sijaislapsemme lähtee tutustumaan yhdessä kanssamme lasten psykiatrisen sairaalan osatoon tässä kuussa ja aloittaa osastojakson mahd. pikaisesti..kuulemma.Kertokaa kokemuksia??
Miten meni ja kauanko jakso kesti??
Miten biovanhempien yht.pito järjestettiin silloin?? Paljonko tapasitte itse lasta ja useinko hän kävi kotona? Jne jne...
Oliko apua??
Miten meni ja kauanko jakso kesti??
Miten biovanhempien yht.pito järjestettiin silloin?? Paljonko tapasitte itse lasta ja useinko hän kävi kotona? Jne jne...
Oliko apua??
Vastaukset 19
Vanhimmat
Sijaislapsemme oli vuoden verran osastohoidossa. Kiirettä piti, sillä matkaa oli edestakaisin 150km ja viennit sekä haut kuuluivat joka viikonloppu meille, sekä kerran-kaksi kertaa viikossa lapsen tapaaminen. Tämän lisäksi vielä vanhempainkeskustelut, koulukeskustelut ym muut aikuisten jutut, kaikki tämä tietenkin keskellä päivää. Emme kuitenkaan kaikkeen tähän pystyneet omien töidemme ja muiden lapsiemme takia, joten osasto tulkitsi tämän kiintymyksen puutteeksi ja riittämättömäksi sitoutumiseksi. Lausunto kirjoitettiin ja lapsi sijoitettiin muualle. Siksi olenkin nyt ex-sijainen.
..vei lähes lopettamisen partaalle, vaikka olemme ammatillisesti jo vuosia toiminut sijaisperhe.
Olen paljon pohtinut tätä lastenpsykiatrian ja sijaisperheiden yhteistyön vaikeutta. Aiheesta oli viestiketju myös jokin aika sitten. Olen ajatellut, että koska lastenpsykiatriassa työtä tehdään perhekeskeisesti ja toisaalta työn taustalla on näkemys perheestä lapsen ongelmien aiheuttajana, menevät osastojen hyvää tarkoittavilla psyk.hoidon ammattilaisilla hieman vellit ja jauhot sekaisin... Äh, nyt on vaikea saada ajatuksia selkeinä ulos...
..mutta muista nyt kuitenkin, että luotatte itseenne, ette alistu sanelupäätöksiin, vaan olette neuvotteluissa tasavertaisia osaston henkilökunnan kanssa ja muistatte, että itseasiassa - ja tämä on kaikkein kurjinta - myös te olette "kohde".. Kaikkea sanomaanne tullaan tulkitsemaan pilkuntarkasti...
Kuulostaa vainoharhaiselta, mutta näin se on. Jaksamista teille!
Totta puhut. Samaa mekin ihmeteltiin. Olettamuksena osastohoidossa on, että perheen vuorovaikutusongelmat ovat lapsen oireilun syynä. Ihan totta se saattaa olla, mutta kun lapsi on perhehoidossa ja ongelmat ovat tulleet ENNEN sitä on tämä näkemys VÄHÄN älytön. uskomatonta on myös se, että mielenterveystyön ammattilaiset itse ovat tämän ajatuksen takana niin vakaasti, vaikka maallikkokin ymmärtää, että kyseinen hoitomuoto ei päde sijaisperheissä asuviin lapsiin tai sijaisvanhempiin. Meille ehdotettiin hoitomuodoksi pari- tai perheterapiaa ja me kieltäydyttiin juuri edellämainituista syistä, vaihtoehdoksi ehdotimme itse muita auttamisen ja tukemisen muotoja, mutta hoitoyksiköstä sanottiin suoraan, että heiltä ei sen kaltaista apua heru, ainoastaan näitä perheterapeuttisia vaihtoehtoja. Aika umpikujassa oltiin, kun sossukaan ei ymmärtänyt miksi kieltäydyimme ottamasta vastaan MEILLE osoitettua hoitoa ja apua. Lopulta kieltäydyimme puhumasta kokonaan, koska sanojamme käytettiin meitä vastaan ja tuntui, että meitä ei oikeasti kukaan KUUNNELLUT. Jännä juttu tässä oli se, että missään vaiheessa lapsi ei saanut terapiaa tai hoitoa, vaan häntä "hillottiin" osastolla ja vielä väitettiin että osastohoito on "korjaavaa", ja p**kat, lapsen tila vaan paheni tänä aikana. Olisi todella kiva kuulla muidenkin kokemuksia osasto"hoidosta" ja mitä siitä on seurannut.
miten voi olla tuollanen käytös tottakaan..kiintymyksen puute??? Onko kohtuudella enää rajoja lainkaan??
