Tämä pätkä on myös kirjan alkupuolelta.
Näistä tapahtumista alkaa varsinainen kujanjuoksu.
Eli, arvosteluja kehiin, please.
_________________________________________________
Keinänen nousi pystyyn ja suunnisti portaita kohti. Kaksi askelta ennen oviaukkoa hän kääntyi minuun päin ja sanoi:
”Sinä tulet olemaan ensimmäinen, joka saa lähteä!”
En ehtinyt ajatella mitään. En ehtinyt edes suuttua kunnolla. Tönäisin miehen kaksin käsin voimalla kumoon.
Keinänen kaatui taaksepäin, oviaukon läpi, portaiden juurelle selälleen. Ilme oli juopuneen hämmästynyt, suuttumus tuli vasta pienellä viiveellä. Nyt Keinänen huusi raivoissaan:
”Saatanan poika, minkä teit! Nyt järjestit itsesi kuseen! Tämä ei jää tähän!”
Adrenaliini purkautui vereeni kohisevana hyökynä joka kuului korvissa ja joka sai koko ruumiin tuntumaan kevyeltä ja leijuvalta. Näkökenttä muutti hämäräksi ja kaventui, melkein kuin kaukoputkea tarkennettaessa. Samalla aivoja ympäröivä luukuori ja iho tuntuivat kutistuvan puristavaksi kypäräksi.
Kahdella pitkällä loikalla olin Keinäsen kimpussa ja painoin hänet kokonaan selälleen. Pidin vasemmallani kiinni kauluksesta ja aloin lyödä oikealla kasvoihin.
Kahden tai kolmen lyönnin jälkeen aloin samalla puhua hiljaa, enemmän itselleni kuin Keinäselle:
”Jos sinä… vitun kusipää… olet sitä… mieltä niin…olkoon… niin… minä saan… kenkää… ja sinä… saat kunnolla… päihisi…”
Löin sokean raivon vallassa, kerta toisensa jälkeen, vielä pitkään senkin jälkeen kun Keinänen lakkasi ääntelemästä ja liikkumasta.
Nousin pystyyn ja katsoin miehen naamaa. Se oli jo kauheasti turvoksissa. Verta valui suusta, nenästä ja jostain silmien ympäriltä, jotka olivat puoliksi auki. Verta näytti tulevan myös takaraivosta, lattialla pään vieressä oli jo pieni lammikko. Kädet olivat pudonneet alas sivuille, pois puolustusasennosta. Koko ruumis näytti elottomalta.
Aloin vapista hillittömästi ja minun oli painuttava kyyryyn, etten kaatuisi seisaaltani.
Konttasin hitaasti lähemmäksi miestä ja sanoin varovasti, heikolla äänellä:
”Oletko sä… Oletko sä vielä… hereillä?”
Toivoin miehen sanovan jotakin, osoittavan edes jonkinlaisia elonmerkkejä. Mutta niitä ei ollut.
Yritin hätäisesti muistella jotakin ensiapuohjeita, kuinka tajutonta pitäisi käsitellä. Toivoin Keinäsen olevan vain tajuton. Kokeilin haparoivin käsin rintakehää ja yritin nähdä, liikkuiko se. Sitten kokeilin varovasti kaulaa korvan alapuolelta ja ranteista. En tuntenut pulssia mistään. Mies ei hengittänyt enää.
Tilanne alkoi näyttää päivän selvältä. Keinänen oli kuollut ja minä olin sen tappanut.
Tuhannet epätoivoiset ajatukset alkoivat risteillä päässäni:
Miten joku voi kuolla turpaanvetoon? Kyllä voi, siitä on helvetisti esimerkkejä.
Pitäisikö yrittää elvytystä tai soittaa ambulanssi? Joutuisinko vankilaan? Totta vitussa joutuisin, taposta joutuu aina! Voisiko tämän selittää vahingoksi? Hakkasin ihan vahingossa miehen kuoliaaksi nyrkillä. Ei, ei, löin vain kerran leikillisesti ja tyyppi kompuroi kännipäissään. Mihin asti ehtisin, jos lähtisin karkuun?
Sitten kauhein ajatus jäi mieleeni, eikä häipynyt pois: Perheeni kärsisi hirvittävää häpeää, kun minä joudun vankilaan.
