Aihe

Tarve epäonnistua, jotta totuus paljastuisi

Anonyymi

Olen hieman yli nelikymppinen nainen. Lapsuuden perheeni oli onneton kokonaisuus, jossa veli kuoli tapaturmaisesti, äiti alkoholisoitui, isä oli työnarkomaani (ja joidenkin mukaan narsisti) ja myöhemmin syntyneet siskoni lopulta huostaanotettiin äidiltäni, siirtyivät isän luo asumaan.

Olin itse murrosikäinen siskojeni synnyttyä, joten päädyin kantamaan heistä paljolti vastuuta. Tappelin äitini kanssa hänen juomisestaan, yrittäen milloin selittämällä, milloin huutamalla selvittää, ettei niin voi toimia kuin hän toimi. Koin valtavaa ahdistusta siskojeni tilanteen puolesta. Sittemmin tappelin isäni kanssa, kun siskot asuivat hänellä ja kotona lamppasi vaihtuva repertuaari naisia, joista osa käyttäytyi todella ikävästi siskojani kohtaan. Tuntuu, että olin aina barrikadeilla taistelemassa ja vanhempani pitävätkin minua "vaikeana ihmisenä". No, isäni mukaan olen paska ja äiti vertaa minua vitsikkäänä Tenavien Telluun, joka huutaa pää punaisena. Varmasti olen molempia ollutkin, mutta en kiusatakseni. Koen, että olisin menettänyt itsearvostukseni, ellen olisi yrittänyt pitää siskojeni puolia. Silti, elän sen "the vaikea ihminen" leiman kanssa, aivan kuin vain haluaisin olla sellainen. Narsismi on minulle vaikea aihe, koska jotenkin pelokkaana aina ajattelen, että olen varmasti itse sellainen. Järki sanoo, etten ole. Tunteet sanoo, että kyllä vaan oletkin.

Elämä on ollut niin ahdistavaa nuorena, että olisin halunnut tappaa itseni. En sitä tehnyt siskojeni takia. Vaan joka kerta kun isäni rehvasteli koulumenestykselläni tyyliin "tottakai, onhan hän minun tyttäreni", olisin pikemminkin halunnut epäonnistua. Niin sen olisi pitänyt mennä, mikäli hänen ansioitaan lasketaan - hän teki minun ja siskojeni elämästä todella vaikeaa. Vaihtuvat naiset menivät toiveineen meidän edelle, yhtenä esimerkkinä, että lukioikäisenä kuljin iltaisin huoneeni pikku ikkunasta sisälle, koska oven ääni häiritsi naista ja 16 vuotiaana vietin joulun yksin meidän koiran ja isäni silloisen tyttöystävän koiran vahtina, kun hän oli naisen kanssa Lapissa.

No, nuo ovat vain sivuhuomioita. Itse pointti on se, että tuo ns. epäonnistumisen tarve seuraa minua jollain lailla. Tuntuu, kuin sitä kautta saisin isäni vastuuseen siitä, miten meitä kohteli. Että hänen kiillotettu julkisivunsa tyyliin "minä tein kaikkeni lapsieni eteen ja kasvatin heidät hyvin" romahtaisi. Hän tajuaisi sen yksinäisyyden ja tuskan, jonka kautta meidän on pitänyt taistella eteenpäin. Ymmärrän, että ajatus on jotenkin nurinkurinen. Vaan jollain lailla minun on vaikea suostua onnistumaan - aivan kuin antaisin vain yhden sulan hattuun hänelle, vaikkakin lähestulkoon jokainen niistä on aiheeton.

Onkohan tällainen kummallinen ajatusmalli tavanomaista narsistin/alkoholistin lapselle? Vai olenko sittenkin vain itse se narsisti? Vai mikäköhän tässä on...ja miksi on näin vaikeaa kasvaa tuosta kaikesta eroon. En ymmärrä.

6

60

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • Anonyymi

      Hyvin tuttua, hyvin tuttua. Et ole narsisti siis lainkaan, kaikkea muuta. Ja mm. epäonnistumisen tarvekin on minullakin omakohtaisesti koettua, sen avulla koetin osoittaa itsenäisyyttäni ja etten halunnut antaa narsistisille vanhemmilleni sulkaa hattuun menestyksestäni. Inhottavaa kaikenkaikkiaan kasvaa heidänkaltaistensa kanssa... Kestää kauan aikuisena taistella eroon menneisyyden taakasta, mutta siitähän ei pääse muuta kuin katsomalla totuutta silmiin , kuten olet tehnyt, ja sitten se vähitellen hiipuu pois häiritsemästä omaa elämää. Toivottavasti.

      Kunpa todella minäkin uskaltaisin onnistua, ilman että sillä saan narsistille vallantunnetta.

      Mutta. Kun he kääntävät kaiken KUITENKIN itselleen eduksi. Mitä tahansa tekeekin...

