Sairastaminen on aivan sairasta.

Milloin mikäkin vaiva tulkitaan että se on muuttunut akuutiksi?

Mulla on ollut poskiontelon tai jonkin kohdan, tuolla nenän varressa ja vieressä, vaivaa jo useamman vuoden.
Allergiakin mulla on, ei tosin mitään astmaa tms.

Keväällä meni taas oireet pahemmiksi. Tuli enemmän kipua poskeen, silmän taakse ja korvaa vihloo usein.
Tuntuu että hengittäminen on vaikeutunut, eikä se johdu keuhkoista.
En saa edes nukuttua kuin 4-5 tuntia yössä, en tiedä johtuuko hapen puutteesta tai kivusta, ehkä molemmat.
Mutta kun tämä ei ole edelleenkään muuttunut akuutiksi niin olisi tosi kiva tietää miten se akuuttius tulkitaan.
Menee elämä pilalle kun ei jaksa tehdä mitään, on niin voimaton olo.

Otsikko kun oli sairaasta sairastamisesta niin sekin johtuu siitä kun vaivojen annetaan mennä pahaksi, juoksutetaan vaan edestakaisin, sanotaan että jos ei mene ohi tai pahenee niin tule uudestaan.
Siihenhän se elinaika kuluukin kun juoksee epätoivoisena yrittämässä saada jonkun kiinnostumaan mikä on vaivan nimi.

Aina ei vaan jaksa, turhautuu vain ja sitten yrittää kitua aikansa ennenkuin on taas pakko yrittää.
Jos ei ole näkyvää vaivaa niin herkästi luulosairaaksi väitetään.
Mutta kappas vaan, aina on ollut kuitenkin jokin vialla.
Ensin valittaa kolme vuotta ennenkuin mitään alkaa tapahtua, kerta vuoteen sattuu kohdalle joku lääkäri joka ottaa asiakseen selvittää mikä on vialla. Ja sitten selviääkin.

Tätäkö tää loppuelämä on että täytyy yrittää roikkua tässä systeemissä ja antaa elämänlaadun kärsiä kun voisi tehdä vaikka jotain järkevääkin.
Ajoittain vetää mielenkin aika matalaksi, sille ei voi mitään.

Toki se lohduttaa edes vähän kun tiedän etten varmasti ole ainoa joka yrittää saada tietää mikä on vialla jos tuntee ettei kaikki ole kunnossa.

Ja itsehän sen parhaiten tietää, ei kukaan toinen voi tietää mitä toinen tuntee.
Vaikka joskus lääkäritkin tuntuvat tietävän jopa potilaan puolesta onko tällä kipuja vai ei.

Eli tää on aivan sairasta tää sairastaminen.