Kuopus, ikuinen lapsi

Miten päästä ikuisesta kuopuksen ja lapsen roolista pois?

Olen 25 vuotta ja minua kohdellaan toisinaan kuin lasta/teiniä. Ymmärrän, että olen vielä nuori, mutta silti... Välillä tuntuu pahalta kun minua ei oteta vakavasti, mielipiteelläni ei ole mitään väliä, minulle voi sanoa mitä vain tai toisaalta ei kerrota jotain asioita ollenkaan tai minut ohitetaan tylysti.

Minulla on monta sisarusta ja olen nuorin. En ikinä ole ollu mitenkään mielestäni lellitty (en tiedä sitten onko sisarukseni eri mieltä). Olen aina ollut aika helppo ja vaatimaton lapsi (ainakin kun vertaa minusta seuraavaan veljeeni, joka oli aika haastava vanhemmilleni melkein aikuisuuteen asti).

Sisarukseni (varsinkin vanhin sisko) tuntuu ottaneen kuitenkin jonkun holhoojan roolin minusta. Vanhin siskoni sanoo kaiken mielestäni turhan suoraan (vähän alentavaan sävyyn) ja kohtelee toisinaan kuin olisin edelleen lapsi.

Kun sisarukset juttelevat ns. aikuisten asioista, tunnen itseni aivan ulkopuoliseksi, enkä saa juuri koskaan suunvuoroa. Minun ei oleteta osallistuvan keskusteluun. Joskus käynyt niin, että avaan monta kertaa suuni ja lopulta en saa sanotuksi koko asiaa, vaikka joku olisi jopa kuullut alotukseni, mutta jatkaa vain päälle.

Toisaalta olen sinkku ja lapseton, muilla siskoillani on kaikilla perheet. Keskustelu koskee monesti lapsia yms, joten myös siksi olen usein ulkopuolinen.

Joitain asioita kuulen viimeisenä, jos koskaan. Esim. veljeni onnettomuudesta kuulin vahingossa sivulauseessa vuosia myöhemmin. Tiesin veljeni olleen sairaalassa, mutta minulle se oli kuitattu hänen sairauteensa liittyen, eli ei niin vakava asia. Todellisuudessa veljeni oli ollut lähellä kuolla. Joistain vakavista asioista jollekin puhuessa äitini saattaa hiljentää ääntään niin etten kuule, jos olen kuuloetäisyydellä. En tiedä miksi.

Jos kaikki lapset on kotona, minä olen se jota äiti käskyttää tekemään asioita. Muut nauttii "vieraan roolista" ja minä laitan äidin kanssa kahvia pöytään (ellei joku muu siskoistani tule vapaaehtoisesti auttamaan). Joskus olen äidille maininnut asiasta, mutta tilanteesta jää vain se olo, että minä olen siinä se hankala ihminen, joten en haluaisi sanoa enää mitään. Tottakai haluan auttaa äitiä, mutta joskus se olisi mukava tehdä ilman käskyä. Hän ei edes pyydä vaan oikeasti käskee.

Mainittakoon vielä, että olen itsenäinen työssä käyvä nainen, asun yksin ja huolehdin kaikki omat asiani itse. Elämässä kaikki ihan hyvin oikeastaan. Osaan olla lapsenmielinen ja huumorintajuinen, mutta minusta en ole enää lapsi ja minulle voi puhua kaikista asioista, koski ne sitten kuolemaa tai uusia perunoita. Toivoisin vain tasa-arvoista kohtelua.

Haluaisin, että perheen kanssa kokoontuessa ei olisi niin arvoton olo. Perheeni on kyllä todella tärkeä minulle ja ei tämä ongelma minun maailmaa kaada, eikä sitä välttämättä aina niin pahasti tule esille, mutta silloin kun niin käy, niin kyllä se vähän surulliseksi vetää.

En tiedä onko tämä vain joku minun oma juttu vai onko muillakin kuopuksilla ollut yhtään samantyylisiä ongelmia? Tai en tiedä tarvitseeko välttämättä olla kuopuskaan.