Haluaisin lukea vanhempien näkökulmia siitä kun lapsella on syömishäiriö. Itselläni on aika vaikea bulimia ja olen alipainoinen. Äitini mielestä olen niin kauan terve kun syön, vaikka sitten oksentaisin. Hän on antanut ymmärtää että vain jos paino laskee liikaa niin asia on vakava. Täytän pian 18 enkä pysty opiskelemaan bulimian takia. Pelkään että vanhempani luovuttavat sairauteni suhteen kun olen jo turmellut perhettämme käyttäytymiselläni. Olin aina se lapsi joka tuo koulusta hyvät numerot, olin lupaava ja lahjakas ja nyt olen niin masentunut ja sairas ettei minusta ole mihinkään. Tiedän itse että toipuminen on hidas prosessi, mutta en ole varma tietävätkö vanhempani. Olen puhunut paljon heidän kanssaan ja yrittänyt sanoa ettei ole kyse tahdon voimasta. Tiedän kyllä miten pääsen eroon tästä, mutta vanhempani eivät ymmärrä miksi "en tee mitään" vaikka minulla on järki päässä. Kiitos kannan otoistanne.
mitä mieltä vanhemmat..
huono tytär
6935
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tuli vain mieleeni, että mitäpä jos lähtisit omatoimisesti hakemaan apua, tunnut jo tietävän mistä ja miten. Ehkäpä ammattilainen osaisi neuvoa sinua vanhempiesi suhteen.
Olen jo hoidon piirissä, mutta eivät ota osastohoitoon vaikka sitä tarvitsisin. Eivät ota kun en ole tarpeeksi laiha enkä 18. Pitäisi olla kuoleman partaalla että sais kunnon hoitoa.. :(
Tietävätkö vanhempasi, että olet hoidossa? Auttaisiko jos ottaisit heidät joku kerta mukaan? Ammattilaisen näkökulma asiaan ja sen vakavuuteen voisi herättää vanhempasikin tajuamaan ettei syömishäiriöiden kanssa kannata lähteä pelleilemään.
En tietenkään tiedä millaista hoitoa saat tällä hetkellä.
Jos et ole ottanut puheeksi tilannetta vanhempiesi kanssa, ota se nyt!
Tuo on valitettavaa tuo hoitoon ottaminen,säästötoimet nipistävät aina välillä väärästä paikasta.
äitinä sitä kai aina syyttää itseään ja sitten ei osaa SITÄ sanoa lapselleen ja viestii juuri kuten äitisi: sinähän sentään syöt, ei kai hätä ole tämän näköinen. eli sano minulle, että kaikki on hyvin.
vanhemmillasi lienee kieto päällä. heille on vaikea hyväksyä, että lahjakas tytär on sairastunut vaadittuaan itseltään täydellisyyttä.
niin vaikeaa kuin se lieneekin, sinun on nyt jätettävä vanhempasi omaan oloonsa ja KESKITYTTÄVÄ ITSEESI.
ota vastaan kaikki apu ja terapia mikä vain on tarjolla. ja terapian avulla, laske rimaasi. olet edelleen hyvä ja lahjakas vaikka saisitkin "vain" tyydyttävia tuloksia. jos vanhempasi suosutvat, kutsu heidät terapiaan mukaan. on eriasia kuulla terapeutilta missä mennään ja mitä perheeltä vaaditaan, kuin kuulla se lapselta itseltään. ehkä he vieraalta kuultuaan osaisivat olla aidosti tukenasi.
älä luovuta, elämä kuitenkin odottaa edessäpäin!
syyllistä itseäsi. Sairauksia tulee ja menee, toiset on vaikeampia kuin toiset. Yritä saada äitisi ymmärtämään, jätä vaikkapa *salaa* jollekkin pöydälle juttuja sairaudestasi. Äidit on uteliaita, eivätkä voi vastustaa kiusausta lukea jotain *salaa unohtunutta*.
Mene ja osta paperia ja vesivärejä ja mene taidekurssille, kysy onko taideterapiaa saatavilla siellä, missä olet hoidossa. Se vapauttaa ajatuksia, samoin tekee musiikkiterapia. Ovat ehkä kalliita, mutta luultavasti saat tukea siihen jostakin, kun se on hoitomuoto. Kysele.
Paraneminen alkoi jo, kun kyselit neuvoa, onnea sinulle sairautesi hoitoon ja tervehtymiseen.
Toivotteleepi eräs mamma.
Suomessa on valitettavasti tapana kaivella syitä ja etsiä syyllisiä. Oman kokemukseni mukaan se vaan pahentaa asioita, jos "syyllinen" alkaa piehtaroida itsesäälissä eikä kykenekään muuttumaan, mikä olisi tarkoitus.
Toi taideterapia on hyvä, itse olen ollut nuorten päiväsairaalassa (maksusitoumuksella), missä oli terapia- ja keskusteluryhmiä, hyvää ruokaa ja seuraa. Ei siis mitään rajatapauksia, kuten osastoilla. Kysy mtt:stä.