Olen jo jonkin aikaa harkinnut mieheni kanssa adoptiota sillä kohtuni on torjuva ja olemme yrittäneet pari vuotta omaa lasta.
Siis kysymykseni on että onko projekti erityisen iso ja vaativa?? Ja onko se vaivan arvoinen?
Pelkään toisaalta etten "osaisi" rakastaa vauvaa kuten omaani. Onko muilla samaa?
Siis kysymykseni on että onko projekti erityisen iso ja vaativa?? Ja onko se vaivan arvoinen?
Pelkään toisaalta etten "osaisi" rakastaa vauvaa kuten omaani. Onko muilla samaa?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Vähän on vaikea vastata, että mikä sitten on "iso ja vaativa"... Kestäähän se aika kauan, ja jos adoptoi ulkomailta, niin saattaa maksaakin aika rapsakasti (joka sekin on suhteellista).
On se vaivan arvoinen. Kaikki tuntemani adoptioperheet rakastavat adoptiolasta tai lapsiaan kuin omiaan. Ehkä siksi kun adoptoidut lapset ovat omia... Adoptiovanhemmat tapaavat olla aika tarkkoja tästä "oma" sanasta. Mutta kaikki adoptiovanhemmat, joita tunnen ovat yhtäpitävästi todistaneet, että adoptio-, ja biologiset lapset ovat ihan yhtä rakkaita. Näin uskon itsekin.
Mutta tuon asian miettiminen enenmmän tai vähemmän kuuluu jokaiseen adoptioprosessiin.
prosessi koulutuksineen vie vähintään puolivuotta ja sitten odotusaika hyväksytyksi tulemisen jälkeen puolesta kolmeen/neljään vuoteen. rahaa 2000-7000€ josta osan saa kelalta takaisin.
koulutusprosessin aikana voi miettiä omia motiivejaaan ja kykyään kiintyä ja hoitaa ehkä vaikeahoitoistakin hylättyä lasta. sillä vaikka saisit alle puolivuotiaan vauvan, hän on silti joutunut kokemaan vähintään yhden hylkäämisen päätyessään adoptioon.
onko susrutyöso oman lapserttomuutesi kanssa loppuun käyty? pystytkö hyväksymään sen että omaa lasta ei tulekaan? vasta sitten kun sen voi itselleen myöntää, alkaa olla valmis kiintymään vieraaseen lapseen.
Kyllä adoptio on ollut ainakin meille hyvä juttu. lapset ovat ihan OMIA ja rakkaita. Prosessit tosiaan saatavat kestää kaikkineen montakin vuotta, mutta kun on sillä asenteella matkassa, että silloin kun on kiivas papereiden keräämisvaihe tai esim, kotiselvityksen tekovaihen, niin silloin mennään täysillä eteenpäin, ja sittentaas kun on hiljaisempaa, voi tutustua adoptioon yleensä tai esim tulevan lapsen syntymämaahan (jos aikoo adoptoida ulkomailta). Hiljaa hyvää tulee, pätee tässäkin asiassa.
Lähde käymään jossain adoptiotapaamisessa, näet perheitä ja ehkä pääset omista ennekkoluuloistasi sillä.
Minä en koskaan ole pelännyt sitä, että voisinko rakastaa lasta jota en ole synnyttänyt. Olen ymmärtänyt, ettei se rakkaus tule aina heti, vaikka kyseessä olisi biolapsi. Joskun niin käy, ja niin voi käydä myös adoptiolapsen kohdalla. Mutta kannattaa varautua aina siihen, että se vie aikaa, oli lapsi tullut sitten millälailla tahansa. Tämän tiedän siitä, koska minulla on useampikin ystävä kertonut, ettei alussa tunteneet mitään erityistä biolastaan kohtaan.
Mutta siis kannattaako?? No ehdottomasti kyllä! Me olemme saaneet jotain niin mahtavaa, että ei mene päivääkään ettemmekö ääneen sanoisi, kuinka ihana lapsi meillä onkaan. Hän on meille niin rakas, etten tiennyt sellaista rakautta edes olevan, ennekuin rakastuin omaan lapseeni. En ole yhtään uskonnollinen, mutta tässä tapauksessa voisin sanoa, että meitä on siunattu ja olemme saaneet uskomattoman lahjan. Olemme saaneet muutakin kuin lapsen, nimittäin uskomattoman ihanan "verkoston" ympäri Suomea. Ihania ihmisiä, jotka myötäelävät, meidän oma adoptiosuku!
Olemme saaneet toisen kotimaan, jonne sydän sykkii. Olemme oppineet niin paljon itsestämme ja toisistamme tämän prosessin aikana, etten millään hintaa antaisi tätä kokemusta pois.
Ottakaa asioita selvää ja antakaa tilaa kaikille tunteille. Jossain vaiheessa ehkä koet, että tämä on se teidänkin tie.
unohdit vallan kehua sitä kuinka kiitollinen oletkaan sille joka lapsen teille on synnyttänyt, vai oletko...? totuus on että vaikka lapsi on teidän oma, on se geneettisesti ihan eri ihminen kun biolapsi, sori tää oli vaan tarkennusta...
Sori vaan, mutta minua kun ei tippaakaan haittaa, ettei lapsi ole geneettisesti meidän oma. En ole koskaan halunnut vanhemmaksi sen takia, että jatkan geneettistä perimääni, ihan muista syistä. Sinua näyttää se vaivaavan, mutta se nyt on lähinnä sinun ongelma.
Ai olenko kiitollinen? Noh, kiitollinen on ehkä väärä sana. Eihän lastani kukaan ole vartavasten adoptiota varten synnyttänyt. Kun lapsi on orpo, on hänen elämänsä taustallaan aika traagisia tapahtumia. Me tavallaan jatkamme sitä vanhemmuutta joka biologisilta vanhemmilta jäi kesken. Emme sen parempina tai huonompina. Bioäiti on usein ajatuksissani ja lämmöllä häntä ajattelemme, vaikka koskaan emme ole tavanneet.
Vielä haluan lisätä, että tottakai olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta minkä olemme saaneet. Jos elämä olis kaikinpuolin idyllistä niin toivoisin, ettei lapsemme biovanhemmat olisi koskaan joutuneet tilanteen eteen jossa joutuu luopumaan lapsestaan. En siis mitenkään toivo, että joku joutuu lapsestaan luopumaan, jotta voisimme adoptoida.
Näin kuitenkin käy kokoajan (lapset menettää vanhempansa), koska maailma ei ole kovin idyllinen paikka.
Kovasti minulla on tunteita bioäitiä kohtaan ja toivoisin voivani jotenkin kertoa hänelle, että meillä on kaikki hyvin.
Sinulle epävarma,adoptio on vakava asia,se ei ole kuin nuken hoitoa, se on elinikäinen sitoutuminen.Lasta ei saa eikä voi laittaa pois kun ei jaksa enään leikkiä.Jos pitää lapsista niin rakkaus lasta kohtaan kasvaa kokoajan,lasten kasvatuksessa tulee samanlaisia ongelmia kuin biolook.vanhemmilla ei se aina ole ihan yksinkertaista, mutta meille se on antanut paljon hyvää n35 vuoden aikana on siinä ollut huoliakin, mutta ei enempää eikä niinkään paljon kuin monella muulla. Nyt olemme jo isovanhempi rakkaus senkun kasvaa Lastamme ja lapsenlasta kohtaan ja hyvää vävyä kohaan.Toivomme teille tarkkaa mutta myös rohkeaa asennetta.