Kävelin pimeällä tiellä, kuuntelin kuinka metsä kuiski outoja tarinoita korviini, mistä on kyse?
- Missä olet?
- Täällä ja kaikkialla, yllä, alla, edessä ja takana tunnetko minut?
- Tunnen mutten näe sinua
- Minua ei ole.
- Tiedän sen, mutta olet sinä siellä? Olen erottanut sinut sinusta jo ajat sitten. Maailma on kasvoton, huuleton ja äänetön. Piilouduit joukkoon, onnistuit. Edes minä en ole varma oletko siinä. Enkä minä rakastunut sinuun, minä en koskaan rakastu. Siihen olen ihan liian totinen ja avoin. Minä ihastun sinuun, häneen, kaikkiin. Kierrän maailmani ja tutkin kasvoja, kasvottomia, ääniä ja äänettömiä. Ja jokainen sielu, jonka kohtaan saa minut kiinnostumaan itsestään.
Kului aikaa, katosit. Palasit aina joskus. Heräsin ja tunsin henkäyksesi tuulessa. Kunnes painuit taas takaisin avaruuteen, joku toinen tuli tilallesi, puhui suullanne, mutta hänen äänensä ei ollut äänesi, hänen sanoillaan ei ollut merkitystä
Minä olin minä ja alusta saakka tai en ihan, vaihdoin takkini pari kertaa, edellisen rypeydyttyä syksyn myrskyissä. Pesin vaatteen ja huomasin, että siitä puuttui jotain tuttua, siihen oli tullut jotain uutta, mutta minä se silti olin. Sitä mikä olin, en koskaan pysähtynyt miettimään. Eihän sillä ollut väliäkään. Muille kuin minulle
Viimein olin kasvanut itsekseni, minuksi ja minua liitettiin toisiin. Mutta en halunnut puhua muiden suilla. Tuli toisia, jotka muistuttivat minua, ja joka kerta huomasin kuinka minut haluttiin liittää heihin.
He tunkevat suuhuni sanoja, joita en huoli. Syljen ne pois. He pukevat minut vaatteisiin, joita en päälleni tahdo ja pilkkaavat minua koska näytän heidän mielestään typerältä, heidän ojentamissaan vaatteissa.
En ole koskaan luullut mitään, mutta he alkoivat pitää minua arvossa, jota vakuutin turhaksi. Kun aika kului, he väittivät minun sanoneen niin tai näin. Ja vaikka pyyhin suuni pois, he hyppivät rivissä haudallani ilkkuen minua, jotteivät näkisi omaa keskeneräisyyttään.
En minä viitsi, enkä minä jaksa, enkä minä kertakaikkiaan halua olla joka toinen.
Saappaisiinne tarttuu moskaa, te pyyhitte ne viittani helmaan, jotta näkisitte näppäryytenne. Ette te opi inhimillisyyttä. Ette edes tahdo oppia, te haluatte olla aina ja kaikkialla oikeassa. Ja koska siitä on tullut teille päämäärä, en voi teitä auttaa.
En osaa sanoa missä vaiheessa nakkasitte harteilleni viitan jota vieroksun, ojensitte omenan, jonka vastentahtoisesti vastaan otin. Nyt luovutan sekä viittani ja mädän omenan takaisin. Olkaa hyvät.
- Missä olet?
- Täällä ja kaikkialla, yllä, alla, edessä ja takana tunnetko minut?
- Tunnen mutten näe sinua
- Minua ei ole.
- Tiedän sen, mutta olet sinä siellä? Olen erottanut sinut sinusta jo ajat sitten. Maailma on kasvoton, huuleton ja äänetön. Piilouduit joukkoon, onnistuit. Edes minä en ole varma oletko siinä. Enkä minä rakastunut sinuun, minä en koskaan rakastu. Siihen olen ihan liian totinen ja avoin. Minä ihastun sinuun, häneen, kaikkiin. Kierrän maailmani ja tutkin kasvoja, kasvottomia, ääniä ja äänettömiä. Ja jokainen sielu, jonka kohtaan saa minut kiinnostumaan itsestään.
Kului aikaa, katosit. Palasit aina joskus. Heräsin ja tunsin henkäyksesi tuulessa. Kunnes painuit taas takaisin avaruuteen, joku toinen tuli tilallesi, puhui suullanne, mutta hänen äänensä ei ollut äänesi, hänen sanoillaan ei ollut merkitystä
Minä olin minä ja alusta saakka tai en ihan, vaihdoin takkini pari kertaa, edellisen rypeydyttyä syksyn myrskyissä. Pesin vaatteen ja huomasin, että siitä puuttui jotain tuttua, siihen oli tullut jotain uutta, mutta minä se silti olin. Sitä mikä olin, en koskaan pysähtynyt miettimään. Eihän sillä ollut väliäkään. Muille kuin minulle
Viimein olin kasvanut itsekseni, minuksi ja minua liitettiin toisiin. Mutta en halunnut puhua muiden suilla. Tuli toisia, jotka muistuttivat minua, ja joka kerta huomasin kuinka minut haluttiin liittää heihin.
