Tässä tämä taas (kohta alan saada valituksia, kun tungen tämän tänne joka välissä!). Mutta kun ikivanhoja viestejä ei voi "nostaa" takaisin ylös niin koittakaa kestää :)
Ja jutusta sitten: En ole ihan varma kannattaako tätä ottaa kovin vakavasti, minäkään en ota :)
Tämä kun on sellainen "Kirjoita kun ei ole parempiin juttuihin ideoita" -tarinoita, vaikka, no, olen aika kiintynyt siihen.
_________________________________________________
Ei voi olla totta!
Olin aamulla ihan tavallisesti lähtenyt lenkille läheiselle metsäautotielle kuten joka aamu viimeisen kahden vuoden ajan ja törmännyt nymfiin. Nymfiin! Eihän niitä pitäsi olla edes olemassa ja nyt kuitenkin sellainen luonnottomuus seisoi edessäni ja pyysi minulta palvelusta. Siis, miten ihmeessä minä voin opettaa ennen Keski-aikaa oleviin juttuihin tottuneen olennon sopeutumaan ihmisten nykyaikaan?! Voi pojat. Tästä tulee kova urakka... meille molemmille.
Nyt en aloittanut ihan alusta. Eli, olin lenkillä ja törmäsin (kuvataan se noin paremman puutteessa) nymfiin. En tietenkään heti tunnistanut häntä nymfiksi, mutta tarkempi vilkaisu kertoi minulle, ettei hän ollut ihan tavallinen ihmismies. Säikätyneiden kiljaisujen ja anovan hyssyttelyn (ja tilanteen selittämisen) jälkeen sain itseäni niskasta kiinni ja aloin ihmettelemään, kuinka satuolennon kanssa oikein jutellaan. No, jostakin minun oli kuitenkin aloitettava.
- Mikä nimesi on? Siis, jos sinulla on nimi, kysyin. Hassua, olin aina pitänyt nymfejä naispuolisina elävinä koristeina. Tämä heppu kuitenkin oli mies ja vaikutti älykkäältä olennolta (mikä sekään ei vastannut kuvaani nymfeistä).
- Olen Syrol. Suostutko auttamaan minua? nymfi vastasi. Hän (vai se?) katsoi minua arvioiden. Miksiköhän? Jos olisin itse eksynyt jonnekin hemmetin rinnakkaistodellisuuteen, josta en tiedä mitään, en alkaisi nirsoilemaan avun suhteen.
- No, autan, autan. Eihän sinua voi tännekään jättää. Miksi sinun yleensä pitää sopeutua tänne? Mikset vai lähde takaisin omaan "todellisuuteesi"? kyselin ärsyytyneenä. Tiesin ettei minulla ollut mitään syytä äkäillä, mutta kuitenkin tämä kohtalonoikku ärsytti. Miksi kaikista maailman ihmisistä juuri minä?
- En voi. En näe Portteja kovin hyvin, enkä edes tiedä miten niitä käytetään, Syrol sanoi rauhallisesti. - Tai missä niitä on.
- Joudutko olemaan täällä koko ikäsi?
- Toivottavasti en. Portivartijat kyllä ennemmin tai myöhemmin etsivät minut käsiinsä, mutta siinä voi mennä parhaillaan sata vuottakin.
- Mitä?! Eikä! Pitääkö minun kestää sinua koko loppuelämäni?!
- Vain sen aikaa kunnes pärjään omillani Ihmisten Maailmassa, kuului tyyni vastaus.
Katsoin nyt nymfiä ensimmäisen kerran oikein kunnolla alkujärkytyksen mentyä ohi. Hänellä oli olkapäille ulottuvat vaaleat hiukset, joissa meni ohuita ruskeita raitoja ja hänen silmänsä olivat sammaleenvihreät.
- Sinä et voi mennä kaupunkiin tuon näköisenä, sanoin. Syrolilla oli metsänvihreä tunikan tapainen vaate, vihreät housut ja kevyet saappaat. Vyöllään hänellä oli miekka huotrassaan, lyhyt veitsi ja joku pieni pussukka, jonka sisällöstä en ollut (onneksi?) tietoinen.
- Oletko hampaisiin asti aseistautunut? puuskahdin.
- Eihän minulla ole joustakaan, Syrol huomautti. - Eikä heittoveitsiä, eikä-
- Okei! Mutta on sinulla silti liikaa huomiota herättäviä aseita, keskeytin töykeästi.
