Jokaisella on joskus aika, jolloin kaikki tuntuu merkityksettömältä ja turhalta. Oman elämän murheet ja tyytymättömyydet tekevät kestäessään kenestä tahansa turtan, mikä hiljalleen purkautuu vaikkapa kiukkuisuutena tai sijaistoimintojen suorittamisena.
Joku järjestää tavaroitaan edestakaisin, jonkin Kon- Mari, Feng Shui tms. opin mukaan. Joku toinen siivoaa kotiaan neuroottisesti ja joku kolmas hakee pakotietä omasta päästään. Sieltä pään sisältä voi löytää vaikka ne piilotetut tunteet, joista tuleekin kovin ajankohtaisia. Näin kävi minulle, miehelle.
Sinne löydettyjen tunteiden aarrearkkuun on liian helppo paeta. Sinne on liian helppo jumittua ja kehitellä niitä eteenpäin, kunnes et enää tiedä mitä ne alkuksi olivatkaan.
Siitä mukavasta ja mielenkiintoisesta tutusta tyypistä tuleekin kova ihastus, joka täyttää ajatukset niinä tyhjäkäyntihetkinä. Alat tuntea aina vain enemmän, kunnes et voi pitää sitä sisälläsi, vaan purat sen jotakin kautta ulos. Välittämättä seurauksista paljoakaan. Näin kävi minulle.
Kun lopulta tunnemyrsky tasaantuu, huomaat ettet tiedä mikä oli aitoa ja mikä kuvitelmaa. Olo on silloin tyhjä ja itseensäpettynyt. Silti se tunne hänestä jää sisälle. Eihän se hänen vikansa ole, että itse olen hölmö. On se kuitenkin niin upea, ihana, mahtava, vetävä, jne... Joko tämä höynähtäminen jää yhteen kertaan tai sitten se pyörähtää uudelleen kuin oravanpyörä. Ja niin kävi minulle. Taas mentiin...
On vaikea myöntää itselleen, että tarvitsee apua saadakseen itsensä tasapainoon. Tunteminen ei ole sairaus, se on elämän suola. Rakkaus on tunteista suurin, sitä kaipaa jokainen. Mutta niistä tunteista ei saa tulla pakotietä arjen ongelmista. Se on oire, ei aitoa tunnetta. Käsitän sen itsekin nyt.
Miettikääpä muutkin oletteko tasapainossa. Minä en ole. Myönnän sen nyt.
Ajatuksia herätellen,
Yksi mies vaan
Joku järjestää tavaroitaan edestakaisin, jonkin Kon- Mari, Feng Shui tms. opin mukaan. Joku toinen siivoaa kotiaan neuroottisesti ja joku kolmas hakee pakotietä omasta päästään. Sieltä pään sisältä voi löytää vaikka ne piilotetut tunteet, joista tuleekin kovin ajankohtaisia. Näin kävi minulle, miehelle.
Sinne löydettyjen tunteiden aarrearkkuun on liian helppo paeta. Sinne on liian helppo jumittua ja kehitellä niitä eteenpäin, kunnes et enää tiedä mitä ne alkuksi olivatkaan.
Siitä mukavasta ja mielenkiintoisesta tutusta tyypistä tuleekin kova ihastus, joka täyttää ajatukset niinä tyhjäkäyntihetkinä. Alat tuntea aina vain enemmän, kunnes et voi pitää sitä sisälläsi, vaan purat sen jotakin kautta ulos. Välittämättä seurauksista paljoakaan. Näin kävi minulle.
Kun lopulta tunnemyrsky tasaantuu, huomaat ettet tiedä mikä oli aitoa ja mikä kuvitelmaa. Olo on silloin tyhjä ja itseensäpettynyt. Silti se tunne hänestä jää sisälle. Eihän se hänen vikansa ole, että itse olen hölmö. On se kuitenkin niin upea, ihana, mahtava, vetävä, jne... Joko tämä höynähtäminen jää yhteen kertaan tai sitten se pyörähtää uudelleen kuin oravanpyörä. Ja niin kävi minulle. Taas mentiin...
