Kärsin viis vuotta BED:stä ja paino heitteli yli kymmenellä kilolla. Vaikka oisin ollu laiha, en ollu tarpeeks onnellinen. Aina oli henkinen nälkä. Ku laihduin, ihmettelin kuinka näytän niin rumalta. Et pitäisköhän laihduttaa lisää? Onneks tajusin että näytän rumalta siks et pitäis vähän LIHOTTAA. Ja painavampana, no, en ollu tyytyväinen sillonkaan. Hankin apua (kouluterveydenhoitajan kautta) koska olin ymmärtäny et mulla on vaan yks elämä, joka on paljon ihanampi jos en vietä sitä vihaten itteäni. Miks en olis hyvä itelleni? En tajuu enää miks rääkkäisin itteäni. Mulle tulee niin hyvä olo ku oon syöny kunnolla. Syön kunnon aterian, kaikkien lautasmallien mukaan, ja mulle tulee HYVÄ OLO. Tää on uutta ja ihmeellistä ja toimii. Enkä ois ikinä uskonu pystyväni tähän.
elämä alkaa
liisa
9556
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
mulla on vähän samanlainen tausta kuin sulla.mulla kaikki vaan alko anoreksiasta ja sitten jatku bed:nä...mullaki on ollu nää noin 5 vuotta.
nyt oon alkanu parantuun...aloin vaan miettiin näit asioita ihan kauheesti ja jotenki samalla mun ajatukset korjaantu normaaleiks, koska toi syömishäiriö oli sekottanu mun ajatukset ihan kunnolla.eihän se tosiaankaa oo normaalia aatella et on hirveen läski, vaik oiskin tosi hoikka.rääkkäsin itteeni liikunnalla.ennen olin tosi ilonen ja mulla oli itsetunto, mutta se hävis kaiken tän mukana...en koskaan ollu itseeni tyytyväinen,enkä aatellu et kukaan haluis koskee muhun ees pitkällä tikulla...inhosin itteeni ihan kauheesti enkä kohdellu itteeni ees ihmisenä...
aattelin,että tällanen on ihan normaalia ja mun tarttis alistua tällaseen kohteluun, koska tällasta mun elämä tulis oleen jatkossa.
en kuitenkaan alistunu syömishäiriön pauloihin ja onneks näyttää siltä,että oisin pääsemässä siitä eroon ainaki suurimmaksi osaksi.en enää laske kaloreita kauheesti,eikä mua ala ahistaan, jos oon syöny liikaa.mulla ei oo kiellettyjä ruokia, enkä ala ahmiin ihan hulluna kaikkee, jos oon syöny vähänki liikaa...elämä tuntuu tosi ihanalta tälleen!kaiken keskipisteenä ei oo ruoka ja liikunta!tuntuu kuin ois vapautunu kahleista ja pääsis lentämään pitkästä aikaa=)
tää on mahdollista!se vaatii vaan paljon töitä ja muutoksii ajattelussa ja avoissa.pitää päästä syömishäiriön manipuloiduista ajatuksista pois ja muuttaa ne oikeiks tavalla tai toisella.jos ei ite jaksa tai pysty siihen niin kannattaa hakee apua!!
ihanaa kun oot parantumassa! =)
ite oon jo parisen vuotta kärsiny ahmimishäiriöstä..:( kirjotit tällai:
"tää on mahdollista!se vaatii vaan paljon töitä ja muutoksii ajattelussa ja avoissa.pitää päästä syömishäiriön manipuloiduista ajatuksista pois ja muuttaa ne oikeiks tavalla tai toisella.jos ei ite jaksa tai pysty siihen niin kannattaa hakee apua!!"
miten ihmeessä niitä ajatuksia ja ajattelua pystyy muuttamaan..?? musta tuntuu että oon koittanu niiiiin mielettömän montaa keinoa ja juttua tästä eroo pääsemiseks ja oon yrittäny muuttaa suhtautumistapaani tiettyihi asioihi jne.. psykologilla oon käyny viime marraskuusta lähtien ja käyn edellee parin viikon välein. Siitä ei oo oikeastaa ollu apua...
