Olen niin kyllästynyt elämään. Olen niin masentunut ja en jaksa enää edes käydä koulua. Olen nyt ysillä, joten opiskelu olisi tärkeä suorittaa loppuun, mutten yksinkertaisesti vain kykene. En pysty olemaan yhtäkään kokonaista päivää enää koulussa. Saan ahdistuskohtauksia ja ei se touhu vain kiinnosta. Olin suht hyvä koulussa, mutten tiedä, kykenenkö takaisin. Minulla on kaikenlisäksi bulimia ja olen piakoin pääsemässä kai hoitoon. Ei vaan innosta. Mikään ylipäätään. En halua tavata ihmisiä ja välillä tuntuu, että jopa vihaan ihmisiä. En enää osaa olla ihmisten seurassa.
Syön lääkkeitä, mutta ei nekään tunnu tepsivän. Kaikki elämässä on menettänyt merkityksen. En jaksa ajatella tulevaisuutta, tuntuu että se loppuu lyhyeen. Olen niin epätoivoinen ja tahdon kuolla joka päivä. Vihaan itseäni ja on itsemurhayrityksetkin lähellä käynyt. Viiltely on tuttua puuhaa ja yksinäisyys joka päiväistä. En tiedä miten eteenpäin. En jaksa enää. Mitään. Odotan vaan aamuja ja sitten iltaa. Päivät tuntuu niin turhilta. Minulla ei ole mitään.
Syön lääkkeitä, mutta ei nekään tunnu tepsivän. Kaikki elämässä on menettänyt merkityksen. En jaksa ajatella tulevaisuutta, tuntuu että se loppuu lyhyeen. Olen niin epätoivoinen ja tahdon kuolla joka päivä. Vihaan itseäni ja on itsemurhayrityksetkin lähellä käynyt. Viiltely on tuttua puuhaa ja yksinäisyys joka päiväistä. En tiedä miten eteenpäin. En jaksa enää. Mitään. Odotan vaan aamuja ja sitten iltaa. Päivät tuntuu niin turhilta. Minulla ei ole mitään.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Toi kuulostaa ihan mun stoorilta. Täytän pian 18 ja masennusta on ollu 13 vuotiaasta saakka. 14 vuotiaana alko bulimia ja menin vasta viime syyskuussa hoitoon. Ysillä en käyny kouluu juuri lainkaan, en jaksanu. Viiltelin ja teen sitä edelleen mutta vähemmän. Syön masennuslääkkeitä mutta ne eivät tunnu auttavan. Ystäviä minulla on mutta heillä ei ole minulle aikaa eivätkä he jaksa minua oikein enää, enkä yhtään ihmettele. Minulla on hyvät päiväni, mutta tulevaisuutta en näe. Olin joskus hyvä koulussa, nyt olen sairaslomalla kun kunto loppui kesken.. Itsemurhaa olen suunnitellut viime vuodesta saakka, mutta ehkä täysi-ikäisyys muuttaa jotain joten olen ajatellut tappaa itseni vasta kaamoksena ellen muuta mieltäni. Olet vielä aivan alussa, älä tee mitään harkitsematonta, et ole vielä kokeillut kunnon syömishäiriöhoitoa. Minulle lupailtiin paikkaa lapparista, joka sitten peruttiin koska en ole 18. Toivo alkaa hiipua entisestään, mutta pakko kai se on muiden mieliksi kestää.. Koita pärjäillä, jos haluat mailata niin [email protected]
toivon että voisin auttaa sinua jotenkin. Yritä ajatella edes yhtä mukavaa asiaa, aamulla ensiksi kun heräät. Se voi olla mitä tahansa, pääasia että pidät siitä. Ajattele vaikka koiranpentua, tai aurinkoista ilmaa, tai jotain mielimusiikkiasi, tai jotain kivaa ihmistä. Sitten kun jaksat, ajattele lisää iloisia asioita. Vähitellen elämä alkaa tuntua elämisen arvoiselta. Jos antaa ikäville asioille vallan, ne alkavat tuntua ylipääsemättömän vaikeilta. Se koskee sekä nuoria että aikuisia. Itse valvon joskus yökaudet, kun mua vaivaa joku ikävä asia. Silloin on tosi tärkeää löytää jotain kivaa ajteltavaa, vaikka se onkin tosi vaikea häätää ne murheet. Älä vaan tee mitään, joka vahingoittaa sinua, yritä taistella syömishäiriötä vastaan. Oletko ihan yksin ajatustesi kanssa, etkö voi tai halua puhua niistä kenellekään? Täällä netissä on paljon kohtalotovereita, pitää vaan varoa niitä, jotka masentavat lisää. Aloita mieluummin keskustelu jonkun kanssa, joka on itse selvinnyt ongelmiensa kanssa ettenpäin!
