En tiedä, koskeeko tämä kovin monia, mutta olisi tässä yksi teoria tarjolla siihen, miksi ylipaino on kaiken aikaa kasvava ongelma.
BED on sairaus, yhtä vakavasti otettava kuin vaikka anoreksia tai bulimia, mutta siitä harvemmin kerrotaan missään, vaikkakin se on arviolta yleisin kaikista syömishäiriöistä.
Oireet vain ovat päinvastaiset kuin edellisissä.
BED:stä kärsivä ihminen ahmii paljon, eikä kuten esim. bulimikko, oksenna, käytä laksatiivejä, tai yritä hullumaisella liikunnalla kuluttaa syömiään kaloreita.
BED:tä sairastava ei vain yksinkertaisesti kykene kontrolloimaan mitä syö, yrittää salata ahmimisen, masentuu kyllä syömisen jälkeen, mutta ei kuitenkaan tee mitään asioidensa parantamiseksi.
Monen lihavuus selittyy varmaan ihan vain epäterveellisellä ruokavaliolla ja vähäisellä liikunnalla, mutta joidenkin kohdalla voidaan diagnosoida BED, joka ihan virallisesti on sairaus.
Kannattaa ja pitää hakea apua, jos epäilette tätä vaihtoehtoa.
BED on sairaus, yhtä vakavasti otettava kuin vaikka anoreksia tai bulimia, mutta siitä harvemmin kerrotaan missään, vaikkakin se on arviolta yleisin kaikista syömishäiriöistä.
Oireet vain ovat päinvastaiset kuin edellisissä.
BED:stä kärsivä ihminen ahmii paljon, eikä kuten esim. bulimikko, oksenna, käytä laksatiivejä, tai yritä hullumaisella liikunnalla kuluttaa syömiään kaloreita.
BED:tä sairastava ei vain yksinkertaisesti kykene kontrolloimaan mitä syö, yrittää salata ahmimisen, masentuu kyllä syömisen jälkeen, mutta ei kuitenkaan tee mitään asioidensa parantamiseksi.
Monen lihavuus selittyy varmaan ihan vain epäterveellisellä ruokavaliolla ja vähäisellä liikunnalla, mutta joidenkin kohdalla voidaan diagnosoida BED, joka ihan virallisesti on sairaus.
Kannattaa ja pitää hakea apua, jos epäilette tätä vaihtoehtoa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Niin, tätä samaa minäkin olen yrittänyt joskus aiemmin palstalla esittää. Kärsin itse ahmimishäiriöstä ja käyn terapiassa hoidattamassa sitä (maksan itse).
Riippuvuudet ovat aikamme sairaus. Ne syntyvät samassa kohdassa aivoissa, ja sitten onkin enää sattumasta kiinni, miten ne puhkeavat: syömisenä, juomisena, pelaamisena, seksiaddiktiona jne.
Mietinkin aina, että mikä mun tilanteeni on. Mä oon ihan hirveä ruokarohmu, jos jokin on pielessä. Ja syömäni ruuan määrä on suoraan verrannollinen miten elämässä menee. Ei oo normaalia, että piilottelee syömisiään kumppanilta ja ahmii mitä tahansa saatavilla on, vaikka vain keitettyä riisiä älyttömästi. Mua hävettää aina jälkeenpäin ja peittelen syömisiäni. Tiskaan kattilat ja muut pois, ettei mieheni huomaisi.
Mutta sille ahmisille ei voi mitään. Mä en edes ajatele silloin mitään, tungen vaan kaikkea mahdollista suustani sisään. Ja sitten lopetan kun on huono olo. Tavallaan oon aina tiennyt, että siinä on jotain pielessä.
Mun mies ei oo ikinä voinut ymmärtää miksei meillä voi olla kaapissa sipsejä tai muuta "varastossa". En oo voinut selittää, että ei se oo vaan ahneutta multa miksi ne häviää tai tulee syödyksi niin nopeasti...
paitsi että se johtuisi lihavasta itsestään.