Ajatus oli niin mahdoton, että tiesin, etten antaisi sen tapahtua.
Suunnitelmani palaset alkoivat piirtyä hätäisiin aivoihini. Nyt olin eniten huolissani siitä, riittäisikö aika sen toteuttamiseen. Joku meidän porukasta, tai kylpylän henkilökunnasta, voisi tulla millä hetkellä hyvänsä alas.
Juoksin kierreportaat ylös, käytävään johtavalle ovelle. Ovi oli edelleen kiinni, mutta sisältä päin avattavissa. Kopeloin taskujani ja löysin rypistyneen setelin. Pidin sitä kädessäni kun käänsin lukon vipua ja aukaisin ovea varovasti. Käytävässä ei näkynyt ketään. Diskon meteli kuului vaimeasti jostain kaukaa. Oven lukosta riippui edelleen avain ja siihen kytketty iso laatta. Henkilökunnan edustaja oli sen siihen jättänyt siltä varalta, että joku poistui ja halusi sitten takaisin saunaosastolle.
Käytin seteliä suojana ja vedin avaimen pois paikoiltaan. Oven väliin jätin sukkani estämään sen lukkiutumisen. Otin muutaman askeleen majoitustiloihin päin, kunnes tulin käytävän mutkaan ja pudotin avaimen lattialle. Työnsin sitä jalallani niin, ettei se näkyisi saunaosaston ovelle.
Ehkä sain muutaman minuutin lisäaikaa. Ensimmäisenä voisi tulla joku henkilökuntaan kuuluva, jolla voisi olla oma avain. Mutta nyt en kerinnyt sitä enää miettiä.
Vedin oven perässäni lukkoon ja juoksin portaat takaisin alas. Tartuin Keinäsen ruumiiseen ja nostin sen vaivalloisesti syliini. Keinänen oli minua lyhyempi, mutta hieman painavampi, joten sain ponnistella voimani äärimmilleen. Portaiden nouseminen tuntui melkein mahdottomalta ja ylös päästyäni olin läpimärkä ja väsynyt.
Odotin että joku koputtaisi oveen ja voisin vielä luopua suunnitelmastani. Pian minua voitaisiin syyttää vain murhasta.
En voinut aikailla enää enempää ja nostin Keinäsen yläruumiin kaiteen päälle. Yritin katsoa alas ja etsiä sopivaa paikkaa. Minun täytyi raahata ruumista vähän matkaa kaiteen päällä alaspäin, kunnes alas oli esteetön putous.
Sitten nostin alaruumista ylöspäin, kunnes yläruumiin paino teki tehtävänsä ja Keinänen putosi.
Ruumis osui alhaalla ensin kaiteeseen joka kiertyi eteen ja lensi sitten lattialle portaiden juureen.
Ääni joka johtui pää osumisesta lattialaattoihin, oli selkeä ja kuvottava.
Tärisin taas kovasti, kuten aiemminkin. Katsoin, ettei portaiden yläpäässä näkynyt veripisaroita. Sitten menin alas ja yritin välttää katsomasta luonnottomaan asentoon kiertynyttä ruumista. Olin huolissani siitä, olivatko naamassa näkyvät vauriot peittyneet osumasta kaiteeseen tai lattiaan.
En voisi asialle enää mitään tehdä.
Hain suihkuhuoneesta nipun kertakäyttöisiä laudeliinoja ja pyyhin verilammikon, joka oli jäänyt Keinäsen kuollessa. Heitin liinat takkaan jossa paloi vielä heikosti tuli. Otin uuden nipun liinoja ja kastelin niitä varovasti. Puristin vielä tipan saippuaa liinojen päälle ja pyyhin huolellisesti lattian verilammikon kohdalta. Heitin takkaan loputkin liinat ja menin pesemään pois Keinäsen veren, jota oli paljaalla yläruumiillani.
Katselin ympärilleni ja aloin valmistautua kaiken hankalimpaan osaan.
Olin jonkinlaisessa humalassa, mutta en ehkä tarpeeksi vakuuttavassa, joten join pitkään tarjoilupöydällä olevasta vodkapullosta. Se helpottaisi muutenkin viimeistä osaa.