      • Anonyymi

        Kiitos vastauksesta - tuo on niin totta! Mikäli onnistun, niin isäni kääntää sen hänen ansiokseen (hänen geenit tms.). Jos taas epäonnistun, niin "hullu ja vaikea ihminen se olikin" - ja kaikelta mitä ikinä sanoin, lähtisi pohja pois, koska ei näin hullun ihmisen sanomisia tarvitse ottaa tosissaan. Eli teki niin tai näin...ei koskaan hyvä. Paitsi niin, että jotenkin henkisesti irrottaa itsensä isästään täysin. Se tuntuu olevan yllättävän vaikeaa. Ja kohdistuu paineensa näemmä juuri tuolle osa-alueelle, mikä liittyy itsensä toteuttamiseen. No, parisuhde-elämänkin siinä mielessä, että en edes halua suhdetta. No, se ei ole välttämätöntä, tosin katsotaan jaksanko siihen liittyvän asioiden käsittelyn joskus tehdä/ osaanko edes. Vaan tuo itsensä toteuttaminen olisi niin tärkeää. En halua olla mikään uhri, mutta nyt edelleen olen!


    • Anonyymi

      Entä jos päästäisit irti isästäsi ja menneisyydestäsi ja alkaisit elää itsellesi?
      Entä jos opettelisit huomaamaan että sinun elämäsi on sinun ja elät sitä vain ja ainoastaan itsellesi? Sinun onnistumesi ovat vain ja ainoastaan sinun. sinä olet omalla työlläsi ja taidollasi ne saavuttanut.
      Eilinen on eilistä. Se ei tapahdu nyt. Ota tämä päivä ja huominen haltuusi ja ala elää vapaana eilisestä. Opettele hyväksymään että se mitä tapahtui, tapahtui - mutta ei tpahdu nyt. Se oli ja meni!
      Menneestä on täysin mahdollista päästää irti. On täysin mahdollista kääntyä ja katso eteenpäin, ei taakse. Elämä tapahtuu nyt, tee siitä mahdollisimman hyvä itsellesi ja läheisillesi. Isälläsi tai äidilläsi tai kummin kaiman serkulla ei ole mitään osaa eikä arpaa tähän päivään jos et heitä siihen päästä.
      Lakkaa tuijottamasta olkapääsi yli ja kävelemästä takaperin. Katso eteenpäin.

      • Anonyymi

        Aivan totta, juuri niin pitää tehdä. Sillä mikäli en tee, käyttäydyn tavallaan itse narsistisesti sälyttämällä kuvitteellisen vastuun omasta elämästäni toiselle. Ja sehän olisi vale.

        Jostain syystä tämä tuntuu vain olevan todella hämmentävän vaikeaa. Ja sellaistakin psykologista kuviota olen tässä pohtinut, että epäonnistuminen olisi tavallaan viimeisen mahdollisuuden antaminen isälleni. On toivo, että hän "tulisi ja pelastaisi". Osoittaisi sillä tavoin, että ihan oikeasti välittää ja välitti. No, en usko, että kävisi niin vaan pikemminkin olisin epäonnistumisen myötä todistetusti mitätön. Vaan outoa, miten sitä jotenkin jaksaa toivoa, eikä halua päästää irti.

        Olen muutaman kerran yrittänyt puhua isäni kanssa. Mielessäni rukoillut, että "ole riittävän vahva ottaaksesi tunteeni vastaan ja sitten annamme menneiden olla, aloitamme puhtaalta pöydältä". En minä haluaisi kuin kivan ja avoimen suhteen. Mutta en puheessani pääse kuin alkuun, kun hän alkaa puhua päälle, haukkua, mitätöidä, kertoilla siitä, miten hän on kantanut vastuuta meidän juopon äitimmekin edestä. Huoh.

        Jännä juttu. Jossain sisälläni tiedän, että kaikesta huolimatta äiti on rakastanut meitä. Mutta isäni kohdalla puolestaan - ns. hyvienkin tekojen kohdalla kyseenalaistan hänen motiivinsa. Ehkä sen vain jotenkin tunnistaa, että tunnetta ei ole.

        Vaan kiitos vastauksesta, irtipäästämisen tiellä tässä ollaankin. Kuten sanottua - ihmeellisen vaikeaa. Ja jotenkin niin, että ennemmin on melkeinpä valmis hylkäämään itsensä ja omat unelmansa, kuin suhteen vanhempaansa. Vaikkei se hyvää mukanaan tuokaan.


      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Aivan totta, juuri niin pitää tehdä. Sillä mikäli en tee, käyttäydyn tavallaan itse narsistisesti sälyttämällä kuvitteellisen vastuun omasta elämästäni toiselle. Ja sehän olisi vale.

        Jostain syystä tämä tuntuu vain olevan todella hämmentävän vaikeaa. Ja sellaistakin psykologista kuviota olen tässä pohtinut, että epäonnistuminen olisi tavallaan viimeisen mahdollisuuden antaminen isälleni. On toivo, että hän "tulisi ja pelastaisi". Osoittaisi sillä tavoin, että ihan oikeasti välittää ja välitti. No, en usko, että kävisi niin vaan pikemminkin olisin epäonnistumisen myötä todistetusti mitätön. Vaan outoa, miten sitä jotenkin jaksaa toivoa, eikä halua päästää irti.

