Miksi ihmeessä pitää perustaa uusperhe? Eikö olisi helpompi elää yksin, kunnes lapset lentävät pesästä? Lapset joutuvat tottumaan aivan liian monenlaisiin kuvioihin lyhyen lapsuutensa aikana. Ensin ero, sitten iskän uusperhe ja äitin uusperhe ja lopulta ehkä iskän kolmas perhe. Hyvä ystäväni päätti visusti hoitaa lapset ihan itse eron jälkeen ja vaikka kaikki vähän epäilivät päätöksen pysyvyyttä, hän on pysynyt siinä. Keväällä ovat nuorimmaisen yo juhlat. Lasten ja äidin shude on läheinen ja hyvä ja lapset todella hienoja nuoria ihmisiä. Minä toivon, että oman tulevan eroni jälkeen kykenisin samaan.
uusperhesekamelskaa
mies löysi uuden
312684
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 31
Vanhimmat
Sitä on ihmetelty monasti! Itse olen ratkaissut pulman pitämällä tiukasti kiinni siitä että meille ei sekamelksaa pääse syntymään. Isä tapaa lapsiaan vain meillä, eikä ne vaihtuvat maailmanmatkaajilla ole mitää osaa meidän elämässä. Meillä on hyvin toiminut jo usean vuoden, ja hyvin menee. Emme ex mieheni ja minä ole halunneet enempää sotkea lasten elämää, joten meille tämä on hyvä ratkaisu.
itse en usko että pystyisin laskemaan ex-miehen jatkuvasti omaa kotiini vaikka kyseessä olisi lasten etu. Minun koti on minun koti ei ex-miehen, mutta ihailen ratkaisuanne.
Eikö olisi aika päästää ex-miehestä irti, viimeinkin?
Et voi olla niin naisi, että luulet järjestelysi olevan hyväksi lapsille? Sinulle ehkä, mutta ei missään tapauksessa lapsille.
Uskalla elää omaa elämääsi.
Päästää irti mistä?
En ole sitonut häntä tuolin jalkaan. Itse haluaa tulla tänne ja soittelee et voisko tulla? Ja totta hitossa lasten isä voi tulla!
En tiedä mitä tarkoitat sillä, että lasten isän ollessa meillä, se ei ole hyväksi lapsille? Kuin niin? Minusta he viihtyvät hyvin yhdessä ja lapset tykkää hirveesti touhuta isänsä kanssa. Meille hän on lasten isä, ja minulle entinen mies, joka vierailee meillä, koska haluaa olla lastensa kansa ja lapset hänen kanssaan.
Miksi minun pitäisi erottaa lapset ja isä toisistaan kieltämällä isän tulemistä meille??? Eikö isällä ole oikeus lapsiinsa? Meillä ainakin.
Minulla ei ole henkilökohtaisesti enää mitään aikomusta ottaa häntä enää miehekseni uudestaan, enkä tunne enää samaa voimaa kuin ennen, joten hän on minulle kuin naapurin mies.
Elän täysin omaa elämääni, johon kuuluvat lapseni ja ex mieheni. Siihen kuuluvat myös ystäväni ja vanhempani, sisarukseni ym kummilapseni. Sen ei pitäisi olla ihmeellistä.
Vai onko niin, että kun eroaa, ei saisi olla missään tekemisissä ex miehensä kanssa? Meillä oli hyvä yhteiselämä aikoinaan, ja meillä hyvä ystävyys elämä nykyään! Enempää en odota, enkä halua.
Pitääisikö eronneen elää vain lapsilleen hankkimatta itselleen uutta suhdetta? Miten tyhjää tällaisen ihmisen elämä onkaan sen jälkeen kun lapset ovat muuttaneet pois lapsuudenkodistaan. Kyllä terve aikuinen tarvitsee kumppanin vaikka ei kaikkia 'kokelaita lapsille esittelisikään
harkinta suhdeasioissa olisi paikallaan jos on jo lapsia. Canhemmat ovat kuitenkin ensisijainen roolimalli lapsilleen. Alati vaihtuvat parisuhteet eivät ole minusta hyvä mallilapselle. ehkä lasten vuoksi ei kannata kärsiä huonossa parisuhteessa, mutta jos tuntuu siltä ettei pysyvää parisuhdetta ole näköpiirissä ei niitä lyhytaikaisiakaan tarvitse lasten elämään välttämättä sotkea.