Etsin lyhythihaisen kauluspaitani ja vedin sen päälleni. Napit jätin auki.
Katselin turvonneita ja vereslihalla olevia oikean käden rystysiäni. Kyllä, tämä on pakko tehdä.
Potkaisin tarjoilupöydän kumoon ja menin takan ääreen.
Vedin henkeä muutaman kerran nopeasti, heittäydyin vatsalleni takan koroketta vasten ja työnsin käteni syvälle hehkuvaan hiillokseen.
En tiedä, onnistuinko pitämään kättäni hiilloksessa mahdollisimman kauan, niin kuin suunnittelin.
En myöskään muista, kierähdinkö poispäin takasta sen jälkeen. Enkä muista omaa tuskanhuutoani.
Muistan vain sanoinkuvaamattoman kivun, jota kesti monta ikuisuudelta tuntuvaa sekuntia.
Sitten vaivuin tajuttomaksi.
Näistä tapahtumista alkaa varsinainen kujanjuoksu.
Eli, arvosteluja kehiin, please.
_________________________________________________
Keinänen nousi pystyyn ja suunnisti portaita kohti. Kaksi askelta ennen oviaukkoa hän kääntyi minuun päin ja sanoi:
”Sinä tulet olemaan ensimmäinen, joka saa lähteä!”
En ehtinyt ajatella mitään. En ehtinyt edes suuttua kunnolla. Tönäisin miehen kaksin käsin voimalla kumoon.
Keinänen kaatui taaksepäin, oviaukon läpi, portaiden juurelle selälleen. Ilme oli juopuneen hämmästynyt, suuttumus tuli vasta pienellä viiveellä. Nyt Keinänen huusi raivoissaan:
”Saatanan poika, minkä teit! Nyt järjestit itsesi kuseen! Tämä ei jää tähän!”
Adrenaliini purkautui vereeni kohisevana hyökynä joka kuului korvissa ja joka sai koko ruumiin tuntumaan kevyeltä ja leijuvalta. Näkökenttä muutti hämäräksi ja kaventui, melkein kuin kaukoputkea tarkennettaessa. Samalla aivoja ympäröivä luukuori ja iho tuntuivat kutistuvan puristavaksi kypäräksi.
Kahdella pitkällä loikalla olin Keinäsen kimpussa ja painoin hänet kokonaan selälleen. Pidin vasemmallani kiinni kauluksesta ja aloin lyödä oikealla kasvoihin.
Kahden tai kolmen lyönnin jälkeen aloin samalla puhua hiljaa, enemmän itselleni kuin Keinäselle:
”Jos sinä… vitun kusipää… olet sitä… mieltä niin…olkoon… niin… minä saan… kenkää… ja sinä… saat kunnolla… päihisi…”
Löin sokean raivon vallassa, kerta toisensa jälkeen, vielä pitkään senkin jälkeen kun Keinänen lakkasi ääntelemästä ja liikkumasta.
Nousin pystyyn ja katsoin miehen naamaa. Se oli jo kauheasti turvoksissa. Verta valui suusta, nenästä ja jostain silmien ympäriltä, jotka olivat puoliksi auki. Verta näytti tulevan myös takaraivosta, lattialla pään vieressä oli jo pieni lammikko. Kädet olivat pudonneet alas sivuille, pois puolustusasennosta. Koko ruumis näytti elottomalta.
Aloin vapista hillittömästi ja minun oli painuttava kyyryyn, etten kaatuisi seisaaltani.
Konttasin hitaasti lähemmäksi miestä ja sanoin varovasti, heikolla äänellä:
”Oletko sä… Oletko sä vielä… hereillä?”
Toivoin miehen sanovan jotakin, osoittavan edes jonkinlaisia elonmerkkejä. Mutta niitä ei ollut.
Yritin hätäisesti muistella jotakin ensiapuohjeita, kuinka tajutonta pitäisi käsitellä. Toivoin Keinäsen olevan vain tajuton. Kokeilin haparoivin käsin rintakehää ja yritin nähdä, liikkuiko se. Sitten kokeilin varovasti kaulaa korvan alapuolelta ja ranteista. En tuntenut pulssia mistään. Mies ei hengittänyt enää.
Tilanne alkoi näyttää päivän selvältä. Keinänen oli kuollut ja minä olin sen tappanut.