- Katsotaanpa... mutisin (hieman paremmin) rauhoittuneena. - Näin alkajaisiksi sinun on luovuttava miekastasi ja muista teräaseistasi...
- Miksi?
- Et voi mennä kaupunkiin miekka vyöllä! Ihmiset pitäisivät sinua ihan tyhmänä!
Syrol irrotti miekan ja veitsen vastahakoisesti vyöltään. Jos totta puhutaan, Syrolia oli mahdoton olla huomaamatta hänen vaatteidensa tähden, mutta ehkä voin viedä hänet kotiini ilman suurempaa haloota. Nykymaailmassahan liikku ties miten pukeutuvaa porukkaa.
- No niin. Seuraapas minua sitten, huokaisin ja toivoin hartaasti, ettei kukaan tulisi meitä vastaan.
Metsässä oli kapea hiekkatie, joka mutkitteli pois metsästä kohti läheistä kaupunkipahasta. Noin kilometrin päässä metsän reunasta sijaitsi minun taloni, jonne olin muuttanut isoäitini kuoltua muutama vuosi sitten. Itse kaupunkiin oli kolme kilometriä asunnoltani. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin iloinen siitä, että asuin niin korvessa. Eipähän ainakaan yliuteliaat naapurin mummot katsoisi ikkunasta ja ajattelisi, että "jaahas. Siellä se Ella-tyttö taas vie miehiä kotiinsa. Mahtaakohan poikaystävä tietää neitosen puuhista."
Heti kun pääsimme ulos metsästä, näin Syrolissa uuden huomiota herättävän piirteen. Hänen jo entuudestaan hieman vihertävässä ihossa kiemurteli nyt outoja viivoja, jotka muistuttivat puun lehdissä olevia kuvioita.
- Mitä nuo ovat? Ja mistä ne tulivat? kiljaisin huomattuani kuviot.
- Ne näkyvät selvästi kun poistun metsistä, Syrol selitti. Hän vaikutti vähän loukkaantuneelta epäkohteliaista kiljaisuistani. - Mutta eivät ne niin paljoa näy. Minusta niitä voisi verrata ihmisten ihon punaiseen sävyyn.
- Ei ihmisen ihossa ole punaista sävyä, huomautin.
- On jos punastutte tai palatte auringossa, Syrol tokaisi.
- Te nymfit olette tosi omituista porukkaa, sanoin lähtiessäni kävelemään. Syrol katsoi minuun hyytävästi. Nyt hän oli selvästi loukkaantunut.
- En ole nymfi, hän murahti.
- Mikä sinä sitten olet? Haltia? kysyin kipakasti. Oikeasti olin vähän säikähtänyt Syrolin terävää katsetta, mutta en takuulla kertoisi sitä hänelle!
- Olen metsäläinen, Syrol sanoi. - Tuskin ihmiset meistä tietävät, mutta nymfiksi kutsuminen on loukkaus.
- Anteeksi, en tiennyt, mutisin pahoillani.
- Älä kutsu minua enää nymfiksi.
- Selvä.
Loppumatka sujui hiljaisuuden vallitessa. Oli pohjattoman huojentunut, kun näin pihallani olevan vanhan navettarakennuksen. Sisälle päästyäni aloin kuumeisesti pohtimaan mitä tekisin seuraavaksi.
Ryntäsin makuuhuoneeseen vaihtamaan fleece-puseroni tavallisen T-paitaan. Olin päättänyt soittaa Topille. Hän oli aina auttanut minua ongelmissani, olivat ne sitten olleet minkälaisia tahansa, ja ehkä Syrolille olisi hyvä antaa miesnäkökulmaakin.
Palasin keittiöön. Syrol oli seurannut minua sisälle ja nyt hän katseli kiinnostuneena ympärilleen. Hänelle minun isoäidinaikainen keittiöni taisi olla jokin futuristinen paikka.
- Se on ihan tavallinen kahvinkeitin, sanoin, kun Syrol tökki konetta ihmeissään.
- Mitä se tekee?
- Keittää kahvin, vastasin. - Tänne laitetaan vettä ja tänne kahvin puruja ja tästä laitetaan koko hökötys käyntiin. Näin. Ja sitten valmis juoma vain tippuu tuonne kannuun.
Jätin Syrolin ihmettelemään kahvinkeitintä ja menin itse olohuoneeseen soittamaan Topille. Puhelimen jo hälyttäessä, tajusin, etten tiennyt miten asian esittäsin. Uskottavasti.