Meillekin tulee matkaa yhteen suuntaan n.140km ja viikonloput on suunniteltu kotiin eli ajokilometrejä alkaa kertymään...mutta jos jotain positiivista haluaa löytää on se työttömyys, kerrankin työttömyydestä on jotain iloa ja hyötyä on nimittäin aikaa=)
joskus vaan mietin, ajatteleeko kukaan oikeasti lapsen parasta...
Ei tässä ollut kohtuudella mitään tekemistä. Minä jätin työni kesken hoitojakson, eikä sekään meinannut riittää. Asioita täytyy priorisoida - sanottiin osastolta. Tosi vaikeaa, kun samaan aikaan on muutakin elämää. Eihän se tahdosta ole kiinni, mutta kun toisetkin lapset vaativat ja elanto on jotenkin ansaittava. Sossu ei ollut valmis auttamaan yhtään.
....jokaisen kohdalla tuntui vain, että saivat viettää täysin "villiä elämää", jotka kirjattiin pilkuntarkasti, lapset saivat näyttää kaikki käyttäytymisen mallit, mitään ei komennettu, joka oli minulle yllätys, ruuat heitettiin roskiin, ei kielletty, vauhti oli sellainen, että kiukuksi pisti, kun sieltä vierailulta lähdettiin, matkaa kertyi edestakaisin lähemmäs 500km, sanoin viimeksi ettei meiltä lähde enää kukaan siihen paikkaan, mutta onko niin, että taas se on edessä....pahalta näyttää.
Tämä osasto taas ei ollut tuossa mielessä ihan noin paha, mutta sinne suuntaan. Säännöt kyllä oli ja lapsia kiellettiin, mutta lapsia ei valvottu. Toisin sanoen lapset tekivät pahojaan ja mitä nyt keksivätkin kielloista huolimatta. Sitten tapahtumia kirjattiin ja lapsilta kyseltiin Miksi teit näin ja noin, oliko sinulla jostain paha mieli, mikä sai sinut tekemään noin? Kun lapsi ei osannut (tietenkään) vastata niinkuin he halusivat, tuli ahdistuksesta raivari ja taas istui 3 aikuista lapsen päällä. Kiinnipidettäviä raivareita tuli osastolla enemmän kuin koskaan, kotona ne oli jo saatu loppumaan. Kotilomilla lapsi oli niin väsynyt, että nukkui ja makasi vaan.
..on ehdotettu parisuhdeterapiaa, vaikka takanamme on yli 20 vuotta kestänyt onnellinen ja toimiva liitto. Toinen, jota ehdotettiin, oli vanhempainkoulu! Meidän toimintamme perustuu vahvaan vanhemmuuteen, ilman sitä emme voisi sijaisperheenä toimia. Lapsia me olemme kasvattaneet alun toistakymmentä, tasapainoisia ja hyvin voivia nuoria / aikuisia. Meitä ei osastolla osattu auttaa luovasti, joustavasti, lapsen ongelmiin tarttuen..
Osastojakson aikana lapsemme taantui voimakkaasti. Lisäksi monivuotinen työmme tuntui valuvan hukkaan - kastelu alkoi taas, ruoan sai halutessaan jättää kokonaan syömättä, marina ja kitinä hyväksyttiin ja sitä jopa palkittiin jne jne..Meillä oli taas käsissämme manipuloiva, rajaton ja "leijaileva" lapsi. Osastojakson loputtua paluu arkeen oli ihmeen helppo - lapsikin ikäänkuin huokaisi, että huh huh, nyt saa taas turvalliset rajat elämälleen!
En hetkeäkään epäile osaston henkilökunnan hyväntahtoisuutta. Lastenpsykiatriassa vain puhutaan kieltä, jota en ymmärrä - ja jolla ei myöskään mielestäni lasta auteta!
Sekä lastenpsykiatrian että sijaisvanhempien ja myös (ymmärtävien) biovanhempien tavoitteena on hyvinvoiva, elämäänsä tyytyväinen ja aikuisena pärjäävä lapsi. Mielestäni siihen tulisi pyrkiä yhteistyötä tehden - ei asettumalla toinen toistaan vastaan erilaisten viitekehyksien tai toimintamallien taakse!
Pitäisikö näistä ymmärtää, että itse asiassa parasta lastenpsykiatrista hoitoa on se kun sijaislapsi saa olla sijaiskodissa ja häntä ja näin myös sijaisperhettä autetaan mahdollisimman pätevin keinoin perheeseen päin? Että sijaislapsi kokee mahdollisesti osastohoidon (yöpymisen muualla "hoidossa" kuin sijaisperheessä) uutena hylkäämisenä (päivärutiinien katkeamisena, ihmissuhteiden vähenemisenä, kiintymysmahdollisuuksien vähenemisenä) oman vaikeutensa (syyllisyyden kokeminen omasta sairaudesta/käyttäytymisestä /toiminnasta)) takia. Ja tämä koskee psyykkisiä ei niinkään muita sairaalajaksoja.
