Olen aina elänyt 'hurjaa vauhtia' milloin millekin projektille omistautuen. Olen aina ajatellut että rakkaus on joitain muita varten, jotain mitä tapahtuu kirjoissa ja elokuvissa. Itseäni en ajatellut sen koskaan oikeasti koskettavan. En ole koskaan tavannut miestä, joka kiinnostaisi niin paljon, että kannattaisi 'satsata suhteeseen' - toisaalta olen ajatellut että kukapa minustakaan oikeasti kiinnostuisi.
Nyt olen kuitenkin tavannut miehen jonka kanssa lyhyesti sanottuna synkkaa täysillä ja on tosi kyseessä. Apua, kääk... Tuntuu että pommitan häntä kaikella sillä rakkaudella, hellyydellä, intohimolla jne. joka vuosien varrella on jäänyt käyttämättä.
Onko kenelläkään vastaavanlaista kokemusta?
Nyt olen kuitenkin tavannut miehen jonka kanssa lyhyesti sanottuna synkkaa täysillä ja on tosi kyseessä. Apua, kääk... Tuntuu että pommitan häntä kaikella sillä rakkaudella, hellyydellä, intohimolla jne. joka vuosien varrella on jäänyt käyttämättä.
Onko kenelläkään vastaavanlaista kokemusta?
Vastaukset 6
Vanhimmat
kerran minultakin sisälleni..mietin samoja asioita silloin..mutta tunteet on annettu ihmiselle käytettäväksi. Voiko niitä säännöstellä..ei varmaan..onnellinen ihminen on mukavaa katseltavaa muillekin. Ja onhan ihmisiä, joille tunteitten näyttäminen kuuluu osana häntä?
Oh, et tiedä kuinka hyvin sinua ymmärränkään! Olet onnellinen, kun vielä saat rakastaa... Itse olen mennyt nuorena naimisiin ja tottunut liittooni. Ja sitten tapasin sattumien kautta elämäni miehen, jonka kanssa tunnen olevani sielunkumppani. Mutta... Molemmille perhe ja lapset niin tärkeitä, ettei mahdollisuutta yhteiseen onneen ole. Ja sydämeni itkee... Elämä ei ole oikeudenmukaista ja sen elämänsä suuren rakkauden valuminen sormien läpi on sellainen tuska ja tyhjyyden tunne, jota en kenellekään toivoisi. No ehkä tästäkin voi jotain oppia... Mutta sinulle: osaat varmasti arvostaa rakkauttasi - nauti siitä ja elämästä!! Sitä ei suoda kaikille...
Näin miehenä kohautan kulmakarvojani ja totean, että kevätaurinko sokaisee helposti. Niinpä ihastuminen ja jopa rakastuminenkin tapahtuu yllättäen. Tunne on hieno, jalatkin tavoittaa maata vain joka toisella askeleella. Siihen tunteeseen täytyy joskus olla oikeus jokaisella... Mutta, entä sitten? Tunne tasaantuu ja huomaa, ettei se tila ollutkaan pysyvää, siinä oli paljon ylimääräistä latausta, joka vain tasaantuu ajan kuluessa. Mutta eletään kuitenkin sen hienon tunteen kanssa niin kauan kuin sitä riittää. Rakastetaan ja rakastellaan, jookos?
Tuokin kuulostaa tutulta... Tarvitseeko tunteen kuitenkaan muuttua huonompaan suuntaan, jos se rakkauden kohde todellakin on se elämän suuri rakkaus? Voihan ihastuminen muuttua suuremmaksi ja syvemmäksi ja parhaassa tapauksessa toisen kunnioittamiseksi. Muutaman vuodenhan se rakastumisen huuma voi parhaimmillaan kestää ja vasta sen jälkeen tipahtaa maan päälle, mutta jos on kyseessä aidot tunteet, ei rakkauden tarvitse siitä vähetä, se vain muuttaa muotoaan. Ainakin unelmatapauksessa... Niin. Onko niitä unelmia sitten oikeasti olemassa vai ei, on tietysti eri asia. Kyynikko sanoisi, ettei, mutta itse ainakin tahdon uskoa sielujen sympatiaan...
...ovat jo kuluneet.
Kässärikäännöstä en haluaisi tehdä vain siinä pelossa, että onni hiipuu kuitenkin tai hän ei olekaan se oikea. Eikö se arki tule parikymppisillekin?
Se rakastuminen. 2-kymppisenä se oli ihmeellistä, uskomatonta. Sitten tasaantui, oli turvallista. Tuntui hyvältä. Nyt pitäisi olla tyytyväinen... Siis kässärikäännös. Ja takaperin samaan tilanteeseen. Ei kiitos, vaikka olenkin hyvä kässärikäännöksissä.