- Hei! Luulin, että minä soitan useammin sinulle, Topin ääni kuului luurista.
- Tuota, voisitkohan tulla tänne? kysäisin. Hänen oli helpompi ymmärtää ja minun olisi helpompi selittää, jos hän näkisi Syrolin.
- Tulen heti. Onko jotakin sattunut? Kuulostat jotenkin oudolta.
- Kerron sinulle, kun tulet tänne. Ei tämä mitään kuoleman vakavaa ole, mutta kehotan varautumaan henkisesti, sanoi ja suljin puhelimen. Topi kuului niihin ihmisiin, joiden mielestä kaikelle oli luonnollinen selitys eikä hän uskonut (tai pitänyt) keijukaisiin tai mihinkään fantasiajuttuihin. En minäkään. Ennen...
________________________________
Ja alkuhan tämä on. Tiedetään, ihmiset eivät välttämättä reagoi ihan aidosti. Kommentoikaa vain. Mulla on selitys kaikkeen! xD
Ja jutusta sitten: En ole ihan varma kannattaako tätä ottaa kovin vakavasti, minäkään en ota :)
Tämä kun on sellainen "Kirjoita kun ei ole parempiin juttuihin ideoita" -tarinoita, vaikka, no, olen aika kiintynyt siihen.
_________________________________________________
Ei voi olla totta!
Olin aamulla ihan tavallisesti lähtenyt lenkille läheiselle metsäautotielle kuten joka aamu viimeisen kahden vuoden ajan ja törmännyt nymfiin. Nymfiin! Eihän niitä pitäsi olla edes olemassa ja nyt kuitenkin sellainen luonnottomuus seisoi edessäni ja pyysi minulta palvelusta. Siis, miten ihmeessä minä voin opettaa ennen Keski-aikaa oleviin juttuihin tottuneen olennon sopeutumaan ihmisten nykyaikaan?! Voi pojat. Tästä tulee kova urakka... meille molemmille.
Nyt en aloittanut ihan alusta. Eli, olin lenkillä ja törmäsin (kuvataan se noin paremman puutteessa) nymfiin. En tietenkään heti tunnistanut häntä nymfiksi, mutta tarkempi vilkaisu kertoi minulle, ettei hän ollut ihan tavallinen ihmismies. Säikätyneiden kiljaisujen ja anovan hyssyttelyn (ja tilanteen selittämisen) jälkeen sain itseäni niskasta kiinni ja aloin ihmettelemään, kuinka satuolennon kanssa oikein jutellaan. No, jostakin minun oli kuitenkin aloitettava.
- Mikä nimesi on? Siis, jos sinulla on nimi, kysyin. Hassua, olin aina pitänyt nymfejä naispuolisina elävinä koristeina. Tämä heppu kuitenkin oli mies ja vaikutti älykkäältä olennolta (mikä sekään ei vastannut kuvaani nymfeistä).
- Olen Syrol. Suostutko auttamaan minua? nymfi vastasi. Hän (vai se?) katsoi minua arvioiden. Miksiköhän? Jos olisin itse eksynyt jonnekin hemmetin rinnakkaistodellisuuteen, josta en tiedä mitään, en alkaisi nirsoilemaan avun suhteen.
- No, autan, autan. Eihän sinua voi tännekään jättää. Miksi sinun yleensä pitää sopeutua tänne? Mikset vai lähde takaisin omaan "todellisuuteesi"? kyselin ärsyytyneenä. Tiesin ettei minulla ollut mitään syytä äkäillä, mutta kuitenkin tämä kohtalonoikku ärsytti. Miksi kaikista maailman ihmisistä juuri minä?
- En voi. En näe Portteja kovin hyvin, enkä edes tiedä miten niitä käytetään, Syrol sanoi rauhallisesti. - Tai missä niitä on.
- Joudutko olemaan täällä koko ikäsi?
- Toivottavasti en. Portivartijat kyllä ennemmin tai myöhemmin etsivät minut käsiinsä, mutta siinä voi mennä parhaillaan sata vuottakin.
- Mitä?! Eikä! Pitääkö minun kestää sinua koko loppuelämäni?!
- Vain sen aikaa kunnes pärjään omillani Ihmisten Maailmassa, kuului tyyni vastaus.