tossa kuukauden-parin päästä pitäisi päästä hypnoosihoitoon, ja toivon todella et siitä on hyötyä...
jos se ei auta, en todellakaan tiedä mitä voin enää tehdä...........
heippa!
mulle tuli vaan tässä joulun aikoihin sellanen fiilis,että ois aika päästä tästä eroon.kai mä myönsin,että mulla on ongelma tai tällanen sairaus.aloin kirjotteleen mun fiiliksii paperille ja millanen olo mulla oli ja on...aloin vaan miettiä ihan hitosti omaa käyttäytymistäni ja miten kohtelin itteeni.olin ihan hullu liikuntaaddikti ennen eli oli pakko liikkuu tietty määrä ja syödä vaan niin vähä.sitten, jos joku näistä ei toteutunu joku päivä, oli lupa vetää safkaa ihan kauheesti eli sitten sille syömiselle ei tullu ollenkaan loppua.kaikki tää alko anoreksiasta, joka muuttu bediks varmaan lähinnä sen kautta,että paastosin aika paljon...ka niinku sanoin, sitä on jatkunu viis vuotta.aloin vaan miettii miten mun ajatukset oli kääntyny ihan ylösalasin.että, mut oli manipuloitu.periaatteessahan mun aivot on manipuloitu ja se syömishäiriöhän on tavallaan se syyllinen(joka ohjaa sua tekeen kaikkee sellasta tyhmää, jota normaalisti ei tekis).mulla vaan alko sellanen itsetutkiskeluprosessi ja siit alko syntyy tulosta.olin kyllä aikasemminki yrittäny parantuu, mutta nyt tajuun,etten tosiaankaan ollu tarpeeks motivoitunu, joten se ei toiminu.sillon, kun tajusin,että mun ei tartte harrastaa hulluna liikuntaa, oli tosi vapautunu olo.ihanku olis päässy kahleista irti.
mua autto kanssa se,että luin täällä näitä juttuja ja juttelin ihmisten kanssa.jotenki sai kerrottuu asiasta toisille ja samalla se autto ymmärtämään kuinka sairas olin...aloin tajuta,että mun on pakko syödä, jotta en alkais ahmimaan.ja oikeesti,mulla ei tuu niitä ahmimiskohtauksii enää...ei tee mieli kauheesti makeeta tai mitää sellasta "kiellettyä".ennen olin ihan hulluna kaikkiin niihin ja mulla oli ihan pohjaton maha kaikkeen tollaseen.mä söin ihan hitosti, kun sellanen kohtaus tuli.varmaan lihosin kilon aina sen jälkeen.sitten taas paastoo koko viikon ja ahmii taas samalla tavalla...ei siit ollu mitään hyötyy...mulla on tosi vapautunu olo nyt, kun oon päässy irti syömishäiriön vallasta...!vaikee tätä on oikeestaan muuten selittää...tuntuu kuin mun avoissa ois napsahtanu jokin pitkän itsetutkiskelun jälkeen ja oisin tullu järkiini viiden vuoden jälkeen...mun kaveri parantu kans anoreksiasta silleen,että sil vaan "napsahti" kerran ja sit se vaan alko syömään...
kävin kerran hypnologilla, mutta en sit halunnu jatkaa sitä, joten mulla ei oo muita kokemuksia terapiasta...en oo koskaan käyny millään psykiatrilla tai psykologilla tai kertonu asiasta kellekään...sen taki varmaan helpotti avatutua asiasta näillä sivuilla, jossa saa vertaistukea ja on samanhenkisiä ihmisiä paljon.luulen,että toisille kertominen ja asian paljastaminen on ensiaskel ja siitä on hyvä lähtee eteenpäin.
kyl mä luulen,että säki voit onnistua!mäkin olin menettämässä toivoni,ja aattelin vielä syksyllä,että mun kohtalo on alistua kaikkeen siihen paskaan ja elää syömishäiriön ehdoilla koko mun loppuelämä.niin ei kuitenkaan käyny.