Miksi etsiä itselleen uutta puolisoa, ja pilata vielä hänenkin elämänsä?
Mikäli olen käsittänyt oikein...perheellisille LAPSET ovat ykkösiä. KAIKKI menee heidän edelleen.
Ei uutta puolisoa olla valmiita kunnioittamaan sen vertaa, että hänen tarpeitaan tarvitsisi, lasten saati lasten vanhemman huomioida.
Kasvattakaa vain lapset aikuisiksi ja etsikää uutta puolisoa vasta sitten!
Niin, meidän äiti oli ennen kaikkea äiti, ja kun hän päätti pysytellä itsellisenä yksinuoltajana, se oli hänen oma vakaa päätöksensä. Hänelle käsistään kätevänä ihmisenä, joka leipoi ja kokkasi, siivosi ja maalasi, ompeli ja virkkasi, remontoi ja korjasi, itsekseen eläminen lasten kanssa oli se helppo ja onnellinen ratkaisu. En tiedä kaipasiko äitini joskus itselleen kumppania, mutta mitään vaimotyyppiä hän ei ollut. Toisten naisten naisellisuus vain on enemmän vaimoutta ja toisten äitiyttä. Äitini ei takuulla ollut onneton ja katkera, vaan iloinen ja valoisa ihminen, jonka lähellä oli hyvä kasvaa aikuiseksi.
Tiedän kuitenkin niitäkin katkeria naisia, joille yksinhuoltajuus ei ole ollut oma valinta. Totta on sekin, että vaikkapa kolme rasavilliä poikaa vain tekevät uudet kestävät ja seesteiset parisuhteet aika utopistisiksi haaveiksi. Noissa omien haaveiden ja käytännön elämän reunaehtojen ristiriidoissa sydän särkyy ja katkeruus kasvaa. Se on pohjattoman surullista.
Ei kuitenkaan pidä sekoittaa kahta asiaa keskenään, vapaaehtoista yksinhuoltajuutta ja pakotettua yksinhuoltajuutta. Niistä vapaaehtoisista ei yleensä tule katkeria, heiltä ei jää puuttumaan mitään. Lasten lennettyä pesästä ystävyyssuhteet ja sosiaalinen elämä korvaavat paljon parisuhdetta. Sitä paitsi, eipä kulunut montaakaan vuotta pikkusiskoni kotoa lähtemisen jälkeen, kun äidin ystävistä alkoi jo tulla leskiä. Elelivät sitten kuitenkin avioliitonkin varaan rakentaneet naiset usein sitä sinkkuelämää elämänsä ehtoopuolella.
Ehdottomasti pitää! Ei kukaan voi korvata sitä menetystä minkä jompikumpi vanhemmista on lapsilleen jättänyt.
Miksi pitää ottaa uusi kumppani kun edellisestä pääsi eroon? Eikö juuri siksi hän eronnut, että ei tule toimeen parisuhteessa? Miksi sitten erota, jos etisii heti uuden? Käsittämätöntä.
Lapset kärsivät tälläisestä edestaas hyppelevistä naikkosista. Kuka tulee ensiviikolla ja kuka seuraavalla...? Kyllä lapsia on kunnioitettava sen verran, että elää heille.
Ei suurin osa eroa siksi, etteivät tule toimeen parisuhteessa kenenkään kanssa vaan eivät tule toimeen nykyisen kumppaninsa kanssa. Ja se taas johtuu muustakin kuin miehestä:)
elä pelkästään lapsilleen! Kuulostaa sairaalta!Eikä se ole mistään lasten kunnioituksesta kiinni.
Lapseni ovat onnellisia kun äiti on onnellinen.
En voisi kuvitellakaan rupeavani elämään vasta lasten kotoa muuttamisen jälkeen. Ehei, haluan herätä joka aamu mieheni vierestä ja elää niinkuin normaali NAINEN vain voi rakastaen lapsiani ja miestäni.
Aivan, se johtuu niistä uusista naisista, jotka tuppautuvat perheen väliin, ja vievät miehen!
