Lueskelin näitä palstan kirjoituksia ja tuli kaikenlaisia ajatuksia mieleen omista kokemuksista. Itse olen vähitellen kasvanut rohkeammaksi lähinnä pakottamalla itseni tekemään asioita, jotka pelottavat aluksi, mutta jotka tiedän tarpeellisiksi.
Olin lapsena äärimmäisen ujo ja arka ja koulussa päädyin kiusatuksi sen vuoksi. Selvisin kuitenkin peruskoulun läpi hyvillä arvosanoilla ja pääsin lukioon. Olin ihan paniikissa, mutta pakotin itseni menemään hokemalla, että jos en kestä, niin voihan sen jättää kesken. Päivä kerrallaan eteenpäin ja pikkuhiljaa lukion käyminen alkoi sujua, vaikka suuren osan ajasta pelotti aivan mielettömästi.
Tärkein muutos tuli kun hain yliopistoon. Jo pääsykokeisiin meno toiselle paikkakunnalle oli pelottavaa, mutta sekin oli taas sellainen askel kerrallaan -juttu. Ensin kaupunkiin, sitten rautatieasemalle, junaan, perillä junasta pois, etsi oikea paikka (selvitetty kartasta etukäteen tarkasti), ilmoittautuminen, sitten koetilaisuuteen ja paperit eteen, pari tuntia aikaa, tee mitä ehdit enempää et voi, ja sitten voikin jo huokaista helpotuksesta ja suunnata kotiin. Ja joka välissä mantra "jos et kestä, voit lähteä kesken kotiin", mutta luonto ei antanut jättää kesken, perfektionisti kun olen.
Pääsin yliopistoon, jonne lähdin periaatteella "pakko mennä kokeilemaan kun kerran pääsin, pääsehän sieltä pois, jos ei sitä kestä". Siinä vaan kävi kuten lukiossakin eli jotenkin siihen tottui ja asiat alkoi sujua.
Tuolla samalla systeemillä sain sitten aikanaan yhden työpaikan, sitten toisen ja jatkuvasti vastuullisempia asiantuntijatehtäviä sitä mukaa kuin kokemusta karttui. Töissä moni tuskin arvasi, millainen tausta minulla on, koska oman alani ollessa kyseessä pystyn esiintymään suhteellisen itsevarmasti, koska työasiat ovat persoonattomia faktoja eivät kovin usein mielipiteitä. Sosiaaliset tilanteet toisaalta ovat enimmäkseen ihan hirveitä vieläkin, joten minua ei paljon firman pikkujouluissa näkynyt.
Olen tehnyt monia muitakin asioita tuolla samalla systeemillä, mm. käynyt ensimmäistä kertaa ihan yksin ulkomailla ja aloittanut kamppailulajin harrastamisen. Varsinkin tuo jälkimmäinen vaati aivan hirveästi uskallusta, mutta sekin meni niin, että ensin esittelytilaisuuteen (eihän minun ole pakko ilmoittautua), sitten ilmoittautuminen (voihan sen perua), ekalle tunnille (ei ole pakko mennä uudelleen), toiselle tunnille, jne. kunnes olinkin harrastanut lajia jo pari vuotta eikä se tuntunut enää missään (paitsi lihaksissa).
Nyt olen kohta 37 vuotta, vieläkin hiljainen ja melko syrjäänvetäytyvä, mutta en enää niin piinallisen ujo kuin lapsena ja nuorena. Minulla on oma yhden hengen yritys, jonka perustin samalla periaatteella kuin olen kaiken muunkin tehnyt: "jos ei sitä kestä, ainahan voi palata toisen palvelukseen". Reilun vuoden jälkeen alkaa näyttää siltä, että kyllä tämä tästä alkaa sujua, kun perusasiat on opittu ja asiakkaitakin on löytynyt.
En minä tiedä, mitä tällä kaikella haluan sanoa. Ehkä sen, että toivoa on, mutta aloitteen on tultava omasta itsestä, kukaan muu ei sitä voi tehdä. Ja että pitää pakottaa itsensä tekemään uusia asioita vaikka pelottaisikin, ei mitään isoja juttuja, vaan pieniä askelia kerrallaan omassa tahdissa ja ne sitten ajan myötä johtaa niihin isompiin muutoksiin.
Olin lapsena äärimmäisen ujo ja arka ja koulussa päädyin kiusatuksi sen vuoksi. Selvisin kuitenkin peruskoulun läpi hyvillä arvosanoilla ja pääsin lukioon. Olin ihan paniikissa, mutta pakotin itseni menemään hokemalla, että jos en kestä, niin voihan sen jättää kesken. Päivä kerrallaan eteenpäin ja pikkuhiljaa lukion käyminen alkoi sujua, vaikka suuren osan ajasta pelotti aivan mielettömästi.
