Tuntematon mutta niin tuttu kuitenkin... Nään edelleen unia hänestä, nyt taas enemmän kuin pitkään aikaan. Rakastelemme, suutelemme hitaan kiihkeästi ja sitten hän lähtee töihin. Olen kotirouva näissä unissa. Kokkaan, pidän huolta kodistamme, järjestän iltamia ystävillemme, hoidan uusioperheessä asuvia lapsiamme ed.liitoista jne.
Nautin tukea häntä työssään ja innostun itsekkin vielä opiskelemaan uusia taitoja hänen innoittamanaan. Olemme hyvin onnellisia yhdessä, sen näen joka unessa.
Taistelimmehan toisistamme vuosia montaa kertaa jo luovuttaenkin, mutta toinen tuli aina jostain nöyränä, kuin uitettu ajokoira, tunnustelemaan vielä kerran, olisiko se aika jo koittanut, meidän aika....
Yleensä herään siihen, kun ratkaisu olisi käsillä/ nähtävissäni, mutta filmi katkeaa. Olen seissyt hänen kanssa alttarillakin, mutta kun kysytään tahdotko, en näe enää vastausta.
Näen siis elämämme, mutta se näky ei ole välttämättä tässä ajassa, vaan jostain toisesta elämästä. Tulen surulliseksi nähdessäni näitä unia, kun tämä vaikea koettelemus on tässä elämässä täynnä kysymyksiä ilman vastauksia.
Näen, että välillämme on asioita, jotka meidän pitäisi selvittää, mutta olosuhteissa joissa elämme/ tapaamme (ehkä), ei tue näiden solmujen avaamista.
Ainut vaihtoehto on keskustella jossain kahden, mutta miten sen sitten alottaisi, kun emme tunne hyvin tai ehkäpä ei ollenkaan. En voi tuosta vain läväyttää sinulle, että siinähän sinä rakas mieheni nyt olet, vaikka sen varmaan olet osannut nähdäkkin minusta, kun en osaa peitellä tunteitani, toisin kuin sinä....
Tässä olisi kaikki rahkeet kauniiseen tarinaan, mutta jos kumpikaan ei uskalla aktiivisesti edistää välejämme, joudumme tyytymään kohteliaisiin hymyihin, perään katsomisiin, itsemme kohenteluihin, hiljaiseen huoneeseen, jossa olisi asiaa koko elämän edestä.
En tiedä koska tapaamme, mutta en odota sitä siksi, koska tiedän sen vain sattuvan minuun. Näen taas kertauksena kaiken, mitä meillä voisi olla, kun vain voisi puhua, mutta sen sijaan, käännyn tutusti pois, tuntien samalla, kuinka kyynel alkaa asettumaan silmäkulmaan.
Minä haluan valita meidät, mutta haluatko sinä sitä? Voisit pysäyttää minut, mutta annat minun aina mennä. Miksi katsot perääni, jos et minua halua?
Voi hyvin.
Nautin tukea häntä työssään ja innostun itsekkin vielä opiskelemaan uusia taitoja hänen innoittamanaan. Olemme hyvin onnellisia yhdessä, sen näen joka unessa.
Taistelimmehan toisistamme vuosia montaa kertaa jo luovuttaenkin, mutta toinen tuli aina jostain nöyränä, kuin uitettu ajokoira, tunnustelemaan vielä kerran, olisiko se aika jo koittanut, meidän aika....
Yleensä herään siihen, kun ratkaisu olisi käsillä/ nähtävissäni, mutta filmi katkeaa. Olen seissyt hänen kanssa alttarillakin, mutta kun kysytään tahdotko, en näe enää vastausta.
Näen siis elämämme, mutta se näky ei ole välttämättä tässä ajassa, vaan jostain toisesta elämästä. Tulen surulliseksi nähdessäni näitä unia, kun tämä vaikea koettelemus on tässä elämässä täynnä kysymyksiä ilman vastauksia.
Näen, että välillämme on asioita, jotka meidän pitäisi selvittää, mutta olosuhteissa joissa elämme/ tapaamme (ehkä), ei tue näiden solmujen avaamista.
Ainut vaihtoehto on keskustella jossain kahden, mutta miten sen sitten alottaisi, kun emme tunne hyvin tai ehkäpä ei ollenkaan. En voi tuosta vain läväyttää sinulle, että siinähän sinä rakas mieheni nyt olet, vaikka sen varmaan olet osannut nähdäkkin minusta, kun en osaa peitellä tunteitani, toisin kuin sinä....
Tässä olisi kaikki rahkeet kauniiseen tarinaan, mutta jos kumpikaan ei uskalla aktiivisesti edistää välejämme, joudumme tyytymään kohteliaisiin hymyihin, perään katsomisiin, itsemme kohenteluihin, hiljaiseen huoneeseen, jossa olisi asiaa koko elämän edestä.
En tiedä koska tapaamme, mutta en odota sitä siksi, koska tiedän sen vain sattuvan minuun. Näen taas kertauksena kaiken, mitä meillä voisi olla, kun vain voisi puhua, mutta sen sijaan, käännyn tutusti pois, tuntien samalla, kuinka kyynel alkaa asettumaan silmäkulmaan.
Minä haluan valita meidät, mutta haluatko sinä sitä? Voisit pysäyttää minut, mutta annat minun aina mennä. Miksi katsot perääni, jos et minua halua?
Voi hyvin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Toivon, että saat tuon ap. Mä mietin, että mikähän muuten on miespuolinen vastine kotirouvalle, onko se kotimies vai kotiherra? Ite arvostan kotiherroja ja kotirouvia kyllä, jos eivät oo muuten pimahtaneita.
Joku kotisir varmaankin=) Kiitos, mutta tää ei taida toteutua tässä elämässä...
Oli vaan pakko päästellä höyryjä, kun näitä kelaan tod.näk turhaan aina säännöllisin väliajoin ja yksin tietenkin.
Olen päästänyt irti käytännössä eli lakannut odottamasta mitään tekoja suuntaani, mutta pää tekee tätä työtä, koska kaiketi toivoa on vaikeinta puhaltaa pois. Se kytee kaikesta huolimatta, vaikkakin pienenä enää.