Olet sinä sitten hauska. Hupaisa suorastaan. Onko tuo tahatonta vai tahallista?
Kyllä uusperhe varmasti useinmiten perustetaan rakkaudesta, aineski itse teen niin, kukaan vastuullinen aikuinen ei siihen suhteeseen ryntää suinpäin. Aineski omalla kohdallani se on tarkemmin harkittu kuin mikään aikaisempi tekoni.
Parhaimmillaan lapset saavat elämäänsä lisää turvallisia aikuisia jakamaan arkea ja laajasta turvaverkosta ei koskaan voi olla haittaa. Lapset ovat meillä vain lainassa ja lähtevät pesästä, mitä sitten jää???? Elämä on tarkoitettu elettäväksi, koskaan ei voi tietää viimeistä hetkeään, joten nautitaan täysillä uusperheestä.
Olen ehdottomasti kanssasi samaa mieltä. Usein uusperheen perustaminen perustuu juuri tuolle rakkauden tunteelle! Ja varmasti uusperheen perustamista harkitaan usein todella paljon, ehkäpä enemmän kuin sen ensimmäisen perheen perustamista. Onhan uusperheessä osallisiakin enemmän, joita miettiä.
ja olen onnellinen. Kun lapset tulivat esimurrosikään, aloitin oman elämäni, kävin tansseissa, harrastin, oli yhdistystoimintaa ja voin sanoa, että se oli hienoa aikaa. Vieläkin on sellainen ystäväverkosto, että melkein alalla kuin alalla on asiantuntija. Kun lapset olivat lentäneet pesästä, olen saanut kyhjöttää miehen kainalossa ihan tarpeeksi.
noinhan se toimii ja kun erolle tulee etäisyyttä ja aikaa, niin asioita voi käsitellä järjellä, ei tunteella.
kokemusta on, että aikuisiakin lapsia on manipuloitu kun isukki on löytänyt uuden ja nuoren vaimon, eli äiti on pistänyt tyttären kuulustelupartio-tehtäviin isän uuteen kotiin ja sen sellaista.
Ja äiti sanoo tuttavilleen että yrittää lähentää ja pitää yllä isän ja lasten kanssakäymistä, mutta kas kummaa kun isä uuden vaimonsa kanssa lähtee aikuisten lasten luokse vierailulle ja äiti saa tästä tietää, niin voi sitä kohtausten määrää. että joo-jonkinlaista logiikkaa voi ylläpitää että tarinat jorinoineen ystäville ja sukulaisille pitävät yhtä todellisuuden kanssa.
Olen uusioperheen äiti. Tiedän että lapseni joutuu moniin vaikeisiin tuntemisiin tämän kaiken myötä. Otan siitä täyden vastuun. Meillä vain sattuu olemaan niin että lapsi pitää paljon nykyisestä miehestäni ja uusista sisaruksistaan. Meillä jutellaan kurjista asioista kuin myös iloistakin. Lapseni tuskailee joskus esim. kun jättää biologisen isänsä viikonlopun jäljiltä sinne jonnekin. Mutta sitä tuskaa hän joutuisi käymään läpi oli uusperhe tai ei. Lapsillamme on lupa olla pitämättä kaikesta mitä heidän elämään liittyy mutta on hienoa huomata että he iloitsevat rakkaudestamme. Ja uskokaa pois jos me olemme onnellisia ovat lapset myös. Oli elämä millainen hyvänsä siihen liittyy itkua, surua, iloa ja naurua. Me aikuisina olemme vastuussa siitä kuinka lapset oppivat käsittelemään näitä asiaoita. Annemmeko tilaa lapsien tunteille.... Kuuntelemmeko heitä...Joskus sitten kun he ovat isoja joudumme varmasti vastaamaan moniin kysymyksiin kun he itse harjoittelevat parisuhteen saloja, joudumme vastaamaan teoistamme joka tapauksesssa. Tuleeko heistä onnettomia ihmisiä???? sitä emme voi tietää mutta kannamme vastuumme nyt ja tulevaisuudessa. Kellä rohkeutta kellä ei.........
