Tämä on altajunnastani kumpuavaa sanahelinää, ilmeisesti jonkinlaisia toiveita tai pelkoja:
Makaan alasti selälläni aamukasteisessa ruohikossa, aurinko osuu silmiini ja siristän ne kiinni.
Valkoinen pieni ruumiini näyttää merkilliseltä keskikesän vihreyden keskellä. Ponnistelen jaksaakseni nostaa toisen käsivarteni auringon eteen. Ohut, hauras, verisuonien halkoma käteni tärisee ilmassa. Tarkastelen sitä hämmentyneenä. Kierrän toisen käden sormet sen ympäri ja tunnustelen. Kyynärnivel näyttää luonnottoman suurelta muhkuralta käsivarressani. Ranne on niin ohut että se melkein katoaa kirkkaassa valossa.
Tärisen kylmästä ja kasteinen maa painaa selkänikamiani ja häntäluutani kipeästi. Kuuntelen sydämeni hidasta liikehditää kylkiluiden kahlitsemassa vankilassaan. Tunnustelen pulssiani enkä löydä sitä.
Minä olen hyvin, hyvin laiha. Hymyilen sille sanalle. Se on kaunis sana, mutta kuvaako se enää minua?
Mahani. Muistan että minulla on maha, kun se kouristuu kipeäksi solmuksi selkärankaani vasten. Käteni asettuu suojelevasti jonnekin kylkiluiden ja lantioluiden välillä sijaitsevaan valtavaan kraateriin. Mahani. Paperin ohut, herneen kokoinen.
Huojun kahden puhtaaksi kalutun raajan päällä ja yritän olla kaatumatta. En näe enää aurinkoa. Otan askelen ja sisälläni kolisee, hampaani iskeytyvät yhteen.
Olen hyvin, hyvin laiha. Se sana on ihmeellinen. Mutta olenko minä enää ihmeellinen? 22 kiloa.
Makaan alasti selälläni aamukasteisessa ruohikossa, aurinko osuu silmiini ja siristän ne kiinni.
Valkoinen pieni ruumiini näyttää merkilliseltä keskikesän vihreyden keskellä. Ponnistelen jaksaakseni nostaa toisen käsivarteni auringon eteen. Ohut, hauras, verisuonien halkoma käteni tärisee ilmassa. Tarkastelen sitä hämmentyneenä. Kierrän toisen käden sormet sen ympäri ja tunnustelen. Kyynärnivel näyttää luonnottoman suurelta muhkuralta käsivarressani. Ranne on niin ohut että se melkein katoaa kirkkaassa valossa.
Tärisen kylmästä ja kasteinen maa painaa selkänikamiani ja häntäluutani kipeästi. Kuuntelen sydämeni hidasta liikehditää kylkiluiden kahlitsemassa vankilassaan. Tunnustelen pulssiani enkä löydä sitä.
Minä olen hyvin, hyvin laiha. Hymyilen sille sanalle. Se on kaunis sana, mutta kuvaako se enää minua?
Mahani. Muistan että minulla on maha, kun se kouristuu kipeäksi solmuksi selkärankaani vasten. Käteni asettuu suojelevasti jonnekin kylkiluiden ja lantioluiden välillä sijaitsevaan valtavaan kraateriin. Mahani. Paperin ohut, herneen kokoinen.
Huojun kahden puhtaaksi kalutun raajan päällä ja yritän olla kaatumatta. En näe enää aurinkoa. Otan askelen ja sisälläni kolisee, hampaani iskeytyvät yhteen.
Olen hyvin, hyvin laiha. Se sana on ihmeellinen. Mutta olenko minä enää ihmeellinen? 22 kiloa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tulipa surku..
Toivottavasti sinun ei koskaan tarvitse olla noin laiha :-/
Niinkuin monia muitakin täällä olevia tekstejä lukiessa, tuli nytkin kovin voimaton olo, kun tekisi mieli auttaa, mutta tietää ettei voi. Kirpaisee..
Kumpa voisit vielä jonain päivänä olla hyvin, hyvin onnellinen sinä.
No pikku kirjailijanalkuhan sina...
...viela ei ole niin lammin, etta voisit maata nurmikolla ulkona.
Mutta eihan tuossa muuten mitaan - hienoa suomenkielen kayttoa...hio vain lisaa lahjojasi.:)