Itseä ärsyttää nämä aika ajoin esiin pulpahtelevat ihmiset, jotka väittävät haluavansa anoreksian.
Ilmeisesti toive saanut alkunsa siitä, että he pitävät anoreksiaa hallittavana sairautena, mikä ei pidä paikkansa. Voisi yhtä hyvin viiltää valtimonsa auki ja kuvitella että pystyy itse sulkemaan suonen kun siltä tuntuu. Tai että jos hyppää pilvenpiirtäjältä, voi kesken pudotuksen muuttaa mielensä.
Anoreksia on sairaus, joka pitää otteessaan ja hyväksyy sairaalle vain kuolemaa kohti vievän tien.
Ilmeisesti toive saanut alkunsa siitä, että he pitävät anoreksiaa hallittavana sairautena, mikä ei pidä paikkansa. Voisi yhtä hyvin viiltää valtimonsa auki ja kuvitella että pystyy itse sulkemaan suonen kun siltä tuntuu. Tai että jos hyppää pilvenpiirtäjältä, voi kesken pudotuksen muuttaa mielensä.
Anoreksia on sairaus, joka pitää otteessaan ja hyväksyy sairaalle vain kuolemaa kohti vievän tien.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Todella hyvin kirjoitettu.
Nämä ihmiset eivät ymmärrä eivätkä voikaan ymmärtää miten vakavasta asiasta on kysymys. Ei sitä ymmärrä kukaan muukaan joka ei sitä ole itse kokenut tai joka ei ole asiaan perehtynyt asiantuntija
".Anoreksia on sairaus, joka pitää otteessaan ja hyväksyy sairaalle vain kuolemaa kohti vievän tien." Tämä pitää täysin paikkansa. Anoreksia haluaa tappaa, sairastuneelle se ei merkitse mitään, on valmis kuolemaan ja itse asiassa anoreksia onkin itsetuhoisuutta "parhaimmillaan".
Tiedän mistä puhun. Minut on kaksi kertaa haettu takaisin kuoleman portilta vastoin omaa tahtoani. Monen monta vuotta pyrin aktiivisesti kohti kuolemaa, näännyttämällä itseäni. En onnistunut, ja nyt olen siitä tyytyväinen vaikken olekaan terve. En aktiivisesti ajatellut tekeväni itsemurhaa. Kuitenkaan hyvin todennäköinen kuoleman mahdollisuus jos jatkan, oli minulle saman tekevä.
Edelleen ahdistus nousee jos syön "väärin" ja liian paljon anoreksialleni. Se sallii nyt sen, että painoni on juuri ja juuri hyväksyttävän alarajalla, mutta ei yhtään enempää. Tämä on huima muutos siitä että pahimmillaan bmi:i oli 14 eikä paljon toivoa annettu. Hiuksen hienolla rajalla keikuttiin.
Terveeksi en tullut enkä tule, toimintakykyiseksi kuitenkin. Vahingot jotka kroppaani ja psyykeeni aiheutin eivät parane. Anoreksia on hyvin ruma ja julma.
Mä tahdoin ikäisenä anoreksian ja huume-/lääkeriippuvaiseksi. En siks, että olisin kuvitellut niiden olevan hallittavissa, vaan siksi, että olin itsetuhoinen. Halusin jotain, josta muut voi nähdä, että voin huonosti, ja joka on "riittävän huonosti", että oikeesti saisin apua. Samaan arkoitukseen oon tehnyt kaikki itsetuhoiset teot, viiltelyt, tahalliset yliannokset.
Varmaan on nuoria, jotka ei tajua, mitä toivoo. Tai jotka haluaa anorektisen painon, muttei oikeesti sitä sairautta. Yhtä hyvin se voi olla avunhuuto ja aloitettu matka kohti itsetuhoa.
Mun varsinainen diagnoosi on dissosiatiivinen identiteettihäiriö, ja syömishäiriöt ja riippuvuudet on sen oireita. Ne eii ns. diagnostisia oireita, eli niitä ei tarvi olla DID-diagnoosiin, mutta ne on tyypillisiä tälle sairaudelle. DID on vakavin traumadiagnoosi.
En vähättele sitä, mitä te ootte käyneet läpi, älkä tekään vähätelkö sitä, missä tilanteessa joku muu voi olla, eikä osaa kertoa sitä oikein tai ees ymmärrä miksi haluaa itselleen tietoisesti pahaa. Samalla siitä tulee olo että valehtelee, ettei oikeesti voi huonosti, eikä ansaitse apua, toisin kuin ne, joilla on sairaus, jonka näkee ulospäin.
typokorjaus alkuun: teini-ikäisenä..