On vaikea myöntää itselleen, että tarvitsee apua saadakseen itsensä tasapainoon. Tunteminen ei ole sairaus, se on elämän suola. Rakkaus on tunteista suurin, sitä kaipaa jokainen. Mutta niistä tunteista ei saa tulla pakotietä arjen ongelmista. Se on oire, ei aitoa tunnetta. Käsitän sen itsekin nyt.
Miettikääpä muutkin oletteko tasapainossa. Minä en ole. Myönnän sen nyt.
Ajatuksia herätellen,
Yksi mies vaan
Vastaukset 16
Vanhimmat
Tuo kaikki tuntuu niin tutulta, sinne aarrearkkuun itsekin joskus paennut.
Yksi nainen
Voi rakas. Älä vaivu synkkyyteen kuitenkaan.
En vaivu. Vaikka en kenenkään palstarakas olekaan...
Tänne kirjoittelu vain lietsoo tunnetiloja, joilla ei välttämättä juurikaan vastetta todellisuudessa. Tunteitaan vahvistaa sanoittamalla niitä, ja vielä enemmän jos ajattelee toisen niitä täältä lukevan, vieläpä vastaavan. Ääritapauksessa kaikki on tapahtunut vain oman pään sisällä.
Sitäpä juuri. Täällä saa vastavuoroista kontaktia, oli se sitten feikkiä tai ei. Ja oma sanoitus luettuna todella vahvistaa niitä, eli syntyy se vanhanaikainen "rakkauskirje- efekti".
-ap
Minä olen tiennyt etten ole tasapainossa aika kauan, mutten ole ollut erityisen tasapainoinen ihminen koskaan. Siinä on kuitenkin eroja, joskus on paljon tasapainoisempi ja toisinaan taas vähemmän, mutten kuitenkaan kuvittele, että se johtuisi tunteistani. Uskoisin sen olevan normaali olotila.
Tunnistan myös tuon että voi kuvitella toiselle ihmiselle sellaisia tunteita, joita ei oikeasti koskaan ole ollutkaan, palstaharhan ymmärrän myös, sekä sen valheellisen tunteen, että joku kaipaisi juuri minua. Se on sama tilanne kuin niillä ihmisillä, joita on petetty suhteessa tahallisesti ja jotka ovat halunneet uskoa viimeiseen asti rakkauden olemassaoloon. Täällä tosin ihminen vetää itseään nenästä, tai ainakin minä vedän, voi olla etteivät muut toimi yhtä hullusti.
On ihmisiä, jotka haluavat tietää aina totuuden, koska he kestävät sen. He ovat ilmeisesti niitä, jotka ovat tasapainossa sisäisesti. Heillä on voimaa olla rehellisiä itselle ja muille, koska voimat eivät valu tasapainon ylläpitämiseen? On ollut turvallinen lapsuus, hyvät vanhemmat, tilaa kasvaa persoonaksi, rauha riittää sellaisena kuin on? Osa ihmisistä taas taistelee jatkuvasti päästäkseen tasapainoon ja hyväksyäkseen oman toimintansa, pään sisällä on koko ajan epävarmuus siitä, kelpaako mihinkään tai kenellekään, riittääkö koskaan mikään?
Ihmiset ovat niin erilaisia ei ainoastaan ulkoisesti, vaan myös sisäisesti , aika harva kuitenkaan on luotu pärjäämään yksin.
Me tarvitsemme toisiamme oppiaksemme itsestämme.
Hienosti kerrot sen mitä itsekin olen aina kokenut: Taistelua ja etsimistä löytääkseni itseni. Kuka oikeastaan olen ja mitä haluan elämältä ja mitä toiveita minulla on? Selkeitä kysymyksiä, joihin monella on vastaukset jo nuorena. Ei minulla.
En tiedä niitä selvästi vieläkään, vaikka olen ollut aikuinen mies jo parikymmentä vuotta.