Katsoin nyt nymfiä ensimmäisen kerran oikein kunnolla alkujärkytyksen mentyä ohi. Hänellä oli olkapäille ulottuvat vaaleat hiukset, joissa meni ohuita ruskeita raitoja ja hänen silmänsä olivat sammaleenvihreät.
- Sinä et voi mennä kaupunkiin tuon näköisenä, sanoin. Syrolilla oli metsänvihreä tunikan tapainen vaate, vihreät housut ja kevyet saappaat. Vyöllään hänellä oli miekka huotrassaan, lyhyt veitsi ja joku pieni pussukka, jonka sisällöstä en ollut (onneksi?) tietoinen.
- Oletko hampaisiin asti aseistautunut? puuskahdin.
- Eihän minulla ole joustakaan, Syrol huomautti. - Eikä heittoveitsiä, eikä-
- Okei! Mutta on sinulla silti liikaa huomiota herättäviä aseita, keskeytin töykeästi.
- Katsotaanpa... mutisin (hieman paremmin) rauhoittuneena. - Näin alkajaisiksi sinun on luovuttava miekastasi ja muista teräaseistasi...
- Miksi?
- Et voi mennä kaupunkiin miekka vyöllä! Ihmiset pitäisivät sinua ihan tyhmänä!
Syrol irrotti miekan ja veitsen vastahakoisesti vyöltään. Jos totta puhutaan, Syrolia oli mahdoton olla huomaamatta hänen vaatteidensa tähden, mutta ehkä voin viedä hänet kotiini ilman suurempaa haloota. Nykymaailmassahan liikku ties miten pukeutuvaa porukkaa.
- No niin. Seuraapas minua sitten, huokaisin ja toivoin hartaasti, ettei kukaan tulisi meitä vastaan.
Metsässä oli kapea hiekkatie, joka mutkitteli pois metsästä kohti läheistä kaupunkipahasta. Noin kilometrin päässä metsän reunasta sijaitsi minun taloni, jonne olin muuttanut isoäitini kuoltua muutama vuosi sitten. Itse kaupunkiin oli kolme kilometriä asunnoltani. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin iloinen siitä, että asuin niin korvessa. Eipähän ainakaan yliuteliaat naapurin mummot katsoisi ikkunasta ja ajattelisi, että "jaahas. Siellä se Ella-tyttö taas vie miehiä kotiinsa. Mahtaakohan poikaystävä tietää neitosen puuhista."
Heti kun pääsimme ulos metsästä, näin Syrolissa uuden huomiota herättävän piirteen. Hänen jo entuudestaan hieman vihertävässä ihossa kiemurteli nyt outoja viivoja, jotka muistuttivat puun lehdissä olevia kuvioita.
- Mitä nuo ovat? Ja mistä ne tulivat? kiljaisin huomattuani kuviot.
- Ne näkyvät selvästi kun poistun metsistä, Syrol selitti. Hän vaikutti vähän loukkaantuneelta epäkohteliaista kiljaisuistani. - Mutta eivät ne niin paljoa näy. Minusta niitä voisi verrata ihmisten ihon punaiseen sävyyn.
- Ei ihmisen ihossa ole punaista sävyä, huomautin.
- On jos punastutte tai palatte auringossa, Syrol tokaisi.
- Te nymfit olette tosi omituista porukkaa, sanoin lähtiessäni kävelemään. Syrol katsoi minuun hyytävästi. Nyt hän oli selvästi loukkaantunut.
- En ole nymfi, hän murahti.
- Mikä sinä sitten olet? Haltia? kysyin kipakasti. Oikeasti olin vähän säikähtänyt Syrolin terävää katsetta, mutta en takuulla kertoisi sitä hänelle!
- Olen metsäläinen, Syrol sanoi. - Tuskin ihmiset meistä tietävät, mutta nymfiksi kutsuminen on loukkaus.
- Anteeksi, en tiennyt, mutisin pahoillani.
- Älä kutsu minua enää nymfiksi.
- Selvä.
Loppumatka sujui hiljaisuuden vallitessa. Oli pohjattoman huojentunut, kun näin pihallani olevan vanhan navettarakennuksen. Sisälle päästyäni aloin kuumeisesti pohtimaan mitä tekisin seuraavaksi.
Ryntäsin makuuhuoneeseen vaihtamaan fleece-puseroni tavallisen T-paitaan. Olin päättänyt soittaa Topille. Hän oli aina auttanut minua ongelmissani, olivat ne sitten olleet minkälaisia tahansa, ja ehkä Syrolille olisi hyvä antaa miesnäkökulmaakin.
