☺👓👜on sellaisia, että ne puree vaan hampaat yhteen ja sinnittelee vaikka mikä olisi. Välillä tulee kyllä mieleen, että vastoinkäymiset saisivat jo riittää yhden ihmisen osalta! En osaa edes kuvitella millaista olisi jos kaikki olisi hyvin. Mutta näillä mennään syteen tai saveen. Joskus vain tulee turhaan murehdittua sellaisiakin asioita, joihin ei voi vaikuttaa 😖
Jotkut ihmiset
Anonyymi
42<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 42
Vanhimmat
Ap: oli äitiäkin ikävä!
Ap:lla äitiä ikävä? No ei kai siinä, pojat on monesti äitin poikia.
Ap on nainen, jonka äiti kuoli kesän kynnyksellä!
Sivusta, tuntemattoman ystävällinen osanotto. - cu-
Kiitos osanotosta!
Sinä sen sanoit
Ei se vaadi sinnittelyä. Riittää kun kääntää ajattelun negailusta positiivisuuteen.
Itsellä depressio hoitojen yksi suurin oppi oli se että märehtiminen ei kurjuudessa auta edes mua itseäni. Vaikka miten vaikeaa olisi niin katse eteenpäin ja toiveikkuus tulevaan.
Mulla on luonne joka on pohdiskeluun ja omiin mietteisiin vajoava eli introvertti. Sisäänpäinkääntynyt tapa toimia vaikeissa tilanteissa. Tuo on isoin riski joka aiheuttaa vaaran depression uusimiselle. Niimpä hoito keskittyy sen luonteen tyypillisen tyylin keskittyä negatiivisiin märehtimisiin sisäisesti muuntamiseen toisenlaiseksi toimintamalliksi hankalien elämäntilanteiden tullessa eteen.
En oo onnistunut masentuun uudelleen vaikka joskus jopa ikävöin sitä ”vastuuttomuuden ja hälläväliä-fiiliksien” olotilaa. Vakava masennus oli kuin mielen ottama loma elämästä. Asenne oli se ettei millään ollut väliä. Kaasu pohjassa pöpelikköön ja ei voinu vähempää kiinnostaa miten tulevaisuus menee. Silloin lakkas välittämästä.
Nyt kun terve. Välittää ja kun välittää ottaa stressiä, paineita, jännittää jne
Itse en lähde vähättelemään kenenkään ihmisen kokemuksia ja elämän rankkuuttaa. Luin hyvän jutun, jossa vuosia miehensä omaishoitajana ollut sanoi kuinka monet sanoivat tietävänsä millaista se on kokemuksesta ja yhden kokemus oli muistisairas sisko joka soitteli ties mihin aikaan yöstä ja yhdellä kokemuksena oli sairastuneen lapsen hoito kotona kuukauden verran. Semmosta se on. Muistatte vaan ajatella positiivisesti niin kyllä se sillä.
Paljon auttaa se, kun yrittää keskittyä olevaan hetkeen. Mulla vaikuttaa luonnossa käyskentely paljon mielialaan. Kaikki ne tuoksut, äänet ja näkymät on niin jotakin muuta kuin "asvalttiviidakko" kaupungissa. Kesänaikainen kukkien, puiden ja pensaiden kasvun ihme on upeata seurattavaa. Tosin nurmikko saisi kasvaa vähemmän, kun sitä pitää ajaa lyhyemmäksi turhan usein.
Positiivinen ajattelutapa olisi hyvä. Aina sitä ei jaksa. Joku hoitoalan ihminen sanoi haastattelussa, että päivä kerrallaan. Sitä itsekin yleensä pyrin noudattamaan. Jokainen aamu on avaus uuteen päivään, josta voi tehdä omanlaisensa.