He tunkevat suuhuni sanoja, joita en huoli. Syljen ne pois. He pukevat minut vaatteisiin, joita en päälleni tahdo ja pilkkaavat minua koska näytän heidän mielestään typerältä, heidän ojentamissaan vaatteissa.
En ole koskaan luullut mitään, mutta he alkoivat pitää minua arvossa, jota vakuutin turhaksi. Kun aika kului, he väittivät minun sanoneen niin tai näin. Ja vaikka pyyhin suuni pois, he hyppivät rivissä haudallani ilkkuen minua, jotteivät näkisi omaa keskeneräisyyttään.
En minä viitsi, enkä minä jaksa, enkä minä kertakaikkiaan halua olla joka toinen.
Saappaisiinne tarttuu moskaa, te pyyhitte ne viittani helmaan, jotta näkisitte näppäryytenne. Ette te opi inhimillisyyttä. Ette edes tahdo oppia, te haluatte olla aina ja kaikkialla oikeassa. Ja koska siitä on tullut teille päämäärä, en voi teitä auttaa.
En osaa sanoa missä vaiheessa nakkasitte harteilleni viitan jota vieroksun, ojensitte omenan, jonka vastentahtoisesti vastaan otin. Nyt luovutan sekä viittani ja mädän omenan takaisin. Olkaa hyvät.
Vastaukset 13
Vanhimmat
TOSI OUTO!
oli siinä jotain hyvää... huom ei paljoo... toi sherlokki antaa sulle alle 3
Sekavaa, kuin skitsofreenikon ajatuksia. HUOM!(En tarkoita sinua henk.koht. Vaan tekstiäsi)
"oli siinä jotain hyvää... huom ei paljoo... toi sherlokki antaa sulle alle 3"
Harmittavaa tällainen ennakko odotus. Vaikea antaa luontevasti pisteitä, mutta yritetään.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä inhoittavat 2
Ensiksi: nimimerkkisi on hyvä. Lapseni sanoi joskus kummistusta kummituiseksi.
Toiseksi: kummallinen tarina, ymmärtäisin sinun tavoitelleen erilaista tarinaa, joka panisi lukijan miettimään: mitähän tuo haluaa sanoa?
Onnistuit!
Tästä räpsähtää kiitettävä 9.
Kaikki eivät ymmärrä, mutta sehän ymmärrettävää:)
Joillekin pitää olla teksti selkeämpää tyyliin:
"Lapsi sanoi äidille 'minulla on vatsa kipeä'. Äiti vei lapsen lääkäriin. Lääkäri antoi lääkettä. Lapsi otti lääkettä. Hetken kuluttua lapsi sanoi: 'Nyt ei ole vatsa kipeä'
Lukisitko "mies vailla..." tämänkaltaista tekstiä 300 -sivun verran, romaanina.
On hyvä rohkaista, tekstihän oli sinänsä hyvä, mutta teet kirjoittajalle karhunpalveluksen neuvomalla, ettei tekstiä tarvitse ymmärtää!
Ja tuo sinun oma loppuselkotekstisi oli ihan kiitettävä. Se täytti novellin/tarinan/romaanin tunnusmerkit, oli: alku, keskikohta ja loppu.
Ja loppupelissä romaanin lukija AINA haluaa tietää, mitä kirjoittaja on tahtonut teoksellaan näyttää.
Siinä on koko kirjoittamisen ja lukemisen motiivi ja idea!
Kun joku Paasilinnan 180 sivuakin tuottaa vaikeuksia:)
Mutta yritin karhunpalveluksen sijaan kannustaa kirjoittajaa siinä, että kirjoittaa hän osaa.
Sinä sitten kerroitkin loput. Tekstinäyte pitää tietysti istuttaa johonkin ympäristöön, jotta se elää puolta liuskaa pidemmälle.
Joskus lukija haluaa eteensä jotakin vähän haastavampaa kuin tarinan jossa yksinkertainen alku/kertomus/loppuratkaisu.
Ei ole huonoa kirjoittamista, jos lukijakin joutuu hieman käyttämään aivojaan.
Kohderyhmästä tietysti riippuu.
Ei romaani ole välttämättä huono, jos se jättää lukijalle jälkeensä kysymyksiä.