Palasin keittiöön. Syrol oli seurannut minua sisälle ja nyt hän katseli kiinnostuneena ympärilleen. Hänelle minun isoäidinaikainen keittiöni taisi olla jokin futuristinen paikka.
- Se on ihan tavallinen kahvinkeitin, sanoin, kun Syrol tökki konetta ihmeissään.
- Mitä se tekee?
- Keittää kahvin, vastasin. - Tänne laitetaan vettä ja tänne kahvin puruja ja tästä laitetaan koko hökötys käyntiin. Näin. Ja sitten valmis juoma vain tippuu tuonne kannuun.
Jätin Syrolin ihmettelemään kahvinkeitintä ja menin itse olohuoneeseen soittamaan Topille. Puhelimen jo hälyttäessä, tajusin, etten tiennyt miten asian esittäsin. Uskottavasti.
- Hei! Luulin, että minä soitan useammin sinulle, Topin ääni kuului luurista.
- Tuota, voisitkohan tulla tänne? kysäisin. Hänen oli helpompi ymmärtää ja minun olisi helpompi selittää, jos hän näkisi Syrolin.
- Tulen heti. Onko jotakin sattunut? Kuulostat jotenkin oudolta.
- Kerron sinulle, kun tulet tänne. Ei tämä mitään kuoleman vakavaa ole, mutta kehotan varautumaan henkisesti, sanoi ja suljin puhelimen. Topi kuului niihin ihmisiin, joiden mielestä kaikelle oli luonnollinen selitys eikä hän uskonut (tai pitänyt) keijukaisiin tai mihinkään fantasiajuttuihin. En minäkään. Ennen...
________________________________
Ja alkuhan tämä on. Tiedetään, ihmiset eivät välttämättä reagoi ihan aidosti. Kommentoikaa vain. Mulla on selitys kaikkeen! xD
Vastaukset 13
Vanhimmat
"Tämä kun on sellainen "Kirjoita kun ei ole parempiin juttuihin ideoita" -tarinoita, vaikka, no, olen aika kiintynyt siihen"
Hieman tälläisen vakutelman saa.
"- Mikä nimesi on? Siis, jos sinulla on nimi, kysyin. Hassua, olin aina pitänyt nymfejä naispuolisina elävinä koristeina. Tämä heppu kuitenkin oli mies ja vaikutti älykkäältä olennolta (mikä sekään ei vastannut kuvaani nymfeistä).
- Olen Syrol. Suostutko auttamaan minua? nymfi vastasi. Hän (vai se?) katsoi minua arvioiden. Miksiköhän? Jos olisin itse eksynyt jonnekin hemmetin rinnakkaistodellisuuteen,"
Mistä päätteli rinnakkaistodellisuudesta olevan, tämän keskustelun perusteella?
Lukija ei välttämättä osaa ajatuksiasi arvata.
"Itse kaupunkiin oli kolme kilometriä asunnoltani. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin iloinen siitä, että asuin niin korvessa"
Kolme kilometriä, ei kovin korvessa ole?
Mitäpä nyt sanoisi. hmm.
Ehkä toi nymfi on tarinasi kompastuskivi?
Myös hieman häiritsee, että uskot lukijan ymmärtävän mistä on kysymys, joten et taustoihin keskity.
Arvosteluasteikolla 1-10
Tästä 5
T. Sherlokki
"Kolme kilometriä, ei kovin korvessa ole?"
No ei todellakaan! Tuossa pitäsi lukea 'monta' eikä kolme. Mun moka. Sorry.
"Mistä päätteli rinnakkaistodellisuudesta olevan, tämän keskustelun perusteella?
Lukija ei välttämättä osaa ajatuksiasi arvata."
Minulle liian itsestään selvä asia, joten en ehkä huomannut selventää sitä. Niih, kertoja on aika -tuota- omalaatuinen ja missäpä muuallakaan niitä nymfejä on.
"Mitäpä nyt sanoisi. hmm.
Ehkä toi nymfi on tarinasi kompastuskivi?"
Psst. kyseessä ei oikeasti ole nymfi, mutta se tuli kertojan mieleen ensimmäisenä.