En tykkää ajattelutavasta, että sisulla vaan pusketaan läpi ties mistä. Ihmiset on erilaisia ja kestävyys on erilaista. Meillä on hirveä määrä madentuneita ja ahdistuneita jo nuorissa ihmisissä eikä siinä auta lääkkeeksi vain ajatus, että ennen vanhaan dinosaurusten aikaankin kestettiin ties mitä. Nykyaika on niin erilaista ja aivojen kuormittuminen ihan eri tasolla, kun tehtiin fyysisempää työtä. Masennushan esimerkiksi tiedetään nykyisin aivokemiasta johtuvaksi ja hoidetaan lääkkeillä. Halutaanko me sitten vaan elää tehostetummassa ja tehostetummassa yhteiskunnassa, jossa ihmiset sitten lääkitään. Kauheasti vouhkataan nyt koronasta, vaikka samaan aikaan meillä on valtava määrä ihmisiä muutoin sairastuneita ja huonosti voivia.
Sisulla on hyvä puskea läpi vaikeista asioista ja positiivinen ajattelu on tärkeää, mutta jos siitä tulee ihmisen normielämää niin ei sekään kyllä mielekkäältä kuulosta.
Kun rahalliset resurssit on rajalliset niin terveydenhuollossa on pakko keskittyä akuutimpiin ongelmiin. Korona uhkaa monilla henkeä niinkuin on nähty ulkomaisista tilastoista. Jos ihmiset pitäisivät maskeja niin resursseja riittäisi muuhunkin kuin koronahössötykseen. Itselläkin vastaanottoaikoja on siirretty koronaan vedoten.
Minä kuulun siihen ikäpolvern, jonka oli selviydyttävä sisulla omin voimin. Ihmiset pärjäsivät ilman työttömyyskorvauksiakin 70-luvulle asti. Nykyajassa on se vika, että ihmisten itsensä ei katsota olevan vastuussa enää yhtään mistään. Milloin ongelmien syynä on vanhemnat, yhteiskunta, Sanna Marin tai mikä milloinkin. Ns. Vapaa kasvatus kasvatti löperöjä vanhempia, jotka eivät osaa antaa lapsilleen sitä perusturvallisuutta mikä ennen tuli kotoa. Nyt sysätään lasten kasvatusvastuuta päiväkoteihin, esikouluun ja peruskouluun. Ikäänkuin kodilla ei olisi vastuuta enää siitäkään.
Nyt on sentään huomattu, että monilla auttaa ongelmissa vertaistuki ja kokemusasiantuntijoita jopa koulutetaan. Se vaan, että näitä yleensä tehdään vapaaehtoisvoimin ja erilaisten järjestöjen toimesta. Keräykset, arpajaiset ja pelit rahoittavat toimintaa, jonka pitäisi olla koordinoidumpaa ja valtion tukemaa.
Paskaa. Ei millään pahalla, mutta ei se "voi voi mikä kurjuus, voi minua kun on niin kurjaa. Mikään ei onnistu, mistään ei tuu mitään, kauheeta kauheeta tää elämä" auta yhtään mitään.
Sekö todistaa että masennus on aivokemiallista jos sitä hoidetaan lääkkeillä. Noh, onko lääkkeillä tullut myös tuloksia? Missä ne tulokset on?
Itse söin vakavaan masennukseen lähemmäs 10 vuotta masennuslääkkeitä. mm. remeron, cipralex, sepram, Escitalopram Actavis, Mirtatzapin, zoloft jne jne.
kymmeniä lääkevaihdoksia sopimattomuuden tai vaikeiden sivuvaikutusten takia.
10 vuoden käytön jälkeen samassa pisteessä kuin aloittaessa lääkitystä.
Lopetin lääkityksen ajatellen että eiköhän tää hoitotulos ole nyt tullut riittävästi nähtyä kun 10 vuoden näyttö löytyy, aika kokeilla homma mun omalla tavallani hoitaa tää juttu.
