Miten te kohtalotoverit olette ryhdistäytyneet ja minkä voimalla sitä alkaisi taas pakertaa eteen päin kun keskenmenosta on kulunut vähän aikaa? Itselläni km tapahtui viikko sitten ja nyt olisi työhön paluu edessä ja se jännittää että miten sitä jaksaa -henkisesti?
väsyttää ja masentaa
mistä iloa?
2519
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olen itse miettinyt samaa ja töihinlähtö myös edessä. Itse luulen että työ vie väkisinkin ajatukset muualle ja jos näin tapahtuu hetkeksikin se antaa lisävoimia. Jos työ ei auta niin kannattaa vaikka varata pieni matka ja pitää ajatukset sen kautta tulevassa, että on jotain mitä odottaa. Siinä samassa menee päivä kerrallaan ja ajan kanssa suru helpottaa.
Hei!
Minulla on myös samat fiilikset. Kävin maanantaina kaavinnassa ja tänään olin eka päivää töissä. Olin keskenmenoa epäillyt pari viikkoa, joten olin jo asiaa työstänyt mielessäni paljon ja varmaan olen jo pahimman surun yli päässyt. Sairaalassa ollessa tuntui alussa pahalta, kun kukaan ei ruvennut puhumaan asiasta kanssani tunnetasolla. Heräämössä ollessani sattui siellä olemaan pari ihanaa sairaanhoitajaa ja heidän kanssaan sain purkaa omaa suruani. Se helpotti kovasti.
Työssä päivä sujui yllättävänkin hyvin, sillä kiire piti ajatukset väkisin poissa tapahtuneesta. Tuntui kyllä pahalta tilanne, kun luokseni tuli asiakas, joka oli raskaana. Ajattelin mielessäni, etten nyt välttämättä haluaisi törmätä kehenkään raskaana olevaan tai pikku vauvan äitiin. Jotenkin oma menetys tuntuu niissä tilanteissa niin pahalta.
Työ kuitenkin vie aikaa eteenpäin ja oma olotila helpottuu. Yritän ajatella positiivisesti, että luopuminen oli tässä vaiheessa (viikko 11) vielä helpompaa, kuin jos se olisi tullut myöhemmin.
Eikä menetetä vielä toivoa...
Töissä on muutama hyvä työtoveri, joille olen voinut kertoa asiasta ja he ovat olleet oikein ihania henkisiä tukia minulle. Kysyivät päivälläkin, kuinka jaksan. Toisten välittäminen lohduttaa.
Oikeastaan itsestäni tuntuu siltä, että kihlattuni kanssa on ollut vaikeampaa jakaa ajatuksia, kun minusta on tuntunut, että hän on jo asian yli päässyt eikä edes huomaa minulta kysyä miten minä jaksan (asutaan vielä eri talouksissa).