Ja jos on kompastuskiva, niin mitä ehdotat? Sen voin nimittäin vaihtaa (en itekkään liiemmin tykkää siitä), sillä kun ei ole väliä, miksi kertoja tapaamaansa olentoa ensiksi luulee :)
"Myös hieman häiritsee, että uskot lukijan ymmärtävän mistä on kysymys, joten et taustoihin keskity."
Taas liian itsestään selvää meikäläiselle. Taustoja voisi valottaa vähän myöhemmin, ne eivät ole se olennaisin osa.
" Eli, olin lenkillä ja törmäsin (kuvataan se noin paremman puutteessa) nymfiin. En tietenkään heti tunnistanut häntä nymfiksi, mutta tarkempi vilkaisu kertoi minulle, ettei hän ollut ihan tavallinen ihmismies. Säikätyneiden kiljaisujen ja anovan hyssyttelyn"
Normaalireaktio metsässä olisi kai juosta karkuun? Siksi ehkä kuittaus:
"Säikätyneiden kiljaisujen ja anovan hyssyttelyn"
Tuntuu hieman alimitoitetulta, siinä ehkä etenet liian nopeasti?
"- Olen Syrol. Suostutko auttamaan minua? nymfi vastasi. Hän (vai se?) katsoi minua arvioiden. Miksiköhän? Jos olisin itse eksynyt jonnekin hemmetin rinnakkaistodellisuuteen, josta en tiedä mitään, en alkaisi nirsoilemaan avun suhteen.
- No, autan, autan. Eihän sinua voi tännekään jättää."
Tässä myös syy alkaa auttamaan, on ehkä heppoisella pohjalla. Jos nymfi olisi löytynyt metsästä esim. jonkinlaisten valitusten/muiden ääänien takia ja silloin olisi todettu avun tarpeellisuus. Niin kotiin vieminen ja auttaminen olisi ehkä perusteltumpaa?
"Psst. kyseessä ei oikeasti ole nymfi, mutta se tuli kertojan mieleen ensimmäisenä.
Ja jos on kompastuskiva, niin mitä ehdotat? Sen voin nimittäin vaihtaa (en itekkään liiemmin tykkää siitä), sillä kun ei ole väliä, miksi kertoja tapaamaansa olentoa ensiksi luulee :)"
En tiedä kannattaako sitä lähteä vaihtamaan, tee mielummin sen olemassaolo pakolliseksi/tarpeelliseksi. Muista että kaikki lukijat eivät välttämättä tiedä, mikä on nymfi, Kalastajalle voi jopa tulla viehe mieleen,(noin huumorilla ajatellen) siksi hieman taustaa.
Muista myös että nämä ovat vain yhden lukijan näkemys, joten kovin suuria suunnanmuutoksia ei sen pohjalta kannata ehkä miettiä.
T. Sherlokki
aika paljon. Kiva tarina. Toivon jatkoa.
Voisihan sitä laittaakin sitten kun saan edes vähän inhimillistettyä sitä :D
Heissan! Nymphitarinalle jaktoa. Sulla on hallussa dialogian ja kuvailun dynamiikka. Rytmi vie mukanaan ja teksitä niin sanotusti ahmii. Olen aika vähän aikaa pörrännyt näissä piireissä täällä netissä, mutta oli ensimmäinen tarina, jonka vaivauduin lukemaan loppuun saakka. Ainesta on. Annan muiden hoitaa negatiivisen kritiikin:)Mia Melitza
... kun julkaisit jutun täällä ensimmäistä kertaa, joku oli editoinut sitä ja lähetti sen sitten tänne siinä muuttuneessa muodossaan? Oletko muokannut sitä vielä siitä ja saanut aikaan tämän tosiaan aika kivasti kulkevan tekstin?
Tämä pätkä on ollut täällä pari kertaa aikasemminkin, ihan mun nimillä (Paitsi se ihan ensimmäinen taisi olla jollakin muulla nickillä)?
En ole tätä juurikaan muokkaillut (pari lausetta toimivammaksi ja pari sanaa vaihdoin).
Väitätkö, että joku kopioisi?
juoksijasta, joka tapasi metsässä kaikkea outoa.... oliko sekin sinun?
Riippuu, mitä outoa.
tapasi metsässä mm muurahaispesässä istuvan kaverin, jolla laajakaista yhteys-tietsikka, hame päällä juoksevan naisen, Jeesuksen?
Eli oliko sinun? Se hävisi täältä jonnekin, enkä ehtinyt leikata ja liimata sitä talteen. Oli minusta aika hauska ja erilainen, kuten sinunkin tekstisi.