Voihan sen arjen ja elämän lasten kanssa pitää järjestyksessä, vaikka löytääkin sen uuden rakkaan. Kysymys taitaa olla se että muutetaanko saman katon alle vai ollaanko kahden taloudessa, kunnes lapset isoja. Meillä tehtiin tuo jälkimmäinen ratkaisu, hyvä ja onnistunut ratkaisu onkin. Olemme molemmat 4:n lapsen lähejä, joten yhteinen taloutemme olisi suuri, kumpikaan ei halua sellaista sekamelskaa. On siis mahdollista pitää lapsielämä järjestyksessä ja omissa uomissaan, sekä antaa tilaa omille tunteilleen toisen aikuisen seurassa.
Ei elämä ole niin yksiviivaista. Äläkä sinä siellä nuolaise ennenkuin tipahtaa. Kun se rakkaus on astunut monen kohdalle. Ilmeisesti ei sinun...vielä. Mutta muista sitten meilisi kun kohtaat sen rakkauden. Lapset ensin!!!!
Nämä ovat jo kakkosluokan kansalaisia, siksi ne eivät koskaan yllä perheen tasolle. Ei munmielestä saisi sallia tälläistä muotoa, se häpäisee koke perusajatuksen hyvästä perheestä.
Tälläinen muoto kierouttaa lapsen ajatusmaailman oman perheensä aikaanaan perustamiselle, ja voi olla vaarana, että kierre jatkuu ja jatkuu! Tämä olisi katkaistava, ja ajateltava mikä on tärkeintä. Tärkeintä ei ole kilpailla sillä, kellä elämänsä aikana on enemmän perheitä, lapsia ja vaimoja/miehiä, vaan on kilpailtava sillä, kuka kauemmin pitää yhden perheen koossa. Nyt tämä muoti-ilmiö on saanut sellaisen voiman, kuin joku lenkkitossu, että tottakai kaikki haluavat olla muodikkaita! Mutta tämä on todella väärää trediä! Tässä on vain häviäjiä. Voittajia ei ole.
Joopa joo...
Ei muuta kuin ydinperheet kunniaan vaikka henki menisi!
Itse en kyllä allekirjoita tuota. On todella ahdasmielistä ajatella noin asioista. Sekä yleistää noin.
Itselläni pelkästään positiivinen kokemus tästä uusperheestäni. Jo usean vuoden ajalta. Itse asiassa uusperheemme on ollut "kasassa" pidempään kuin mitä ydinperhe. Olemme ihan tavallisia ihmisiä. Vanhemmat käyvät töissä, lapset menestyvät hyvin koulussa. Heillä on hyvät välit molempiin vanhempiinsa, sekä vielä hyvät välit uusperheen molempiin aikuisiin. Kotimme ja perheemme on turvallinen paikka lapsille kasvaa. Parisuhteet eivät todellakaan kaikissa uusperheissä vaihtele jatkuvasti.
No vaikeaa se on varmasti uskoa, etenkin jos ajatusmaailma on kovin kapea ja viel ahdasmielinen.
Sitäpaitsi; toiset tykkää sekametelisopasta...
On se jotenkin ihmeellistä, että jos uusperhe toimii, niin miten se voi ketään haitata????
Enemmän varmasti lapset saavat traumoja ydinperheessä, jossa vanhemmat jatkuvasti riitelevät, hyppäävät vieraissa ja kantavat kaunaa toisiaan kohtaan.
Yhteenvetona:
1.Eivät kaikkien ydinperheiden vanhempien suhde
yksinkertaisesti toimi.
2.Eivät kaikki uusperheet ole onnettomia,
jatkuvasti vaihtuvia ihmissuhteita.
Tämän todistaa minun oma uusperheeni. Olemme onnellisia sekä tyytyväisiä, ihan jokainen.