mitäs se psykologi on sanonu tai mitä siel on käyty läpi?onks sil kokemusta syömishäiriöistä?kannattaa varmaan puhuu sellasten kanssa, joilla on kokemusta asiasta, koska kukaan muu ei voi tietää mitä me käydään läpi.pitää olla ite kokenu tää...
kirjottele tänne, jos haluut!
kyl sä pystyt siihen!sun tarttee vaan opetella antaan itelles anteeksi!ei saa olla liian ankara ja ehdoton itteensä kohtaan!sen tajusin kans ite....ei aina tartte olla täydellinen...=)
kyl se elämä vielä hymyilee!=)tsemii!
kiitti tosta sun kirjotuksesta..! oli jotenki tosi rohkaseva ja tuntuu että on mullaki mahdollisuus tästä parantua, vaikka välillä oon aatellu et en mä koskaa voi päästä eroo tästä..:]
säkin mainitsit tosta "napsahduksesta" päässä..tosi monet muutki on sanonu, et tapahtuu vaa joku "napsahdus" ja siit se paraneminen alkaa..=]
se psykologi kenen luona käyn, on mukava ja on kyllä antanu mulle ihan järkeviä neuvoja. mut sillä tosiaan ei tietääkseni oo mitää erityisii kokemuksia syömishäiriöistä/syömishäiriöisistä.. se on niinku ihan "yleinen" psykologi jolle voi mennä puhuu mistä ongelmista vaan. jossai vaiheessa musta tuntu et kyl sen luona käynneistä on ollu apua, mut nyt myöhemmin aateltuna en enää ookkaa iha varma...eipä siitä haittaakaa oo ollu, mut ei kyl erityistä hyötyäkää..:/ jatkan kuitenki viel jonku aikaa sen luona käymistä..ja ootan innolla sitä hypnologilla käyntiä..! monet on sanonu et hyvii tuloksia on saatu sillä aikaa..:] miks sä et muuten sit päättäny jatkaa sitä..? kerroit että kerran kävit..
et oon samaa mieltä siitä että ei iha kuka tahansa voi tietää millasta syömishäiriöisen elämä on.. vaan jonkun häiriön ite läpikäynyt voi todella tietää millast se on... välillä on kauheen turhauttavaa yrittää selittää kenelle tahansa kaverille tästä, kun tiiän et ne ei voi iha kunnolla ymmärtää sitä mitä yritän sanoa..sit ehkä vähän pelkään sitä et ne pitää mua..noh, outona tms...tai ei outona, en mä nyt tiiä mitä yritän selittää :D no pelkään kuitenki et ne ymmärtää jotain väärin, mikä liittyy tähän häiriöön..tms...
noh, rupesin näköjää selittää mitä päähä vaa tuli..:D kiitti kuitenki vielä kun kirjotit ton sun "tarinan"...! :)
heippa!
kantsii vaan kirjottaa sellasta mitä päähän tulee!se just auttaa saamaan sua sun ajatukset selviks!kannattaa miettii ite tosi paljon kaikkee omaan syömiseen,syömishäiriöön ja käyttäytymiseen liittyvää!silleen tajuu,et miks tekee silleen ja alkaa miettii asioita ihan eri kantilta!kannattaa yrittää tarkkailla itteensä tavallaa ulkopuolisen silmin silleen neutraalisti!silleen tajuu kaikista parhaiten.mä vaan mietin näit juttuja aika kauan ja sitten aloin tajuumaan...yks hoksaaminen johti seuraavaan..tää on sellasta askel askeleelta toimintaa=)ei saa oottaa et kaikki tapahtuu kauheen nopeesti vaan pitää antaa itellensä aikaa ja olla suopea itseään kohtaan.ei sitä oikeestaan voi parantuu ennenku myöntää,että itellään on ongelma tai sairaus.muuten se on vaan teeskentelemistä.tuntu aika helpottavalta myöntää itelleen et on sairas ja sit jutella muitten kanssa niist jutuista.
