......minkälaisista perheistä sijaisvanhemmat itse tulevat ja minkälainen kasvatus teillä on ollut?
Huomaatteko siirtävänne saamaanne kasvatustyyliä sijaislapsiin.
Moni luulee, että sijaisvanhemmat tulevat yleensä jostakin hyvistä "etiketti" perheistä, mutta eihän se näin ole.
Kumpi perhe on mielestänne parempi, onnellisen lapsuuden saanut, vaiko kovia kokenut sijaisäiti tai isä.
Voiko itse lapsuudessa kärsinyt olla parempi ja ymmärtäväisempi samassa tilanteessa olevalle lapselle, eli kokemusta omaava.
Täällä puhutaan paljon koulutuksestakin...pridet...ym...mutta elämänkokemus pitäisi myös laskea jonkinlaiseksi "kouluksi", jopa osaavammaksi, kuin kuin "kirjasta opittu".
Silloin, kun me alettiin tähän hommaan nuorina, minulla ainakin oli mielikuva päässäni, että voinko olla tarpeeksi hyvä näille lapsille.
Nyt tätä työtä nähneenä, en anna koulutukselle paljoa arvoa, siinä mielessä, että sitten olisin varmasti hyvä ja osaava olla sijaisvanhempi, minusta tämä on työ, jota ei kaikki koskaan voi tehdä.
Olen aina miettinyt sellaista asiaa, miksi jotku eivät tykkää eläimistä, usein eläinrakas ihminen on myös lapsirakas...tietenkin allergia...rajoittaa...mutta se on hyvä vertailukohde noin yleisesti ottaen.
Huomaatteko siirtävänne saamaanne kasvatustyyliä sijaislapsiin.
Moni luulee, että sijaisvanhemmat tulevat yleensä jostakin hyvistä "etiketti" perheistä, mutta eihän se näin ole.
Kumpi perhe on mielestänne parempi, onnellisen lapsuuden saanut, vaiko kovia kokenut sijaisäiti tai isä.
Voiko itse lapsuudessa kärsinyt olla parempi ja ymmärtäväisempi samassa tilanteessa olevalle lapselle, eli kokemusta omaava.
Täällä puhutaan paljon koulutuksestakin...pridet...ym...mutta elämänkokemus pitäisi myös laskea jonkinlaiseksi "kouluksi", jopa osaavammaksi, kuin kuin "kirjasta opittu".
Silloin, kun me alettiin tähän hommaan nuorina, minulla ainakin oli mielikuva päässäni, että voinko olla tarpeeksi hyvä näille lapsille.
Nyt tätä työtä nähneenä, en anna koulutukselle paljoa arvoa, siinä mielessä, että sitten olisin varmasti hyvä ja osaava olla sijaisvanhempi, minusta tämä on työ, jota ei kaikki koskaan voi tehdä.
Olen aina miettinyt sellaista asiaa, miksi jotku eivät tykkää eläimistä, usein eläinrakas ihminen on myös lapsirakas...tietenkin allergia...rajoittaa...mutta se on hyvä vertailukohde noin yleisesti ottaen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Meistä kumpikaan ei tule ns "malliperheestä", siltikään en voi sanoa, onko parempi niin vai tulla täysin "ehjistä" oloista. Uskon enemmän, että se on persoonakysymys.
Eläinrakkaus - lapsirakkaus - kysymykseen en osaa sanoa, lapsiperheissä kyllä usein on myös eläimiä, lastenko takia vai kenen, mene ja tiedä. Tiedän kyllä monta lapsetonta eläinperhettä, joihin ei tieten haluta lapsia, mutta rakastetaan eläimiä kuin omia lapsia.
Meillä on monta eläintä, ja niistä on ollut vain iloa ja hyötyä lasten kasvatuksessa.
me olemme omasta mielestämme aika tavallisista perussuomalaisita perheistä.
kummankin suvusta löytyy alkoholismia, mutta myös kovaa työmiestä, joka ei töitä väliin jättänyt krapulapäivän nimissä.
ei väkivalaisuutta, ei mielenterveyden ongelmia.
kummankin suvussa on ehkä poikkeuksellisen paljon ollut sekä adoptio-, että kasvattilapsia. ja myös suvun vanhuksia, etäisempiäkin, on hoidettu suvun sisällä, ei laitettu laitokseen.
katson siis, että sukuperimää on tuntea laajempaa vastuuta läheisitä kuin mitä ihan perusperheeseen (isi, äiti 2 lasta)kuuluu.
eläinrakkaudesta en tiedä. minun tahdostani meillä on jyrsijöitä, kissoja ja koiria. olisi lintujakin, mutta lapsi on linnuille allerginen.