Tuollaisia kamalia uusperhe sekamelskola ei ikinä pitäisi perustaaa! Elähän yksin siihen asti kunnes lapsesi lähtee pesästä pois
Olen 47-vuotias lapseton sinkkunainen ja opettaja. Ilahduin aloittajan kirjoituksesta. Itse olen vieraillut täällä uusperheellisten palstalla viime päivinä ihan uteliaisuuttani, sillä 14 oppilastani 27:stä kasvaa jo rikkinäisissä perheissä. Viime vuosina yhä useammin olen joutunut äidin rooliin. Viime viikolla 12-vuotias poika halusi tulla luokseni luokkaan juttelemaan perheestään koulun jälkeen. Äiti on pojan tuki ja turva, mutta isällä on jo menossa kolmas avovaimo pari vuotta sitten tapahtuneen eron jälkeen. Poika haluaisi nähdä isäänsä, muttei jaksa tutustua enää yhteenkään isän uuteen. Isä käyttäytyy kuin teini, poika sanoi. Hänellä ei ole enää isää, jonkinmoinen veljenreppana vain.
Jotenkin uskon, että perheelliset onnistuvat vähän paremmin uusperhekuvioissa, mutta lapsettomilta miehiltä ja naisilta toivoisin suurta harkintaa, ennen kuin lähtevät perheellisen matkaan. Nämä vapaat viilettäjät eivät osaa useinkaan ottaa riittävän vakavasti huomioon lapsen näkökulmaa. Ainakin toivoisin, että he osaisivat edetä asioissa harkiten, eivätkä turhaa esittäytyisi parinsa lapsille, ennen kuin suhde on kasvanut vahvaksi. Mielestäni jokainen lapsi tarvitsisi ainakin parivuotisen rauhoittumis- ja sopeutumisjakson vanhempiensa eron jälkeen ja sittenkin uusien kasvojen pitäisi tulla perheeseen hissun kissun, mutta toisaalta varmasti. Lasten kanssa ei ole sopivaa leikkiä sellaista koputetaan, astutaan sisään ja peräännytään -leikkiä.
Siskollani on adoptiolapsi, joka tuli perheeseen 5-vuotiaana. Mielestäni adoptiotilanteessa on paljon samaa kuin uusperhetilanteessa. Adoptiovanhemmat käyvät läpi ensin pitkän harkinta- ja sopeutumisprosessin. Lapsi nähdään vasta sitten, kun ollaan jo varmoja. Kun lapsi otetaan syliin ensimmäisen kerran, häneen on jo sitouduttu koko elämäksi. Jokainen vanhempi todellakin sitoutuu lapseensa jo ennen kuin näkee hänet ensimmäisen kerran ja siinä on elämän suuri viisaus. Tätä kypsyyttä kaipaisin uusperheellisiltäkin. Uusäidit ja -isät eivät kyllä samalla lailla sitoudu lapsiin, koska lapsilla on jo kaksi vanhempaa, mutta heidän tulisi sitoutua perheeseen iloineen ja vaikeuksineen silloin, kun he kokevat olevansa kypsiä esittäytymään kumppaninsa lapsille. Kun on lapset nähty, ei pitäisi enää pohtia, tykätäänkö perhe-elämästä vai ei. Adoptiolasten kohdalla korostetaan sitä, että lapsilla on jo takanaan yksi iso menetys, toista ei saisi siksi enää tulla. Mielestäni tämän saman logiikan pitäisi koskea myös erolapsia. Yhden erokokemuksen jälkeen aikuisilta tarvitaan 10-kertaista viisautta ja harkintaa sitoumuksissaan kokeilujen ja riepottelujen sijaan.
Avioeroista en jaksa ihmisiä moittia. Ihmisillä on perheissään päihteitä ja väkivaltaakin ja jokaisella on vain omat voimansa. Sitäpaitsi avioeroa voi hakea yksinkin. Jätetyillä ei ole paljon sijaa eropäätöksissä. Vaikken moiti ihmisiä eroista, moitin heitä kyllä uudelleenpariutumisesta ja uudelleenpariutumisvauhdista & -pakkomielteestä. Onko se todellakin ihan niin välttämätöntä? Minulla opettajana on vain sellainen mutu, että vanhammat, jotka kykenevät eronsa jälkeen sitoutumaan lapsiin ja järjestämään tapaamiset riidattomiksi, asumaan molemmat mielellään saman koulu- ja kaveripiirin alueella lastensa aikuisuuteen saakka ja etenemään hitaasti ja harkitusti uusissa ihmissuhteissaan, tukevat lastensa kasvua parhaiten. Totta on sekin, että vahvat monitaitoiset itselliset isät ja äidit, joilla on toisaalta kyky ja toisaalta aito halu selviytyä vanhemmuudesta yksinkin ilman uuspuolisoita, ovat lapsille todellinen lottovoitto.