Kun niitä ei itsekään tiedä, on vaikea olla tasapainoinen ja seesteinen ihminen. Vaikka se tukijoukko olisikin ympärillä.
Jospa ihmisen ei kuulukaan olla tasapainoinen ja seesteinen muuta kuin hetkittäin, kasvu tapahtuu vain kivun kautta? Hyvä kuitenkin jos enimmäkseen oman tomumajan sisällä muita vahingoittamatta.
Mihin me kasvamme ja mitä meistä isona tulee, olisi hyvä jos tietäisi sen hetken kun voi sanoa että minä olen tässä, minä haluan tätä ja tämä riittää. Joskus luulin tietäväni sen, onhan sekin jo jotain.
Helpompaa minusta on sanoa mitä ainakaan ei haluaisi, ja mistä ei ainakaan haluaisi luopua.
En minäkään usko, että kukaan pystyy läpi elämänsä olemaan itsetietoinen ja seesteinen. Epävarmuus ja epätasapaino iskevät jokaiseen jollakin tavalla tietyissä elämän käänteissä. Materiaalista tulee silloin joillekin tuki ja turva, itse en siihen usko. Se tasapaino on löydyttävä sisältä, niiden itselle tärkeiden arvojen kautta.
Minä uskon sydämen ääneen, eli olen onnellinen kun minulla on joku, jota voin rakastaa ilman suurempaa painolastia. Ja että sama tunne peilautuu myös takaisin minuun.
Tasapainoa ja onnea voi auttaa säilymään materiaalilla, mutta niiden varaan sitä ei voi rakentaa. Ei voi teeskennellä kiiltokuvana, vaikka kuinka olisi, lapset, koira, kiva koti, auto, työ, mökki, vene ym. elämää ja koristekehystä tyhjän taulun ympärillä. Se taulu pitää täyttyä sinusta ja hänestä. Muuten se on vain tyhjä taulu komeissa kehyksissä. Tyhjillä tauluilla on tapana täyttyä, mutta haluan maalata sen itse graffititaiteilijoiden sijasta.
-YMV
Pandoran lippaasta käveli viimeisenä ulos Toivo.🚶♂️
Sellainen Pandoran lipas tämä pääni kyllä on. Kaikkea "ruttoa, koleraa ja muita vitsauksia" tuonut riittämiin miehelle. Onneksi aiempi suurtulva huuhtoi jo pahemmat roinat pois, vain sitkaimmat pinkit pörriäiset jäivät. Lähtikö osa muumeista myös tulvan mukana?
Kuulostaa ihan minun naisen ajatuksilta.
Tällä akalla ei ole ja kannatan sitä mekkoa! Sen verran oli samaa minussakin :)
Täällä myös samanlainen onneton, nainen kylläkin! Tietysti onhan tämä jollain tasolla inhimillistä ihastua, mut joskus se ei mene täysin nappiin ja tulos on sellainen, kun kuvailet.Tsemppiä ja voimia fiiliksiin, nämä jutut ei aina ole niin helppoja!🙌
En Kai täysin ole minäkään..
Siksi on hyvä olla kotona ja liikkua 'vain oikealla hetkellä'
Sen tietee vain itse että milloin mänis.
Jäin miettimään syy- seuraussuhteita: Johtuuko henkinen epätasapaino tunnepuolen ongelmista vai tunnepuolen ongelmat henkisestä epätasapainosta? Tiedän, että minulla on joitakin ongelmia tunnetaitojen kanssa, mutta onko se syynä miksi niin voimalla olen erääseen henkilöön reagoinut? Miksi juuri hän sai minut ja pysähtymään ja hullaantumaan itseensä tuosta noin? Oli vain sopiva ihminen sopivaan/ väärään aikaan? Eikö muuta? Vai onko hän sittenkin jotain enemmän? Jokin tielleni asetettu koetinkivi tai se ratkaiseva "puuttuva palanen" hajanaisessa palapelissäni?
Näillä mietteillä kohti lauantaiyötä,
Yksi mies vaan