Aloitin lääkkeettömän hoidon. Terapiassa kävin mutta korvasin lääkkeet liikunnalla ja huolehtimalla että syön ja nukun riittävästi. Sosiaalisia suhteita yritin ylläpitää ja pidin huolen että aina kun meinasin vajota surkuuteen ja oikein alkaa velloon siinä laittamalla oikein itkumusaa vielä päälle ja siinä musan kanssa oikein lillua sellaset 10 tuntia putkeen itkien, niin teinkin muuta. Repäsin ne kuulokkeet korvilta ja lähdinkin ulos lenkille tai aloin tekeen kotona jotain järkevää, kuten siivoaan tai kokkaan tms.
se auttoi ja paranin masennuksesta. SE tapahtui nopeammin kuin mitä lääkehoidolla. Muistaakseni 1-2 vuotta lääkityksen lopettamisesta niin kaikki hoidot lopetettiin ja mut todettiin toipuneeksi
Teoria siis kumoaa että lääkehoito on ainoa joka aivojen kemiallista epätasapainoa korjaa.
Oma teoriani on se että masennuksen aivoissa nähdyt muutokset on tavallisia muutoksia jota hyvin surullisen ihmisen aivoissa aina näkyy kun surun tunne on päällä. Ihmisen aivoissa näkyy poikkeamia myös vihan tai rakkauden tunteen ollessa voimakkaana. Ei niitäkäään hoideta lääkkeillä. Myös teoriaani masennuksen suhteen tukee se ettei lääkehoito korjannut sitä kuuluisaa aivokemiallista poikkeamaa jota masennuslääkkeet muka pitäis korjata. Serotoniini välittäjäaine se vissiin nimeltään, sillä lääkehoito ei muuttanut oloani suuntaan eikä toiseen 10 vuoteen.
Lisäksi noin samaan aikaan kanssani erilaisissa masentuneiden vertaistukiryhmissä käyneet jotka silloin söi lääkkeitä ja syö edelleen ovat edelleen samassa pisteessä. Vakavasti masentuneita, kuolemaa hautovia, työkyvyttömiä.
Minä taasen jätin lääkkeet ja kokeilin miten käy ja verrokkeihini nähden oma ajatus siitä miten mua on parasta hoitaa että toivun on tuottanut täyden kympin tuloksen.
Täydellisesti toipunut, kriittisen uusiutumisriskin vaaravyöhykeajankin jo selättänyt, Työkykyinen ja työssä. Kykenee täysiin työviikkoihin ja jaksaa vapaa-ajalla hoitaa kotia ja harrastaa jne, Vaikeat elämäntapahtumat rasittaa, mutta ei keikauta uudelleen uuteen depressioon. eli toipuminen on aivan täydellinen ollut.
Lääkkeitä syövät verrokkini ovat edelleen jumissa siinä noidankehässään. Osa hakenut jo työkyvyttömyyseläkettäkin kolmekymppisenä
Hyvä, jos edellinen kirjoittaja on toipunut noin ja lähtökohdat ihmisillä on erilaisia. Jos seuraat psykiatrien kommentteja asiasta niin kyllä lääkehoito on se joka saa alkuun ihmisen paranemisen. Kun ihmisen mieli on kirkkaampi niin hän pystyy terapioiden ja muiden avulla oppimaan miten pysyä jatkossa kunnossa. Täysin samentuneeseen mueleen ei terapia yksistään auta vaan tarvitaan lääkkeet. Lääkketkään ei mielen ongelmissa tietenkään pysty syytä poistamaan, joten jos kaverisi eivät ole parantuneet niin he eivät ole lääkkeiden lisäksi saaneet terapiaapua.
Sulla oli yksi asia puolellasi lääkityksen lopettaessa. Onnittelut sen suhteen, että olet niin onnekas ettet omaa itsetuhoisuutta masennuksen kaverina.. Siitä ei pääse lopullisesti eroon. Itse olen syönyt mas. lääkkeitä jo 15 vuotta, ja tulen syömään näillä näkymin koko lopun elämää. En siksi, ettenkö masennuksen puolesta selviäisi ilman, vaan siksi että pelkään itsetuhoisuuden tulevan takaisin. Näin kävi jo kerran. Tunsin oloni paremmaksi ja lopetin lääkkeiden syömisen. Puolen vuoden päästä makasin teholla vaikeasti vammautuneena. Hyppäsin kolmannen asuinkerroksen parvekkeelta asfaltille. Onneksi tulin jalat edellä, sillä pää edellä tai kerrosta korkeammalta, olisin tällä hetkellä maannut mullan alla lähes 16 vuotta.