Tuhannet epätoivoiset ajatukset alkoivat risteillä päässäni:
Miten joku voi kuolla turpaanvetoon? Kyllä voi, siitä on helvetisti esimerkkejä.
Pitäisikö yrittää elvytystä tai soittaa ambulanssi? Joutuisinko vankilaan? Totta vitussa joutuisin, taposta joutuu aina! Voisiko tämän selittää vahingoksi? Hakkasin ihan vahingossa miehen kuoliaaksi nyrkillä. Ei, ei, löin vain kerran leikillisesti ja tyyppi kompuroi kännipäissään. Mihin asti ehtisin, jos lähtisin karkuun?
Sitten kauhein ajatus jäi mieleeni, eikä häipynyt pois: Perheeni kärsisi hirvittävää häpeää, kun minä joudun vankilaan.
Ajatus oli niin mahdoton, että tiesin, etten antaisi sen tapahtua.
Suunnitelmani palaset alkoivat piirtyä hätäisiin aivoihini. Nyt olin eniten huolissani siitä, riittäisikö aika sen toteuttamiseen. Joku meidän porukasta, tai kylpylän henkilökunnasta, voisi tulla millä hetkellä hyvänsä alas.
Juoksin kierreportaat ylös, käytävään johtavalle ovelle. Ovi oli edelleen kiinni, mutta sisältä päin avattavissa. Kopeloin taskujani ja löysin rypistyneen setelin. Pidin sitä kädessäni kun käänsin lukon vipua ja aukaisin ovea varovasti. Käytävässä ei näkynyt ketään. Diskon meteli kuului vaimeasti jostain kaukaa. Oven lukosta riippui edelleen avain ja siihen kytketty iso laatta. Henkilökunnan edustaja oli sen siihen jättänyt siltä varalta, että joku poistui ja halusi sitten takaisin saunaosastolle.
Käytin seteliä suojana ja vedin avaimen pois paikoiltaan. Oven väliin jätin sukkani estämään sen lukkiutumisen. Otin muutaman askeleen majoitustiloihin päin, kunnes tulin käytävän mutkaan ja pudotin avaimen lattialle. Työnsin sitä jalallani niin, ettei se näkyisi saunaosaston ovelle.
Ehkä sain muutaman minuutin lisäaikaa. Ensimmäisenä voisi tulla joku henkilökuntaan kuuluva, jolla voisi olla oma avain. Mutta nyt en kerinnyt sitä enää miettiä.
Vedin oven perässäni lukkoon ja juoksin portaat takaisin alas. Tartuin Keinäsen ruumiiseen ja nostin sen vaivalloisesti syliini. Keinänen oli minua lyhyempi, mutta hieman painavampi, joten sain ponnistella voimani äärimmilleen. Portaiden nouseminen tuntui melkein mahdottomalta ja ylös päästyäni olin läpimärkä ja väsynyt.
Odotin että joku koputtaisi oveen ja voisin vielä luopua suunnitelmastani. Pian minua voitaisiin syyttää vain murhasta.
En voinut aikailla enää enempää ja nostin Keinäsen yläruumiin kaiteen päälle. Yritin katsoa alas ja etsiä sopivaa paikkaa. Minun täytyi raahata ruumista vähän matkaa kaiteen päällä alaspäin, kunnes alas oli esteetön putous.
Sitten nostin alaruumista ylöspäin, kunnes yläruumiin paino teki tehtävänsä ja Keinänen putosi.
Ruumis osui alhaalla ensin kaiteeseen joka kiertyi eteen ja lensi sitten lattialle portaiden juureen.
Ääni joka johtui pää osumisesta lattialaattoihin, oli selkeä ja kuvottava.
Tärisin taas kovasti, kuten aiemminkin. Katsoin, ettei portaiden yläpäässä näkynyt veripisaroita. Sitten menin alas ja yritin välttää katsomasta luonnottomaan asentoon kiertynyttä ruumista. Olin huolissani siitä, olivatko naamassa näkyvät vauriot peittyneet osumasta kaiteeseen tai lattiaan.
En voisi asialle enää mitään tehdä.