kirjottelin kans itelleni ylös miten mun sairastuminen alko ja jatku,millasii vaiheita oli ja millasii fiiliksii mulla oli.sit on mukava lukee niit jälkeenpäin.sillo pystyy näkeen jälkeenpäin et miten tunsi sillo.ehkä on jo tapahtunu kehitystä parempaa ja sen huomaa sitten! =)eli kannattaa miettii PALJON=)
ja avautua!
joo...ei näitä juttuja oikeen sellaselle oo helppo selittää, joka ei oo käyny tätä läpi!ei ne tajuu miks on pakko ahmia ja mistä sellanen fiilis tulee.miks pn niin ankara itteensä kohtaa,miks alkaa inhota itteensä,miten on joutunu tällaseen tilanteeseen...tänne kirjottaminen on ihan hyvää terapiaa kanssa=)
en tiiä miks en jatkanu siel hypnologilla.en varmaan ollu viel valmis parantuun ja osittain siks et se oli niin kallista.aattelin,että selviin yksin tästä ongelmasta.jotenki se ei vaan tuntunu mun jutulta.mut se on hyvä,että sä pystyt puhuun näistä asioista siellä psykologilla!jo se auttaa paljon asiaa,että voi avautua tästä asiasta ja puhuu siitä.siitä se parantuminen alkaa.samalla, kun puhuu tajuu,ettei oo ehkä ihan normaali,eikä käyttäydy normaalisti.ei oo normaalii ajatella ruokaa ja liikuntaa joka sekunti!ei todellakaan!!!
mä taas aloin selitteleen kaikkee!=) mul nää mun jutut aina venyy tosi pitkiks=) on vaan niin paljo kerrottavaa.ei kannata antaa näitten juttujen patoutua sisään.tää sairaus on melkeen pilannu jo viis vuotta mun elämästä!on jo aika päästä siitä eroon ja alkaa elää oikeeta elämää!mitä mieltä ite oot?eks meijän ois aika alkaa elää???=)
voit ihan hyvin kirjotella tänne, jos haluut kirjotteluseuraa!!!
onnea ja tsemii!!
Mulla autto se et kerroin kaverilleni tästä. Se ei ymmärtäny mua ja aika paljon sen ansiosta ymmärsin sit et paras ois hakea oikeeta apua. Mun kaveri sano kans et mee juttelee jolleki. Onneks se sentään tajus ettei ite voi auttaa. Mut kyl se usein yritti neuvoa et "syöt vaan säännöllisesti" tai "jos tekee mieli ahmia ni meet vaan lenkille". Sillon tuli usein itku kurkkuun. Ajattelin et miten se voi olla niin tyhmä ja julma et ehdottaa tollasta!! Jälkeenpäin annoin kyl anteeks, koska eihän se vaan ymmärtäny ollenkaan millasta tää on.
kiitos taas tosta kirjotuksesta =) sä puhut todellakin asiaa, mutta musta niin tuntuu et vaikka mä teen mitä tahansa, tai ajattelen miten paljon vaan näitä juttuja tai ihan mitä tahansa, niin aina vaan sorrun kauheeseen ahmintaan >:'(
viimeks ahmin vissiin jotain puolisen tuntia sitte ja olo on taas niin toivoton, surullinen, vihanen jne jne..... itkettää koko ajan ja pystyy aattelee vaa sitä miten turvonneelta maha taas tuntuu ja miten paljo kaikkee paskaa ehti ahtaa sisälle
jooh...mun tekis niin mieli jotenkin osottaa mun kavereille millasta tää on..että ne tietäis tarkalleen miltä tuntuu kun ahmimiskohtaus yllättää ym... tiiän ettei se oo mahdollista mutta olis nii paljo helpompi puhua kun tietäs että ne tietää mitä mä joudun kestämää...:(
onneks olkoon!
ihana kuulla,että säki oot alkanu parantuu!
ymmärrän miltä susta tuntuu! se on ihanaa, kun tuntuu siltä,ettö ois vapautunu kahleista tai jotain sellasta!on päässy vapaaksi !=)