Pahinta on pelätä itseään ja sitä, mitä mahdollisesti tekee kun tulee tunne siitä etten enää jaksa. Siinä tilanteessa ollessani en välittänyt jäänkö auton alle vai en, jopa perjantaina puolilta öin vilkasliikenteistä katua ylittäessäni. Nyt joudun elämään lopun elämää seurausten kanssa. Älkää käsittäkö väärin, en täällä tästä valita, vaan hyväksyn tekoni seuraukset. Olen tämän saman asian kertonut julkisesti myös omilla kasvoilla ja nimelläni, joten anonyymiuden takana en pelkästään ole.
Kenenkään mielentilaa tai vaikeuksia ei pidä koskaan vähätellä, koska silloin satuttaa toista, mutta myös itseään. Tarkoitukseni näin ei ole tehdä, vaan halusin antaa esimerkin myös siitä, minkä takia voi jopa haluta olla lopettamatta lääkitystään, jos tuntee että siitä on hyötyä ja apua. Voimia aloittajalle, sillä se on oikeasti paskamainen tunne kun lyötyä lyödään.
Psykiatria on kehittyvä lääketieteen haara. Ennen hoidettiin psykiatrisia sairauksia leikkaamalla aivoista osa pois taikka poraamalla reikiä aivoihin. Silloin siihen uskottiin että niin kuuluu hoitaa niitä sairauksia.
Nyt uskotaan lääkehoitoon.
Mihin uskotaan vuonna 3000?
Olen yrittänyt lääkkeillä itsemurhaa vakavan masennuksen aikana 7 kertaa. Lääkeannokset vaihteki 20 -200 tablettiin. Sydämeni pysähtyi, sain tajuttomuuskouristeluja, ja mut elvytettiinkin kerran.
Mutta niin vaan kuule toivoin masennuksesta ja ihan ilman lääkkeitä. Tosin arvelin pitkään että itsetuhoisuuteni johtui osittain lääkkeistä joita syötettiin aivan liian nuorelle ihmiselle. Ei teinin aivot kestä sellasta
Lisäisin sinulle lääkkeiden lopettaja vielä tämän. Onni on olla fyysisesti terve, ja liikkua jos siitä nauttii, mutta. Mitä jos nyt jäisi lenkilläsi auton alle, ja menettäisit kykysi liikkua joko hetkellisesti, tai kokonaan. Miten selviäisit siitä henkisesti, kun et pystyisikään tekemään sitä, mikä auttaa murheiden ja apeuden karkotukseen. Pystysitkö hyväksymään tämän, ja tekemään jotain muuta, millä saat mielesi pysymään kunnossa? Itse nautin liikkumisesta silloin kun siihen pystyn, mutta nyt olen joutunut pysyttelemään viikonlopun sisällä kauniista säästä huolimatta. Perjantaina kävin 50 metrin päässä kaupassa keppien kanssa, ja roskiksella ilman keppejä. Eilisen päivän sitten lähes tulkoon itkin kivusta ristiselässäni. Tässä ei ole mitään uutta, mutta en anna sen vetää itseäni maahan. Olen siinä samoilla linjoilla tämän ihmisen kanssa joka parantui masennuksesta, hieno homma muuten, että on hyvä keksiä jokin sellainen asia, mikä auttaa jaksamaan huonoimpia hetkien aikaan. Oman pääni on erilaiset käsityöt ja nukkuminen pelastanut, ja niiden avulla jaksan selvitä huonoimmistakin hetkistä. Sen neuvon kuitenkin helvetistä selvinneen, että kannattaa myös parantuneena ajatella että tilanteet voivat äkillisesti muuttua, ja silloin on hyvä olla varokeinoja. Lääkkeitä ei missään nimessä tyrmätä, oli ne sitten kipu- tai masennuslääkkeitä. Elämästä ei tiedä mitä se vielä tuo eteen, ja joskus sellainen asia tai aine jonka aatteli olevan hyödytöntä, voi joskus jopa pelastaa hengen. Jokainen ihminen reagoi aineisiin, olivat ne sitten ruoka- tai lääkeaineita, eri tavalla. Jopa sama ihminen voi reagoida yhteen ja samaan eri tavalla. T: parvekkeelta hyppääjä. PS. Omalla kohdalla masennus ääkkeistä on ollut apua.