Hain suihkuhuoneesta nipun kertakäyttöisiä laudeliinoja ja pyyhin verilammikon, joka oli jäänyt Keinäsen kuollessa. Heitin liinat takkaan jossa paloi vielä heikosti tuli. Otin uuden nipun liinoja ja kastelin niitä varovasti. Puristin vielä tipan saippuaa liinojen päälle ja pyyhin huolellisesti lattian verilammikon kohdalta. Heitin takkaan loputkin liinat ja menin pesemään pois Keinäsen veren, jota oli paljaalla yläruumiillani.
Katselin ympärilleni ja aloin valmistautua kaiken hankalimpaan osaan.
Olin jonkinlaisessa humalassa, mutta en ehkä tarpeeksi vakuuttavassa, joten join pitkään tarjoilupöydällä olevasta vodkapullosta. Se helpottaisi muutenkin viimeistä osaa.
Etsin lyhythihaisen kauluspaitani ja vedin sen päälleni. Napit jätin auki.
Katselin turvonneita ja vereslihalla olevia oikean käden rystysiäni. Kyllä, tämä on pakko tehdä.
Potkaisin tarjoilupöydän kumoon ja menin takan ääreen.
Vedin henkeä muutaman kerran nopeasti, heittäydyin vatsalleni takan koroketta vasten ja työnsin käteni syvälle hehkuvaan hiillokseen.
En tiedä, onnistuinko pitämään kättäni hiilloksessa mahdollisimman kauan, niin kuin suunnittelin.
En myöskään muista, kierähdinkö poispäin takasta sen jälkeen. Enkä muista omaa tuskanhuutoani.
Muistan vain sanoinkuvaamattoman kivun, jota kesti monta ikuisuudelta tuntuvaa sekuntia.
Sitten vaivuin tajuttomaksi.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Täytyy ensimmäiseksi sanoa, että pidän kirjoitustyylistäsi, se on MINULLE erittäin luettavaa.
Tapon muuttaminen tapaturmaksi tai itsemurhaksi, miksipä ei.
Mielenkiinto heräsi, miten selviät teknisestä tutkimuksesta? Vai onko tarkoituskaan selvitä?
Löytääkö poliisi takasta pyyhkeen rippeet? Todennäköisesti jos on aihetta epäillä rikosta?
Onko siihen aihetta, varmasti on vammojen puolesta.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä messevät 8
Jatkoa odotellen
T. Sherlokki
Hyvä, jopa erittäin hyvä. Psyyketason reaktiot uskottavia, hyvin motivoituja. Kiinnostava pätkä, jossa dialogiongelmaa ei mielestäni ollut.
Paneudun tässä seikkoihin, joita lukijana mietin ja joita EHKÄ voi kehittää. Silti tekstisi oli ehdottomasti hyvää, siis kehuttavaa on enemmän kuin kehitettävää, johon tässä keskityn.
TSEMPPIÄ, TÄSTÄ TULEE VARMASTI IHAN OIKEA KIRJA!!
SORMENJÄLKIEN HÄVITTÄMINEN
- avaimen käsittelyssä tarkka kuvaus, mutta viinapulloon tartuttaessa ja saippuaa puristettaessa ei. Onko tarkoituksellista (ilmentäen sitä, kuinka kylmäverisyys/loogisuus murtuu aina jossakin vaiheessa) vai tahatonta?
- jos polttaa kätensä, niin sormenjälkiähän ei voida verrata kuitenkaa (ehkä tämä tuli mieleen hamolle vasta avaimen käsittelyn jälkeen, jolloin käsittelymuutos perusteltu)
KUOLINHETKEN REAKTIOT
- valahtavatko kädet sivuille?
VAINAJAN FYYSISET OMINAISUUDET
- jotta lukijalle tulee vakuuttunut olo, tarvitaan mielestäni adjektiiveja tai muuta kuvausta. Silmät, ihon lämpötila ja kosteus, lihasten jäykkyys/pehmeys.
- ole tarkkana, kun kuvailet ääniä. Jäin miettimään, miten korkealta on ihminen pudotettava, jotta kallo rikkoutuu kuin kypsä arbuusi pesäpallomailalla lyötäessä. Minulla ei ola kokemusta, mutta jostakin syystä äänen kuvaus ei tuntunut uskottavalta, enemmänkin elokuvan ääniraitaa varten tehdyltä kommentilta.