Ainakaan meillä ei yli vuoden osastojaksosta ollut mitään hyötyä. Lapsi ei saanut edes terapiaa. Rutiinit olisi voitu hoitaa samalla tavalla kotona tutussa ympäristössä. Rajatkin osastolla olivat paljon löysemmät. Ainoa konretia, mitä koimme osastojakson aikana, oli meidän sijaisvanhempien syyllistäminen. Selvästikään laitoshoito-organisaatio ei osaa ymmärtää sijaishuoltoa ja sen eri muotoja. Heidän hoitomenetelmänsä ovat sunnattu ainoastaan biologisten perheitten tarpeisiin.
lapsi oli perheeseemme tulleessa kuin metsän eläin villi ja rajaton pikku kissa.
Nyt kun olemme saaneet suurella työllä organisoitua lapsen elämän niin, että rajatkin tuntuvat turvalliselta ja kiintymys rakkauden kera on kasvu suunnassa, koulu sujuu hyvin ja uuden oppiminen on aktivoitunut niin hänet laitetaan osato jaksolle. Minusta tuntuu pahalta.
Tuntuu kuin pettäisin lapsen luottamuksen ja tottahan on, että tällaiset jaksot stressaavat ja taannuttavat lasta. Ja mikä on sitten meidän rooli?? Se jää nähtäväksi, mutta mehän se kaikki korjava työ sitten tehdään ....TAAS.
Oletteko kukaan vastustanut ko. jaksoja ja miten teihin on suhtauduttu??
...ei tietenkään ominpäin, vaan sossun kanssa samaa mieltä olleena....heillehän se on myös...tai kunnalle...valtava menoerä....hän oli myös sitä mieltä, ettei ole tarpeen ja niin emme menneet.
Meillä varmaan tulee osastojakso taas ajankohtaiseksi, mutta olen päättänyt, koska meillä on jälleen lapsi saman sossun alueelta, niin luulen, että kieltäydymme.
Olikin siitä puhetta sossun kanssa ja hän sanoi, kuinka melkein kaikki valittaa samasta asiasta, että lapsi taantuu hoidossa ollessa ja meille ei ainakaan ollut mitään apua siellä olosta.
Juuri kuulin ystävältäni jonka lapsi joutui sinne ja hän sanoi kuinka se on kamala paikka....tiedä sitten.
Meidän sijaispoika sai koppaterapiaa ja alkoi tuhrimisen, sitä sitten jatkui ja jatkui, oli todella epämiellyttävää. koppaterapia loppui, mutta tuhriminen jatkui...ja jatkuu edelleen, 3 vuotta terapian loppumisesta
Entä jos asia todella on niin, että asiat pahenevat todella paljon sijaishoidossa. Näin on meidän tapauksessa. Olen sitä mieltä, että paras hoitopaikka on oma koti - ei sijaiskoti.
No, tavallaan olen sitä mieltä, että lapsen kotoa vieminen on aina pahaksi. Sen sijaan, että lapsi sijoitetaan pois kotoa, pitäisi sijoittaa koko perhe saamaan apua, se edistäisi vanhemmankin kuntoutumista eikä lapselle tulisi hylkäämiskokemuksia.
Mistäköhän minua kuntouttaisit?
kuinka tällainen voi olla mahdollista. Tuntuu, kuin osastoväellä ei olisi lainkaan sopivaa koulutusta koko hommaan ja koko hoito on hunningolla. Vanhempien kuunteleminen uupuu kokonaan eikä perhettä huomioida kokonaisuutena. Muut perheenjäsenet, työ ja muut velvoitteet katoavat olemasta, on vaan osasto.
mistäkö sinua kuntouttaisin?
ehdottaisin ensin yksilöterapiaa, jotta oppisit näkemään maailman yhteiskunnan silmin ja huomaamaan kuinka harhaisessa kuvitelmassa sinä elät. ei yhtään lasta huostaanoteta ilman painavia ja pitkään jatkuneita syitä.
sen jälkeen ryhmäterapiaa, jossa lapsensa huostaanoton kokeneet voisivat vertaisryhmässä läpikäydä tunteitaan ja kasvaa henkisesti yhteishuoltajuuteen.
sillä ihanne huostaanotto muistuttaisi onnistunutta yhteishuoltajuutta avioeron jälkeen. lapsella olisi kahdet vanhemmat ja kaksi rakastavaa kotia. ja hän uskaltaisi luottaa aikuisiin aidosti ja teeskentelemäti.
Taidat olla jo niin romuna että paras kun luovutat.