Ensinnäkin veikkaisin (vaikkenhan sitä voi tietää) ettei tekstin kirjoittajalla ollut mielessä kirjoittaa tästä romaania. Varsinkaan sitä 300-sivuista. Toisekseen novellilla ei tarvitse olla "alkua, keskikohtaa ja loppua". Romaanilta nämä yleensä löytyvät, mutta kaikki eivät halua kirjoittaa romaania, vaan ehkä pohdiskelevan novellin, jossa ei välttämättä ole sen kummemmin ideaa tai juonta. En kuitenkaan väitä ymmärtäneeni teksiä, enkä sano, ettei tekstiä tarvitse ymmärtää. Kuitenkin olen sitä mieltä, ettei kirjoituksella tarvitse olla tarkoitusta!!
Niin, no... hyvällä tarinalla mielestäni on alku, keskikohta ja loppu.
Kyllä novellilla rakenne on, joka vastaa kysymyksiin: kuka( ketkä), missä, milloin, miksi ja mitä.
Aina voi tietysti kirjoittaa uudella tavalla ja rikkoa rakenteita. Sitähän se luovuus on.
Ei varmaankaan ole ollut tarkoitus romaania kirjoittaa. Mutta kyllä jutulla mielestäni idea pitää olla, pohdiskelevallakin.
Myönnän, että asetin kirjoittajan liian jäykkiin raameihin. Jotain pohdiskeleva tarina jäi kuitenkin kaipaamaan.
Etteikö kirjoituksella tarkoitusta! Salli olla eri mieltä. Jos itse kirjoitan, niin sillä on aina tietty motiivi. Kuka jaksaa lukea tarkoituksetonta löpinää? ( en osoita tässä ko. arvosteltavana ollutta tekstiä )
Mistä on kyse?
Minkä tyyppiseksi itse luonnehtisit tekstisi?
Kenelle tarkoitit kirjoittaa?
Lukija roikkuu ilmassa tyhjän päällä tässä tekstissä, sillä se tarvitsisi taustatarinan selitykseksi. Siis kuka on tarinan "minä", kuka "sinä", ketkä ovat "he"?
Joku identiteettikriisin kuvaus tässä on menossa, mutta taustatiedot puuttuvat. Mistä tullaan ja minne mennään? Tarvitaan realistista ja konkreettista tietoa, että lukija voisi ankkuroitua. Tällaisen pätkän jaksaa sujuvaa tekstiäsi lukea, mutta ei yhtään enempää.
Luo oikea maailma, vaikka Mars-planeetalle, sillä ei väliä, onko se oikeasti olemassa vai ei, ja siihen tämä muuten hyvä teksti.
Se toimii, vain osana kokonaisuutta.
Myös tämä on kirjoitukseni. Kirjoitin tämän kun fucoo paljastui multipersoonaksi. Siinä mietin itseäni ja noita jotka kulkevat palstalla.
Alkuperäinen teksti paljasti selkeästi, että kyllästyin siihen kuinka vuoroin nostitte vuoroin mollasitte kirjoituksiani.
aioin laittaa tekstin esille ja poistua näyttämöltä, muttenhan minä malttanut minnekkään mennä, ja tekstikin jäi laittamatta.
Että sellaisia selityksiä. Kiitos kaikille kannustamisesta, kuten olen sanonut, minä kirjoitan. Ei minua kannustaa tai tukea tarvi. Mutta tälläistä täysin puolueetonta palautetta kyllä kaipasin kovasti.
Kiitos kaikille kommentoineille. Sherlokille sanoisin että kiitos kutosesta, kolmonenkin kelpaa. Mutta voisit sormella vielä osoittaa mikä eniten mielestäsi teksteissäni mättää.
En minä pyri sinua miellyttämään sen enempää kuin muitakaan, tyylejä on liikaa jotta jokaista voisi miellyttää, mutta näkyykö näissä kahdessa tarinaa pukkaa ja tässä kummallisuudessa jotain yhtäläisyyttä? Vai olenko osannut kirjoittaa täysin toisistaan poikkeavaa tekstiä, kuten yritin?
S
Tekstit aika erityylisiä. En tiedä mättääkö niissä mikään? Kummallinen juttu ei ole lukija ystävällinen, joten siitä en innostunut ollenkaan. Toinen taas oli kohtuullinen, kerronta hyvää, mutta jokin sielu saisi tarinassa olla, ehkä se tulee myöhemmässä vaiheessa, mutta arvioin ainoastaan edessäni olevaa teksti.
T. Sherlokki
Nerokasta !
... kaunista !
Tästä otteesta huomaa taas sen kuinka vireä Kirjailijanalut palsta on joskus ammoin ollut.