Tärkein muutos tuli kun hain yliopistoon. Jo pääsykokeisiin meno toiselle paikkakunnalle oli pelottavaa, mutta sekin oli taas sellainen askel kerrallaan -juttu. Ensin kaupunkiin, sitten rautatieasemalle, junaan, perillä junasta pois, etsi oikea paikka (selvitetty kartasta etukäteen tarkasti), ilmoittautuminen, sitten koetilaisuuteen ja paperit eteen, pari tuntia aikaa, tee mitä ehdit enempää et voi, ja sitten voikin jo huokaista helpotuksesta ja suunnata kotiin. Ja joka välissä mantra "jos et kestä, voit lähteä kesken kotiin", mutta luonto ei antanut jättää kesken, perfektionisti kun olen.
Pääsin yliopistoon, jonne lähdin periaatteella "pakko mennä kokeilemaan kun kerran pääsin, pääsehän sieltä pois, jos ei sitä kestä". Siinä vaan kävi kuten lukiossakin eli jotenkin siihen tottui ja asiat alkoi sujua.
Tuolla samalla systeemillä sain sitten aikanaan yhden työpaikan, sitten toisen ja jatkuvasti vastuullisempia asiantuntijatehtäviä sitä mukaa kuin kokemusta karttui. Töissä moni tuskin arvasi, millainen tausta minulla on, koska oman alani ollessa kyseessä pystyn esiintymään suhteellisen itsevarmasti, koska työasiat ovat persoonattomia faktoja eivät kovin usein mielipiteitä. Sosiaaliset tilanteet toisaalta ovat enimmäkseen ihan hirveitä vieläkin, joten minua ei paljon firman pikkujouluissa näkynyt.
Olen tehnyt monia muitakin asioita tuolla samalla systeemillä, mm. käynyt ensimmäistä kertaa ihan yksin ulkomailla ja aloittanut kamppailulajin harrastamisen. Varsinkin tuo jälkimmäinen vaati aivan hirveästi uskallusta, mutta sekin meni niin, että ensin esittelytilaisuuteen (eihän minun ole pakko ilmoittautua), sitten ilmoittautuminen (voihan sen perua), ekalle tunnille (ei ole pakko mennä uudelleen), toiselle tunnille, jne. kunnes olinkin harrastanut lajia jo pari vuotta eikä se tuntunut enää missään (paitsi lihaksissa).
Nyt olen kohta 37 vuotta, vieläkin hiljainen ja melko syrjäänvetäytyvä, mutta en enää niin piinallisen ujo kuin lapsena ja nuorena. Minulla on oma yhden hengen yritys, jonka perustin samalla periaatteella kuin olen kaiken muunkin tehnyt: "jos ei sitä kestä, ainahan voi palata toisen palvelukseen". Reilun vuoden jälkeen alkaa näyttää siltä, että kyllä tämä tästä alkaa sujua, kun perusasiat on opittu ja asiakkaitakin on löytynyt.
En minä tiedä, mitä tällä kaikella haluan sanoa. Ehkä sen, että toivoa on, mutta aloitteen on tultava omasta itsestä, kukaan muu ei sitä voi tehdä. Ja että pitää pakottaa itsensä tekemään uusia asioita vaikka pelottaisikin, ei mitään isoja juttuja, vaan pieniä askelia kerrallaan omassa tahdissa ja ne sitten ajan myötä johtaa niihin isompiin muutoksiin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
En ole tosin vielä noin pitkällä (vasta siinä lukiovaiheessa) mutta samalla lailla olen pakottanut itseni pelottaviin paikkoihin hokemalla, että aina sen voi lopettaa ja että ei se tapa. Kaikki pienetkin sosiaaliset/oudot/vastaavat tilanteet pitää kylläkin käydä tarkasti etukäteen päässä läpi. Kun hain tähän IB -lukioon (vaikka pelotti aivan helvetisti) ja piti mennä pääsykokeisiin, se oli tosi pelottavaa ja kertasin kaikki vaiheet päässäni monet kerrat läpi. Samoin eka koulupäivä oli etukäteen kelattu läpi. Ja nyt koulu sujuu ihan hyvin vaikka - ikävä sanoa - en ole pärjännyt ollenkaan niin hyvin kuin olisi tarkoitus. Mutta itsepäisyyttäni en voi antaa periksi vaikka se ehkä vähentäisi huomattavasti stressin määrää...