Ole onnellinen että haet sentään nyt jo apua! En halua olla töykeä, mutta oletko puhunut kuinka paljon muille hoidon tarepeestasi, siis vaikka terveydenhoitajalle tai lääkärille? Ei pelkät lääkkeet auta, sen tiedän minäkin jo kolmatta lääkettä syövänä. Nyt olen 19, mutta olen asunut psykiatrisessa tukiasunnossa 9kk ja sieltä sain aika tarkkaan seurattua mitä nuorisopsykiatrian osastolla tapahtui, olisin itsekin kuulunut sinne jo vuosia aiemmin mutta kun henkinen pahoinvointi on kielletty puheeenaihe vielä nykyajankin perheissä, varsinkin jos toinen vanhemmista on itse hitusen päästään sairas.
Masennuksesi kuulostaa yhtä vaikealta kuin omani, eli ei tässä juuri mitään jaksa tehdä. Kouluun piti minunkin, tosin vain jaksoksi mutta se vaihtuu päiväosastoksi, suljetulle olisivat ottaneet mutta en halua luopua edes pariksi viikoksi kissastani joka pitää mut hengissä. Ainakin täällä Etelä-Pohjammaalla on mahdollista päästä nuorisopsykiatrian osastolle hoitoon, jolloin ei tarvitse käydä koulua ellei jaksa ja kun jaksaa, sitä saa käydä omaan tahtiin erillisessä sairaalakoulussa. Arvosanat annetaan samoin perustein kuin tavallisessa koulussa, aikaa vain on enemmän ja itse määräät periaatteessa tahdin. Eli yhdeksättä ei tarvitse käydä nyt heti loppuun, voit käydä sitä sitten myöhemmin ja käydä niitä numeroita sitten parantamassa kun jaksaa.
Suosittelisin että hakeutuisit ihan tosissasi terveyskeskukseen ja korosta tuota itsetuhoisuutta, voit saada osastohoitoa joka ei todellakaan pilaa tulevaisuutta, paremminkin edistää sitä, sillä pääset siellä vähitellen taas tähän elämään kiinni. Tulevaisuus näyttää minustakin monesti synkältä, niin kuin isoja seiniä putoilisi sen polun päälle jota pitäisi tallata eikä tiedä miten seinän kiertäisi tai ylittäisi. En näe välillä huomiseenkaan ja se masentaa, sillä varsinkin itse olen ihminen, joka tahtoo säilyttää koko ajan kontrollin kaikkeen ja tietää mitä tapahtuu ajoissa, eikä vasta päivää ennen. Varsinkin suuret muutokset, en pysty menemää kouluun päivän varoitusajalla, sen verran suuri prosessi se kouluun valmistautuminen minullekin on, pelkään luokissa enkä tahdo istu ahdistuskohtauspelon takia keskellä vaan reunassa ja mielummin takarivillä jolloin näen kaikki.
Oletko löytänyt keinoa millä hetkeksi paeta tästä maailmasta ja unohtaa kokonaan itsesi? Itse ennen kuin pääsin hoitoon tai paremminkin pois lapsuudenkodistani pakenin jatkuvasti varsinkin kirjojen maailmaan, en kuule yhtään mitään vieläkään mitä ympärillä tapahtuu kun keskityn johonkin, kuten vaikka tämän tekstin kirjoittamiseen. Kissani on tässä samalla hyppinyt seinillä ja välillä koneenkin päällä mutta en tiedä tarkalleen mitä kissa on tehnyt :P Alkoholia älä vain mene kokeilemaan, yksikin annos tuo vielä pahemman olon seuraavana päivänä vaikka sillä hetkellä tuntuisi hyvältä!
