Tarve epäonnistua, jotta totuus paljastuisi

Kiitos vastauksesta - tuo on niin totta! Mikäli onnistun, niin isäni kääntää sen hänen ansiokseen (hänen geenit tms.). Jos taas epäonnistun, niin "hullu ja vaikea ihminen se olikin" - ja kaikelta mitä ikinä sanoin, lähtisi pohja pois, koska ei näin hullun ihmisen sanomisia tarvitse ottaa tosissaan. Eli teki niin tai näin...ei koskaan hyvä. Paitsi niin, että jotenkin henkisesti irrottaa itsensä isästään täysin. Se tuntuu olevan yllättävän vaikeaa. Ja kohdistuu paineensa näemmä juuri tuolle osa-alueelle, mikä liittyy itsensä toteuttamiseen. No, parisuhde-elämänkin siinä mielessä, että en edes halua suhdetta. No, se ei ole välttämätöntä, tosin katsotaan jaksanko siihen liittyvän asioiden käsittelyn joskus tehdä/ osaanko edes. Vaan tuo itsensä toteuttaminen olisi niin tärkeää. En halua olla mikään uhri, mutta nyt edelleen olen!

Aivan totta, juuri niin pitää tehdä. Sillä mikäli en tee, käyttäydyn tavallaan itse narsistisesti sälyttämällä kuvitteellisen vastuun omasta elämästäni toiselle. Ja sehän olisi vale.

Jostain syystä tämä tuntuu vain olevan todella hämmentävän vaikeaa. Ja sellaistakin psykologista kuviota olen tässä pohtinut, että epäonnistuminen olisi tavallaan viimeisen mahdollisuuden antaminen isälleni. On toivo, että hän "tulisi ja pelastaisi". Osoittaisi sillä tavoin, että ihan oikeasti välittää ja välitti. No, en usko, että kävisi niin vaan pikemminkin olisin epäonnistumisen myötä todistetusti mitätön. Vaan outoa, miten sitä jotenkin jaksaa toivoa, eikä halua päästää irti.

Olen muutaman kerran yrittänyt puhua isäni kanssa. Mielessäni rukoillut, että "ole riittävän vahva ottaaksesi tunteeni vastaan ja sitten annamme menneiden olla, aloitamme puhtaalta pöydältä". En minä haluaisi kuin kivan ja avoimen suhteen. Mutta en puheessani pääse kuin alkuun, kun hän alkaa puhua päälle, haukkua, mitätöidä, kertoilla siitä, miten hän on kantanut vastuuta meidän juopon äitimmekin edestä. Huoh.

Jännä juttu. Jossain sisälläni tiedän, että kaikesta huolimatta äiti on rakastanut meitä. Mutta isäni kohdalla puolestaan - ns. hyvienkin tekojen kohdalla kyseenalaistan hänen motiivinsa. Ehkä sen vain jotenkin tunnistaa, että tunnetta ei ole.

Vaan kiitos vastauksesta, irtipäästämisen tiellä tässä ollaankin. Kuten sanottua - ihmeellisen vaikeaa. Ja jotenkin niin, että ennemmin on melkeinpä valmis hylkäämään itsensä ja omat unelmansa, kuin suhteen vanhempaansa. Vaikkei se hyvää mukanaan tuokaan.

Anonyymi kirjoitti:

Aivan totta, juuri niin pitää tehdä. Sillä mikäli en tee, käyttäydyn tavallaan itse narsistisesti sälyttämällä kuvitteellisen vastuun omasta elämästäni toiselle. Ja sehän olisi vale.

Jostain syystä tämä tuntuu vain olevan todella hämmentävän vaikeaa. Ja sellaistakin psykologista kuviota olen tässä pohtinut, että epäonnistuminen olisi tavallaan viimeisen mahdollisuuden antaminen isälleni. On toivo, että hän "tulisi ja pelastaisi". Osoittaisi sillä tavoin, että ihan oikeasti välittää ja välitti. No, en usko, että kävisi niin vaan pikemminkin olisin epäonnistumisen myötä todistetusti mitätön. Vaan outoa, miten sitä jotenkin jaksaa toivoa, eikä halua päästää irti.