Aivan upeasti kirjoitettu, osasit pukea sanoiksi ajatuksia jonka tapaisia minunkin päässäni liikkuu.
kirjoitin oikein hyvä kirjoituksen. Ehdottomasti olen myös sitä mieltä että äidit ja isät eivät missään nimessä seurusteli lapsettomien kanssa. Olen aina ollut sitä mieltä että lapselliset lapsellisten ja lapsettomat lapsettomien kanssa.
Hienoa ja ajatuksen kanssa kirjoitettua-pitkästä aikaa näillä palstoilla. Kiitos.
Aikanaan itsekin katselin kauhulla lähiötouhuja, tosin peruutetaan edellinen, kaikkialla sitä näkee. Siis vaihtuvia uusioisiä ja uusioäitejä.
Lapset on asetettava etusijalle, ehdottomasti.
Mutta mihin vetää sen rajan, ettei tehdä näistä avioerolapsista joitain prinsessoja ja prinssejä, joiden mieltä ei saa pahoittaa, joiden pillin mukaan tanssitaan sitten esimerkiksi 10 vuotta. Ja en usko (omakoht.kokemus) että se välttämättä päättyy 18 ikävuoteen se hysteerinen "isillä ja äidillä ei ole omaa elämää"-hyssyttely.
Lapsia pitää suojella, mutta lapsen pitää tulla toimeen jossain vaiheessa elämän pettymysten kanssa. Minusta on lasten aliarvioimista jos heidän takiaan liittoa pidetään maagiseen 18 ikävuoteen asti pystyssä. Mutta siinä olen samoilla linjoilla, että ei niitä yhdenyön tuttavuuksia tarvitse esitellä aina lapsille.
No juu ! sinähän voit tehdä tästä ideastasi ehdotuksen kansanedustajallesi, ties vaikka saisimme aikaan lain, että lapselliset seurustelee vain lapsellisten kans jne.jne...
Tulisikin todella mielenkiintoinen yhteiskunta.
P.s. Suksi kuuseen.
näköjään vastarannankiiski !!!
Minäkin nyt hiukan alan vastarannankiiskeksi. Kuitenkin olen sitä mieltä, että on paljon niitäkin uusperheitä joissa homma toimii. Ei vaihdu äitipuolet tai isäpuolet "jatkuvasti". Lapsista pidetään huolta. Lapsilla on hyvät välit molempiin vanhempiinsa ja vanhemmat tulevat toimeen keskenään vaikka ovatkin eronneet...
T: Kuusi vuotta uusperhettä, yhteensä neljä lasta, jotka molempien edellisistä liitoista ja siitä huolimatta onnellisia, olemmeko joku ihme?
Mikä on helppoa ja mikä ei? Vaikka erosinkin haluanko elää 18 vuotta ilman rakkautta? Ehkä joku pystyy siihen minä en, mikä on sen ihanempaa kun voi käpertyä toisen kainaloon illalla telkkaria katsomaan ja puhua toiselle kaikesta mahdollisesta?
Ei toki tulisi mieleenikään jotain yhden illan suhdetta esitellä lapsille, mutta esittelin kyllä miehen Johon ihastuin korviani myöten, ensin hän oli äidin kaveri(saako äidillä olla ystäviä?)Nyt kun tiesin että rakastan häntä kerroin sen lapsille. Emme asu vielä yhdessä kun seurustelua on takana vasta 7 kk mutta kyllä lapset kyselevät joka päivä että millon tämä olkoon vaikka Mikko nimeltään tulee taas käymään.
Toivon että me asumme vielä joskus yhdessä, Toivon että olemme sitten onnellisia, mutta jos huonosti käy ja eroamme, teen kaikkeni että lapseni kärsivät siitä erosta mahdollisimman vähän.
Mutta kaikesta huolimatta minulla on mielestäni oikeus rakkauteen, en tee sitä lasteni onnen kustanuksella kuitenkaan. yritän parhaani että kaikilla olisi hyvä olla.