        Olen muutaman kerran yrittänyt puhua isäni kanssa. Mielessäni rukoillut, että "ole riittävän vahva ottaaksesi tunteeni vastaan ja sitten annamme menneiden olla, aloitamme puhtaalta pöydältä". En minä haluaisi kuin kivan ja avoimen suhteen. Mutta en puheessani pääse kuin alkuun, kun hän alkaa puhua päälle, haukkua, mitätöidä, kertoilla siitä, miten hän on kantanut vastuuta meidän juopon äitimmekin edestä. Huoh.

        Jännä juttu. Jossain sisälläni tiedän, että kaikesta huolimatta äiti on rakastanut meitä. Mutta isäni kohdalla puolestaan - ns. hyvienkin tekojen kohdalla kyseenalaistan hänen motiivinsa. Ehkä sen vain jotenkin tunnistaa, että tunnetta ei ole.

        Vaan kiitos vastauksesta, irtipäästämisen tiellä tässä ollaankin. Kuten sanottua - ihmeellisen vaikeaa. Ja jotenkin niin, että ennemmin on melkeinpä valmis hylkäämään itsensä ja omat unelmansa, kuin suhteen vanhempaansa. Vaikkei se hyvää mukanaan tuokaan.

        Minä olen ketjun eka kommentoija. Suhtaudun hieman kriittisesti "päästä irti" -ohjeeseen. Riippuu tietenkin siitä, miten asia käsitetään... Irti pääseminen on tietenkin tavoitteena. Menneisyys on kuitenkin aina osa ihmistä. Ja se, että ne asiat ahdistavat, on osa toipumisprosessia. Joillakin käy niin, että ohittaa asioiden käsittelyvaiheen liian nopeasti, ja silloin "irti päästäminen" onkin vain dissosiaatiota. Siis, menneisyyden asiat vain tungetaan jonnekin tiedostamattomaan, osittain käsittelemättöminä vielä, ja sieltä ne kummittelevat joka tapauksissa nykyajan tilanteissa ja ihmissuhteissa.

        Minulla on käsitys, että kun aikansa jaksaa terapoida itseään, ja mielellään myös käydä jossain terapiassa, ja hyväksyy, että ne muistot tulevat, ja niitä työstetään, niin prosessi etenee mielekkäästi vaihe vaiheelta, kunnes tulee aika, jolloin todella kokee irrottautuneensa ja vapautuneensakin. Silloin ei tunnu enää siltä, että pitäisi vaikka väkisin koettaa katsoa vain eteenpäin, ja heittää vanhat noin vain taakse. Vaan, että tulevaisuus on tässä, nykyhetki on tässä, ja mennytkin selän takana, näkyvissä kyllä joskus jos sinne katsoo, mutta ei enää hallitse elämää.

        Terapia on ainakin minulle ollut välttämätöntä, ja olen siitä hyötynyt paljon. Onneksi olen voinut jo jonkin aikaa käydä samalla terapeutilla, joka ymmärtää narsismia.

        Lopuksi ohje, jonka antamista ei voi välttää, vaikka se voi kuulostaa äärimmäiseltä: vetäydy, älä ole kontaktissa narsistiin. Kun huomaat toistuvasti saman narsistisen vuorovaikutuskaavan (kuten sinä aloittaja juurikin kuvaat), niin luovuta. Luovuta ihmeessä. Muuten vaan kuluu energiaa hukkaan.

        Puhuminen auttaa, ja kirjoittaminen. Siten voi läpityöstää asioita. Ainoastaan narsistin itsensä kanssa ei kannata. Tämä on vain minun kokemukseni...


    • Anonyymi

      Ap.lle en osaa neuvoa.
      Saat kuitenkin kaiken sympatiani.
      Arvosta itseäsi!

    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Muusikko Pave Maijanen, 70, on kuollut

      "Talvella 2018 hän sai ALS-diagnoosin. Ensioireet hän huomasi syksyllä 2018. Tuolloin Maijanen alkoi tuntea kummallisia lihaskramppeja ja huomasi, ett
      Maailman menoa
      113
      5459
    2. Maisa Torpan raskausuutisesta...

      Maisa Torppa ilmoitti olevansa raskaana. Yksi asia ihmetyttää ja on ihmetyttänyt aikaisemminkin: Maisa Torpan Instagramissa tykkääjissä/kommentoijiss
      Kotimaiset julkkisjuorut
      62
      2288
    3. Sofia muutti hotelliin ilmaiseksi

      "Seiskan saamien tietojen mukaan kohukaunotar Sofia Belorf, 30, olisi muuttanut helsinkiläiseen luksushotelliin äskettäin. Seiskan saamien tietojen mu
      Kotimaiset julkkisjuorut
      371
      1987