Olen muutaman kerran yrittänyt puhua isäni kanssa. Mielessäni rukoillut, että "ole riittävän vahva ottaaksesi tunteeni vastaan ja sitten annamme menneiden olla, aloitamme puhtaalta pöydältä". En minä haluaisi kuin kivan ja avoimen suhteen. Mutta en puheessani pääse kuin alkuun, kun hän alkaa puhua päälle, haukkua, mitätöidä, kertoilla siitä, miten hän on kantanut vastuuta meidän juopon äitimmekin edestä. Huoh.

Jännä juttu. Jossain sisälläni tiedän, että kaikesta huolimatta äiti on rakastanut meitä. Mutta isäni kohdalla puolestaan - ns. hyvienkin tekojen kohdalla kyseenalaistan hänen motiivinsa. Ehkä sen vain jotenkin tunnistaa, että tunnetta ei ole.

Vaan kiitos vastauksesta, irtipäästämisen tiellä tässä ollaankin. Kuten sanottua - ihmeellisen vaikeaa. Ja jotenkin niin, että ennemmin on melkeinpä valmis hylkäämään itsensä ja omat unelmansa, kuin suhteen vanhempaansa. Vaikkei se hyvää mukanaan tuokaan.

Lue lisää

Minä olen ketjun eka kommentoija. Suhtaudun hieman kriittisesti "päästä irti" -ohjeeseen. Riippuu tietenkin siitä, miten asia käsitetään... Irti pääseminen on tietenkin tavoitteena. Menneisyys on kuitenkin aina osa ihmistä. Ja se, että ne asiat ahdistavat, on osa toipumisprosessia. Joillakin käy niin, että ohittaa asioiden käsittelyvaiheen liian nopeasti, ja silloin "irti päästäminen" onkin vain dissosiaatiota. Siis, menneisyyden asiat vain tungetaan jonnekin tiedostamattomaan, osittain käsittelemättöminä vielä, ja sieltä ne kummittelevat joka tapauksissa nykyajan tilanteissa ja ihmissuhteissa.

Minulla on käsitys, että kun aikansa jaksaa terapoida itseään, ja mielellään myös käydä jossain terapiassa, ja hyväksyy, että ne muistot tulevat, ja niitä työstetään, niin prosessi etenee mielekkäästi vaihe vaiheelta, kunnes tulee aika, jolloin todella kokee irrottautuneensa ja vapautuneensakin. Silloin ei tunnu enää siltä, että pitäisi vaikka väkisin koettaa katsoa vain eteenpäin, ja heittää vanhat noin vain taakse. Vaan, että tulevaisuus on tässä, nykyhetki on tässä, ja mennytkin selän takana, näkyvissä kyllä joskus jos sinne katsoo, mutta ei enää hallitse elämää.

Terapia on ainakin minulle ollut välttämätöntä, ja olen siitä hyötynyt paljon. Onneksi olen voinut jo jonkin aikaa käydä samalla terapeutilla, joka ymmärtää narsismia.

Lopuksi ohje, jonka antamista ei voi välttää, vaikka se voi kuulostaa äärimmäiseltä: vetäydy, älä ole kontaktissa narsistiin. Kun huomaat toistuvasti saman narsistisen vuorovaikutuskaavan (kuten sinä aloittaja juurikin kuvaat), niin luovuta. Luovuta ihmeessä. Muuten vaan kuluu energiaa hukkaan.

Puhuminen auttaa, ja kirjoittaminen. Siten voi läpityöstää asioita. Ainoastaan narsistin itsensä kanssa ei kannata. Tämä on vain minun kokemukseni...