Aikido ja maegeri

Mitä väliä sillä on harjoitellaanko yhtä suoraa etupotkua vai ei? Aikido on täydellisen epärealistista teatteria sekä otteita, lyöntejä että potkuja vastaan.

Teatterissa harjoitellaan sellaista kuin näyttämötaistelu, jolla ei ole mitään muuta tekemistä kamppailulajien kanssa kuin se, että siinä LEIKITÄÄN lajimestaria tai osaavaa hahmoa. Yleensä näyttämötaisteluopinnot tulevat toisella vuosikurssilla teatterikorkassa ja harrastelijateattereissa ja kansalaisopistoilla se vaihtelee. Kyllä sillä on joillekkin merkitystä, harjoitellaanko etupotkua vai ei.

Aikidon ongelma on se, että siinä periaatteet menevät todellisuuden edelle. Voiman ohjaamisen periaatteet ovat aikidossa periaatteessa hienoja, mutta ne yksinkertaistavat tilanteet demoiksi, joilla ei ole mitään suhdetta ihmisen fyysisiin kykyihin kamppailutilanteessa. Esimerkiksi etupotku voi olla osa lyöntien ja potkujen kombinaatiota tai se voi muuttua kiertopotkuksi viime hetkellä. Aikidon passiivinen puolustustrategia ja tekniikka ei voi millään toimia tällaista vastaan. Kamppailulajit, jossa sparrataan, ovat tuoneet ymmärryksen, että vastustaja pitää mieluiten pakottaa reagoimaan ennakoitavissa olevalla tavalla, eikä vain odottaa mitä tahansa hyökkäystä. Esim. jabilla hämätty kahden jalan vapaapainialasvienti toimii edelleen maailman kovimpia vapaaottelijoita vastaan, aikidolla ei tosin olisi sitä vastaan mitään puolustusta, vaikka hyökkäyksen jollain taikavoimilla voisi aavistaa. Toisaalta jos 12 kertaa viikossa harjoitteleva vapaaotteluammattilainen ei sitä aavista, miten aikidoka voi? Hyökkäys on silti useimmiten paras puolustus. Ja kun siirrytään alasviennin jälkeen mattokamppailuun aikido loppuu kokonaan. Siellä on vastassa äärettömän monimutkainen ja tekninen maailma liikkeitä ja vastaliikkeitä, voimaa ja vastavoimaa. Se on kolmiulotteista ja perustuu ymmärrykseen omista ja vastustajan liikemahdollisuuksista eri positioissa. Periaatteessa sama asia kuin aikido, mutta todellista siinä mielessä, että vaihtoehtoja ja asioita jotka pitää osata on satakertaisesti enemmän kuin aikidon ideaalimaailmassa. Mielenkiintoinen detalji on se, että kamppailu-urheilussa käytetään myös rannelukkoja, mutta ne onnistuvat aniharvoin edes hyvästä mattokontrollista tehtynä ja jos lukkopainija tulee seisten rannelukotetuksi hän häpeää silmät päästään. Ranne on lukotettavista nivelistä vaikein ja siksi vähiten tärkeä. Aikidossa jostain syystä kuvitellaan että rannelukon varaan voi laskea suuren osan pystykamppailua. Pikku painit aikidotreenien päätteksi voisivat avartaa monien käsityksiä siitä mikä on mahdollista ja mikä ei. Moni huomaisi että on mielenkiintoisempaa hakea todellisia onnistumisia vastustajaa ja fysiikan lakeja vastaan eikä tehdä pyörähtelyjä, joilla voi voittaa vain aikidosensein hyväksyntää, mutta ei mitään muuta.