Jos haluat kirjoittaa suoraan niin (käyn joka ilta tarkistamassa useamminkin tämän osoitteen, että vastaan varmasti nopeasti): [email protected]
Tiedän aika paljon mistä puhun, tämä on 'jo' toinen masennukseni tämän pienen elämäni aikana ja selvisin ensimmäisestäkin. Ehkä selviän tästäkin vaikka aikaa menisikin ja itselleni vaadin aikaa, en nöyrry koulun vaatimuksiin (jotka kuulostavat koko ajan pahenevan, varsinkin ala-asteella!). Ehkä olen taistelijaluonne, olen monisairas mutta ei se menoa hidasta, tosin itsekin olen syrjäänvetäytyjä joka ei paljoa muista ihmisistä välitä. Nyt on yksi taas joka ymmärtää missä meen, kumppanille en enää kaikkea kerro että pysyy tukena, sen verran lujilla välillä oon tämän kaiken kanssa.
Olen myösnyt ysillä ja kärsinyt pidemmän aikaa syömishäiriöistä. Minulla on aina ollut hyvin vihamielinen ja kieroutunut suhde omaan vartalooni. Kaikki ongelmani kasautuvat vuosi vuodelta siihen, kuinka lihava olen.
Ala-asteella aloin masentua koulukiusaamisen takia, olen menettänyt itsestäni jotakin eloisuutta ja elämäniloa loppuiäkseni, en jaksa enää toivoa mitään.
No, yläasteelle mennessä minulla vielä oli typeriä, lapsellisia haaveita, että asiat muuttuisivat.
Mutta ei, onhan minulla tietty muutamia kavereita, muttei ketään oikeaa ystävää ole löytynyt. Kaikki vain selkään puukottajia ja valehtelijoita.
Olen aina ollut aikalailla yksinäinen, pelkään eniten ikäisiäni ihmisiä, en edes uskalla puhua heille, koska tiedän jo heidän katseistaan, että olen erilainen, että minua vihataan, minne sitten menenkin.
Mulla ei ole enää mitään suunnitelmia tai haaveita, en halua tehdä elämässäni mitään, päiväni pysyvät jotenkin järjestyksessä, syömishäiriön muokkaamissa kehyksissään, ruoan ajattelemista, ahmimista, oksentelua, paastoamista, monen tunnin tylsiä lenkkejä.
Ulkoilu ei todellakaan piristä minua. Tänäänkin alkoi pitkästä aikaa ihan itkettää melkein, kun ajattelin elämääni.
Tiedän, etten tule elämään vanhaksi. Mitä hyötyä siitä olisi, jatkaa tätä kurjuutta ja katsella, kuinka muut elävät, olla ikuinen sivustaseuraaja?
Olen huomannut itsessäni aikalailla myös alkoholistin piirteitä. Viina vie oloa hetkeksi paremmaksi, mutta sitten iskee taas entistä pahempi masennus päälle.
En tiedä, jaksanko enää. Pari kertaa olen yrittänyt ottaa itseäni hengiltä, en ole onnistunut. Tai ehkä en ole kuitenkaan ihan tarpeeksi paljon halunnut. Alitajuisesti toivonut, että elämällä olisi mulle vielä jotain annettavaa...ei ole kyllä.
Tiedän, ettö mun itseni olisi muututtava, mut mä en kykene siihen, monet ovat näin sanoneet.
Muutoksen olisi lähdettävä ennen kaikkea itsestä, mutta kun voimat eivät riitä.
tiedän tunteen,kun mikään ei kiinosta, ei jaksa ja väsyttää..ahdistaa ja vituttaa..itseinho. pelkään ihmisiä ja yksinäisyys on helvettiä.