Anna Jarvis katui äitienpäivän perustamista

Oletusarvoisesti olemme siis niin tyhmiä, että olemme vuoden aikana unohtaneet äitiemme ja isiemme olemassaolon. Kaikkien niiden 364 päivän aikana vuodesta emme kunnioita emmekä arvosta äitiemme tai isiemme äitiyttä ja isyyttä. Ja siksi yhteiskunnan täytyy meille tyhmille kiittämättömille kansalaisille osoittaa (autoritaarisesti kuten joku Jumala) erikseen oikein tietty täsmällinen päivä jona muistamme että meilläkin tosiaan on äiti ja isä.

Kuten joka ikisellä elävällä olennolla.

Äitienpäivässä on todellakin anteeksipyytelevä sävy. Se on päivä jona yhteiskunta velvoittaa kansalaiset muistuttamaan itseään siitä miten paljon automaattisestikärsivät äidit uhrautuvat taakoittavien paskojen perheenjäsentensä puolesta. (Jostakin mysteeriksi jääneestä syystä tämä muuten koskee myös aviomiehiä. Samoin kuin isänpäivä koskee vaimoja. En tajunnut lapsenakaan miksi myös isän piti muistaa äitiä äitienpäivänä samoin kuin lasten. Isällähän oli oma äiti. Aviovaimo ei ole äiti. Luin juuri Vauva.fi- sivustolta itkua kun ei aviomies muistanut vaimoaan äitienpäivänä... mitä vittua?)

Miksi siitä, että äiti on ehkä - tai sitten ei - täyttänyt äitiyteensä liittyvät velvoitteensa pitäisi erikseen KIITTÄÄ tiettynä vuodenpäivänä? Päivänä jonka ulkopuolinen yhteiskunta sanelee? Kun nainen päättää itse tulla äidiksi, on se oma valinta. Siihen sisältyy äitiyteen itsesäänselvästi liittyvät velvoitteet. Ja mikä parasta; normaalissa tilanteessa niiden täyttäminen on luontaisesti äidille erittäin palkitsevaa, ei suinkaan taakoittavaa toimintaa. Kuten se joku julkkisäiti joskus totesi: "elämä alkoi ensimmäisen lapsen syntymästä".

Miksi asiasta, joka on luontaisesti itsessään palkitsevaa pitäisi vielä kiittää?

Kun minä groomaan koirani, se on itsessään palkitsevaa. Yhteiskunnan pitäisi kai järjestää vielä juhlapäivä kiittämään minua siitä miten hieno tunne minulle _itselleni_ tulee kun olen vallassani elävän lemmikkieläimen groomaillut nätin näköiseksi? Ja muutenkin muistan ruokkia sitä ja rapsutella koska se on minun itseni mielestä ihanaa.

Äitiys on normaalitilassa äidille itsessään palkitsevaa. Aivan samoin kuin isyys isälle. On ihana egoistinen tunne kun omat geenit jatkuvat tulevaisuuteen. Kun elävä olento on oman valtani alla seuraavat 18- vuotta. Kun saan nähdä kaikki vauvan kehityksen vaiheet. Kun tiedän että juuri minä olen juuri tälle yksilölle ikuisesti biologinen vanhempi, tapahtui mitä tahansa. Se itsessään on sama kuin olisi Jumalan asemassa. Vanhemmuus on parasta mitä kuvitella saattaa, normaalitilassa ihmiselle.

Miksi tällaisesta asiasta siis pitäisi erikseen kiittää? Miksi pitää järjestää oikein yhteiskunnallinen merkkipäivä syyllistämään sitä osapuolta joka on tässä suhteessa fundamentaalisesti altavastaajan asemassa?

Eikö pitäisi järjestää velvoittava liputuspäivä lasten kunniaksi? Siksi, että heidät on saatettu tänne maailmaan vanhempiensa egon jatkeeksi, ja ties minkä muiden haistappaskasyiden vuoksi, täyttämään vanhempiensa kyltymättömiä narsistisia tarpeita ja paikkaamaan vanhempien omia sielunvammoja?

Siinä sitä kiitollisuuden aihetta on vanhemmille.

Ironista on että itse äitienpäivän perustaja Anna Jarvis kuvastaa nimenomaan äitinsä tarpeita täyttävää, raskasta perusteetonta syyllisyyttä potevaa lasta. Jarvis ei todellakaan edusta sitä iloa mitä äitiys oikeasti on ja mitä sen pitäisi luonnollisessa tilassa olla.