silmiesi takana". Tai nähtyäsi valokuvia varhaisesta lapsuudestasi, mielesi saattaa luoda niistä tarinan, ja alat muistaa tilanteita, joista sinulla ei vaikkapa iänkään puolesta voi oikein olla todellista muistikuvaa. Tai kun poliisin todistaja lukee tapauksen yksityiskohdista lehdestä, siirtyvät jutun tiedot saumattomasti muistin luovassa prosessissa hänen "havaintoihinsa" .

Terapian taas otaksun olevan luultavimmin tilanne, jossa keskitytään lapsuuteen ja lähtökohtaisesti terapeutin dogmaattinen oletus on, että jokaisen terapoitavan lapsuudesta löytyy jokin trauma, joka on syynä henkilön nykyhetken fyysisiin tai psyykkisiin ongelmiin. Terapoitavakin luultavasti ymmärtää tämän, ainakin alitajuisesti. Näin ollen terapeutti vie keskustelua tiettyihin suuntiin, sillä ajatushan on, että henkilön sisällä on jokin solmu, joka pitää avata. Jotain on "piilossa" potilaan tapahtumien ja tekemisten takana, aivan kuten romaanissa päähenkilön aivoinfarktia selitetään jo sairaalassa psyykkisillä syillä. Terapoitavakin huomaa saavansa lisääntyvää kiinnostusta ja huomiota terapeutin suunnalta kertoessaan terapeutin kehykseen sopivia asioita.

Ihmisellä on taipumus antaa merkityksiä asioille ja luoda yhteyksiä asioiden välille. Koska minulla ei ole kokemusta hyväksikäytöstä tai tällaisesta terapiaprosessista, käytän esimerkkinä Tikkasen romaanin yksityiskohtia. Romaanissa muun muassa päähenkilön näkemät katastrofiunet onnettomuuksista jne. selittyvät hyväksikäytöllä. Toki niillä voi olla yhteys, mutta tämänkaltaiset unet ovat toisaalta aivan kaikille ihmisille täysin luontaisia. Aivot pyrkivät unessa simuloimaan tilanteita päivätoiminnan varalle. Tästä syystä evoluution ollessa melko hidas liikkeissään, näemme unissamme yhä esimerkiksi paljon eläimiin liittyviä uhkia, käärmeitä ja hämähäkkejä ja erilaisia takaa-ajotilanteita. Yleensäkin unissamme tapahtuu usein jotain epäonnista, jäämme junasta, hukkaamme avaimet, syttyy sota, näemme onnettomuuden... Unet voivat kertoa varmasti paljon symbolisestikin, mutta mikään kartta mieleen ne eivät yleisesti ottaen ole eikä kenenkään pitäisi liiemmin katastrofiuniaan kauhistella.

Jatkuu alla...