mies taas tykkää, että lemmikit ei maalle kuulu vaan kaupunkiin. ja jos niitä on, ne saavat elää pihalla. ja tyrkkii kissoja aina ovesta ulos. SILTI juuri mies meillä on lapset halunnut. hän jos kuka on lapsirakas ihminen.
premmuudesta en tiedä. elämänkokmus auttaa, kun ongelmia tulee eteen. ja vaikka sijaisäiti(alkup.) tuppaa väheksymään prideä, niin meille se on ollut voimanlähde kriisitilanteissa. OK, se on liian paljon amerikkalainen, mutta silti. sitä kun ei millään tahdo aloittavana uskoa miten vaurioituneita lapset sisältään ovat. ja mitä kaikkea pienen päässä voi pyöriä. kokemuksistahan kirjatkin syntyvät. joku vain pistää elämäänsä paperille toisten hyödynnettäväksi. pitää vain osta poimia itselle sovellettavat tiedot käyttöön. en siis mitenkään väheksy kirjatietoa. mutta käytäntö vasta saa teoriat leimahtamaan eloon.
en usko, että kovin traumaattinen ja käsittelemätön elämän historia on sijaisvanhemmalle hyväksi. on oltava sinut itsensä ja ongelmiensa kanssa. en silti myöskään usko, etteikö trauman läpäiseestä ja elämänsä selvittäneestä ihmisestä voisi tulla hyvää sijaisvanhempaa. tuolla alempana mietitiin onko entinen väkivalta rikollinen sipiva kriisikodin isäksi. sitä ei hyväksytty. onko sitten entinen hyväksikäytetty insestitapaus hyvä sijaisäidiksi? entä olenko minä alkoholistin tyttärenä hyvä sijaisäiti alkoholistin lapselle? OMASTA MIELESTÄNI OLEN.
Minun taustoihin kuuluu oikeastaan ihan tavallinen perhe, tosin sisaruksia minulla ei ollut. Vanhemmat kiireisiä yksityisyrittäjiä, joille työ oli ensimnäisenä ja sen jälkeen tulin minä. Rakkautta varmaan oli, mutta vanhanajan kasvatuksen saaneille vanhemmilleni tunteiden näyttäminen oli vaikeaa. Kurissa kyllä pidettiin. Ruokaa tehtiin kun siihen oli aikaa, muulloin sai syödä mitä halusi.
Omasta lapsuudesta ja vanhempien "poissaolosta" (vaikka olivat aina läsnä, en ollut hoidossa) johtuen olen aina halunnut antaa lapsille aikaa. Olla heidän lähellään ja käytettävissään aina kun mahdollista. Meillä on säännölliset ruoka-ajat, leivotaan yhdessä, pelataan yhdessä ja ennenkaikkea keskustellaan. Näitä kaipasin niin kovasti omassa lapsuudessani kun yksin leikin. Ja jo silloin päätin, että minun perheessäni on enemmän kuin yksi lapsi.
Eläinrakas en varsinaisesti ole, mtutta kissoista olen kyllä kovasti tykännyt. Valitettavasti allergia ja astma puhkesivat ja jouduin kissoistani luopumaan. Joten meidän perheeseen eivät eläimet kuulu.
... tottakai myös kaikki koulutus on eduksi...tarkoitan vaan sitä, että usein täällä lukee juuri tuosta pridestä, että sillä "tehtäisiin" äitejä ja isiä tähän työhön.
Mutta kai nyt jokainen sen tajuaa, että suurin merkitys tässä työssä on ihmisen suhde lapseen ja vieläpä vieraaseen ja yhteistyökyky ihan vieraiden sukujen kanssa, joista koskaan ei tiedä mitä omalle kohdalle sattuu.
Kun aloitin 1980-luvulla sijaisäitinä olon, ei ollut mitään koulutusta ja sosiaalityöntekijöiden tyylinä oli, ettei lapsen taustasta kerrottu sijaisvanhemmille mitään. Lapsi sai aloittaa uudessa perheessä " puhtaalta pöydältä". Minä kipuilin riittämättömyyden tunnetta ja epäonnistumistani kasvattajana liki kymmenen vuotta, ennen kuin eräs psygologi kertoi, että tämä lapsi on tyyppiesimerkki vaikeasti traumatisoituneesta huonosti kohdellusta ja hylätystä lapsesta. Ja ettei kolmea ensimmäistä, kaaottista lapsen elin vuotta ole mahdollista täysin paikata, vaikka kuinka huolehtisi ja rakastaisi. Se oli uskomattoman huojentava tieto, sillä sitä oli koko ajan hakenut syitä lapsen oireiluun omasta toiminnastaan ja ollut ymmällään, kun mikään ei riitä. Siksi minä kannatan kaikkea koulutusta, mikä mahdollista, uusille aloittajille, säästyy monelta itkulta, kun tietää mihin on ryhtymässä.
...vaikka lapsi oli avun tarpeessa, niin ettekö kymmeneen vuoteen käyneet sitten terapiassa?