Nyt kyllähän se ahmiminen minusta itsestäni johtuu ja siitä, mitä on korvien välissä. En todellakaan haluaisi syödä kaikkea sitä ruokaa, mitä syön. Mutta kun ei voi lopettaa, ja pahimpina kausina ruoka hallitsee jatkuvasti ajatuksia.
Tunnen monia alkoholisteja, jotka eivät pysty lopettamaan. Eivät hekään haluaisi juoda, mutta sortuvat kerta toisensa jälkeen. AA:ssa he saattavat päästä kuiville, minä yritän samaa terapiassa.
Sanopa sinä, Ajatusten Vantaanjoki, mitä minun pitäisi tehdä?
edellisen viestin kirjoittaja ei tunnu ymmärtävän, että kyse on todella sairaudesta, joka on päänsisäinen.
Ja tiedän, että normaalipainoisella voi aivan hyvin olla sama häiriö.
Ei BED kaikilla johda lihavuuteen ja ole selitys sille.
Minä olen sellaisessa tilanteessa, että olen sairastanut aiemmin anoreksiaa, joka on kääntynyt BED:ksi, vaikka välillä luulin olevani aivan terve, en katunut ja hävennyt jokaista syömääni suupalaa, luulin parantuneeni.
Vähitellen oireet ovat muuttuneet ahmimiseksi.
Ennen en syönyt paljon mitään, inhosin ruokaa.
Nykyisin rakastan syömistä, mutta syön aina vain salaa.
Taikka no, salaa ja salaa...Inhottavinta on, että vanhempani ovat hyvinkin tietoisia ongelmistani ja tekevät tahallaan niin, että hankkivat kaikkea hyvää kotiin ja oikein vielä hyvin näkyville.
Jos tiedän, että ruokaa on olemassa, ja olen yksin kotona, niin voin olla syömättä niin kauan, kuin en ota ensimmäistä haukkausta, suupalaa jostakin.
Mutta kun aloitan, niin en kykene mitenkään lopettamaan. Mieleni tyhjenee täysin, syön, joskus oksennan, mutta siitä tulee vielä tuhat kertaa pahempi olo kuin pelkästään syömisestä, siksi en usein niin tee.
Harrastan paljon liikuntaa, n. 2 tuntia päivässä ja siksi kaikki luulevat että voin syödä aivan vapaasti ja oikein tuputtavat ruokaa.
Eihän kukaan voi käsittää, että kyse ei ole muutamasta muiden läsnäollessa syödystä keksistä, tai muutamasta karkista.
Syön tuhansien kalorien edestä kerralla, vaikkapa puolet ranskiksesta, kilon omenoita, puoli levyä suklaata, 300 grammaa keksejä kerralla, kun aloitan.
Itkettää aina kun käy vaa-alla. Ennen painoin niin paljon vähemmän. Kaikki vaatteet näyttivät hyvältä, mikä tahansa vaate kaupassa sopi päälleni. Nykyisin olen 165/55 ja olen lähes täysin joutunut uusimaan vaatekaappien sisällön.
säilytän kuitenkin vanhoja vaatteitani, katselen ja ihailen niitä, katselen valokuvia yksikseni...kaipaan aikaa, jolloin olin vielä niin kaunis, niin hauras ja puhdas.
En läskistä likainen ja itsekuriton niin kuin nykyään.
vaan "kaikki syyt päteviä"-kommentin kirjoittajaa.
ja johan sen kertoo tautiluokituskin, sairaus luokitellaan psyykkiseksi.
Ja sen tiesinkin jo ennen kuin sen psykiatri ja sisätautilääkäri sen minulle kertoivat.
Hoitona SSRI-lääkitys, terapia ja koska tässä BMI huitelee taivaissa, aloitin nutrauksen lääkärin valvonnassa (sh:t kun eivät periaatteessa saa laisinkaan nutrata).
Lukaiskaapa sellainen kirja kuin Ruokahirviö ja minä, kirj. en nyt juuri muista, kirja sopi ainakin minulle kuin nyrkki silmään.
Jaksamisia kaikille asian kanssa painiskeleville!