Ei ole minun...
Lysähdin istumaan pöydän ääreen. Syrol istuutui minua vastapäätä, mutta pysyi vaiti.
- Ei hätää. Apujoukkoja on tulossa, kerroin hänelle, oikeistaan vain rikkoakseni hiljasuuden.
- Minusta olisi hyvä jos kukaan sinun lisäksesi ei tietäisi minusta, Syrol sanoi hetken päästä.
- Älä huoli! Topiin voi kyllä luottaa.
- Mistä minä sen tietäisin? En tunne häntä, enkä ole varma haluankokaan.
- Hei, en voi paimentaa sinua yksin.
- Ei minua tarvitse kuin opettaa.
Annoin asian olla. Tiesin, että Topi on erittäin luotettava henkilö, mutta en ollut varma, miten hän suhtautuisi Syroliin.
Vilkaisin Syrolia (olin tapittanut kiinteästi ikkunasta ulos) ja virnistin käsieni suojassa. Hän katseli kiinnostuneen näköisenä puisella keittiötasolla olevia kodinkoneita. Minulle ne olivat itsestään selviä, mutta hänelle ne olivat jotain aivan ihmeellistä.
- Mitä varten nuo muut laitteet ovat? hän kysyi.
- Enimmäkseen niillä helpotetaan kodin ruuanlaittoa.
- Miksi te sitä helpotatte?
Kohautin olkapäitäni turhautuneena.
- Ehkä haluamme päästä elämästämme helpommalla, vastasin. Syrol näytti miettivän asiaa hetkisen.
- Pitääkö siitä päästä helpomalla?
kohautin taas olkapäitäni.
- En minä tiedä.
- Mitä minä teen sinun kanssasi? voihkaisin yllättäen. Minusta tuntui sillä hetkellä niin orvolta, ja ajatus nykyihmisten tapojen opettamisesta Syrolille, metsäläiselle (mitä he ikinä olivatkaan), kauhistutti minua. Se saattaisi viedä vuosia.
Syrol katsoi minua myötätuntoisesti. Ymmärsikö hän muka miltä minusta tuntui?
- Ei sinun tarvitse muuta kuin vähän kertoa perusasioita ja avittaa alkuun. Parhaiten sitä oppii kantapään kautta.
Onnistuin hymylemään vähän, mutta oloni ei parantunut yhtään.
Pihaan kaarsi hopean värinen uusi mersu. Topi oli ilmeisesti taas lainannut isänsä autoa. Hyppäsin pystyyn ja ryntäsin ulos häntä vastaan. Hän näytti hieman huolestuneelta ja hämmästyneeltä juostessani halaamaan häntä.
- Ella! Onko jotakin hullusti? hän kysyi minulta suikattuaan suukon poskelleni.
- On! Ja kun olen kertonut sinulle, mitä nyt aoin, sinä pidät minua todennäköisesti hulluna, vastasin ja katsoin häntä suoraan silmiin. Topi virnisti minulle.
- Käveleekö takapihallasi pieniä vihreitä miehiä, hän kujeili. En vastannut hänen leikittelyynsä.
- Ei pieniä, eikä takapihalla, mutta vihreä.
Topin ilme muuttui entistä hämmentyneemmäksi hänen katsoessa pääni yli pihamaalle. Syrol oli tullut ulos ja tutki (meistä välittämättä) kiinnostuneena keskellä pihaa kasvavan tammea.
- Kuka hän on? Topi kysyi minulta.
- Hän on se ongelma, josta mainitsin.
- Aha.
Raahasin Topin Syrolin luokse, joka oli laskenut kätensä puun kaarnalle ja painanut korvansa melkein kiinni puuhun. Hän kääntyi katsomaan meitä paikalle tultumme. Miehet tuijottivat toisiaan arvioiden, ja minun oli mahdotonta kuvitella, mitä he sillä hetkellä ajattelivat. Topin tunsin sen verran hyvin, että voin meko varmasti sanoa hänen luulevan Syrolin olevan sellainen teeskentelijä tai jokin piilokamera -tyyppi. Syrol näytti arvioivan Topia siinä missä minuakin. Tosin Topia hän katsoi suoraan silmiin. Koko ajan, lähes kylmästi, ja Topi vastasi samanlaisella katseella. Mitä he oikein aikoivat?
_________________
Krhm, ehkäpä Topi reagoi aidommin metsäläiseen...