Kyllä meillä samoin 80-luvun alussa tuli lapsi ja haimme heti hänelle terapia-hoitoa.
minä olin niin tyhmä. Sosiaalityöntekijä kehui kuinka herttainen ja suloinen lapsi on, ei muuta kuin pieni puheongelma, joten puheterapiassa käytiin. Aina kun koitin puhua sossulle lapsen "oudosta käyttäytymisestä" hän käänsi asian niin, että minun täytyy tarkkailla omaa suhtautumistani lapseen. "tämähän on sinun ensimmäinen TERVE lapsesi" hän joka kerta tokaisi. (oma biolapsi on kehitysvammainen)Niin kuin sanottu, minä olin tyhmä, enkä ymmärtänyt hakea apua ja kun lapsi osasi olla todella herttainen esim. kerhossa ja vieraiden aikana, niin uskoin, että vika täytyy olla minussa. Vasta kun ongelmat koulussa kasaantuivat, niin vaadin, että lapsi pääsee tutkimuksiin. Yllätys oli melkoinen kun ensimmäiseksi sanottiin, että lapsihan on selvästi ns. FAS. En ollut ikinä semmoisesta kuullutkaan. Mutta sen jälkeen järjestyi terapioita ja kouluun apua lapselle. Tästä kaikesta johtuen kannatan ehdottomasti koulutusta ainakin uusille sijaisperheille.
Me tiedämme, mutta epäilen ettei suurikaan osa "tavallisista perheistä" tiedä mikä on esim. lapsen kiintymyssuhdehäiriö.
....et varmaankaan ollut tyhmä ja en sitä kyllä tarkoittanutkaan.
Se on niinpaljon sossusta kiinni, miten kaikki lähtee alkuun, tiedän kyllä, että heissä on paljon sitä joukossa, että lapsi saadaan sijoitetuksi ja palkka menee sijaisvanhemmille, niin he jättävät kaiken sijaiskodille ja yhteydetkin pelaavat sen jälkeen tosi huonosti, ei kaikki sossut ole luotu lastensuojelutyöhön, muutakuin sen edestä, mitä heidän on pakko tehdä, eli huostaanottaa lapsi, eivät he sitä yksin tee, mutta noin ovat kuitenkin siinä osallisena.
Ja onhan sitä arka, kun ensimmäinen tulee ja ei uskalla paljoa sanoa, hakee, kuten sanoitkin vain itsestä syytä.
Minun juttuni oli vain sitä, että maalaisjärjelläkin pärjää johonkin asti ja sitä apua saa (toivottavasti) koko perhe.
kanssa tämä ketju. Näin vanhana kyllä kehtaa jo kertoa ja tunnustaa olleensa pöljä ja naiivi silloin, kun aloitti tämän homman. Ja nyt toivoo sydämestään, ettei kukaan uusi nuoriperhe lähde sijaisperheeksi liian ruusun punaisin kuvitelmin idyllisestä "suurperheestä". Toivoo, että koulutuksessa todella rehellisesti kerrottaisiin, miten kaikilla eri tavoilla lapsi voi kokemaansa oireilla ja ettei aina ole mahdollista jatkaa elämäänsä siten kun on bioperheen kanssa voinut. Annettaisiin koulutuksessa perheille eväät arvioida omat voimavaransa, sillä, jos ei voimat riitäkään, maksaa laskun aina sijoitettu lapsi.
Olen samaa mieltä, että maalaisjärkeä ja huumoria tässä tarvitaan enemmän kuin kasvatuksen kirjaviisautta ja pelkällä rakkauden antamisella ei pitkälle pärjätä. Joskus oikein ärsytti, kun koulun vanhempainillassa tms. oli joku vähän yli kaksikymppinen " kasvatustieteiden kandinaatti" luennoimassa ja näki, ettei puhujalla ollut harmainta hajuakaan siitä, mitä on arki oirehtivan lapsen tai rajun murkun kanssa.
Mammani, jonka kasvattina olen itse lapsena ollut, sanoi jo aikoinaan " Ei kakaroita rahalla tai kirjaviisaurella kasvateta, kun antaa aikaa ja syräntä niin se piisaa".
.....kuin sanoit, sanoo toinen "mamman kasvatti", eli ollaan eletty vähän samalla tavalla, lapsuuden.
Mamman aikaan tuskin Suomessa oli Fas-lapsia. Kiintymyssuhdehäiriöitä ei päässyt syntymään kun äidit olivat kotona ja isät eivät juopotelleet, koska viinakaupat olivat kymmenien kilometrien päässä. Lapsetkaan eivät saaneet kaljaa kun sitä myytiin ainoastaan alkoissa. Viikonloput olivat useimmilla vapaat ja silloin tavattiin sukulaisia ja ystäviä.