Mä taas olin 14 v kun aloitin remeronin käytön.
Sivuvaikutukset: itsetuhoisuuden, ahdistuneisuuden ja levottomuuden lisääntyminen, huimaus, väsymys, silmissä hämärtyminen, apaattisuus, voimattomuus
Paniikkikohtaukset
Vaihdettiin johonkin toiseen lääkkeeseen kun olin 15 v. Sen sivuvaikutus oli dramaattinen. Maksa-arvojen hälyyttävä muutos. Äkkiä lääkityksen purku
Seuraava lääke uunista ulos. En muista nimeä, mutta 15 vuotias olin ja sitä kun olin syönyt 2 viikkoa vajosin samanlaiseen tilaan kun alkoholilla eli joku delirium tila. Vierasaine aivoissa ja aivot menee oikosulkuun.
Se purettiin myös helvetin nopeasti. Nuoret aivot ei kestänyt. Sitten tuli joku uus. Sillä nukuin aaatuutilullaa koko päivän. Sekin huono sillä 15 vuotiaalla olisi kouluja käymättä ja hereillä pitäis pystyä oleen.
Tass lääkevaihto. Kyllästyttävää oli
Aloittajalta: hienoa, että tähän syntyi tälläinen keskustelu madenkuksesta, jospa siinä on vinkkejä jollekulla jota vaivaa masennus tai hänen läheiselleen. Itsellä ei noin vakavasta masennuksesta ole kysymys. Tilapäinen alakuloisuus johtui äidin valokuvien katselusta!
Jäikö sulle mitään jälkiseurauksia näistä? Ensimmäinen sairaalaan johtanut lääkkeillä (opiaatti Panacod) tehdyn yrityksen tein kun olin 20 joka sekin oli läheltä piti tilanne, ja viimeisen ollessani 24. Kunmallakaan kerralla elimistössä ei ollut mitään muita lääkkeitä. Ekalla kerralla kukaan ei edes tiennyt että olin ollut masentunut jo vuosia. Silloin itsetuhoisuutta ei ollut. Luultavasti sairastuin jo yläasteella. Näiden kahden yrityksen välillä oli useita yrityksiä, joista joissakin tapauksissa karkasi ensiavusta tai valehtelin ensihoitajaille kavereiden soitettua apua. Kaikki yrityksiä kaverini ei edes tienneet. Yrityskertojen lukumääriä en enää muista, koska näistä on jo niin kauan. Toistaiseksi viimeisellä kerralla parvekkeelta alas tullessani kävi pahasti. Voin kertoa yksityiskohtaisesti mitä mulla oli sinä yönä päällä, ja miten käännyin selältäni kyljelleen ja takaisin jonkin aikaa maassa maattuani, tai mitä puhuin poliisien ja ensihoidon kanssa jne. Muistan ne vieläkin kuin eilisen, vaikka aikaa siitä tulee marraskuussa kuluneeksi 16 vuotta. Sain pahat vammat. Selvän murtui kahdesta kohtaa, lantio murtui todella pahasti useaksi kappaleeksi, toisessa sääressä oli avomurtuma ja toisen jalan kantaluu ja jalkaterä murtui pirstaleiksi ja käytännössä rakennettiin uudelleen. Tähän lisätään ne 28 korjausleikkaukset mitä vuosien aikana on tehty, ja mitä vielä tullaan tulevaisuudessa tekemään. Toista kuukautta tapahtuman jälkeen tuli ensimmäisen kerran puheeksi jalkaterän mahdollinen amputointi. Kantaluuni lopulta luutui vinoon, ja vaikeuttaa kävelemistäni. Sitä virheasentoa ei kuitenkaan korjata ennen kuin on pakko, koska epäonnistumisen riski on suurempi kuin onnistumisen.
13 vuotta sitten ristiselässäni alkoi hermosäryt, jotka ovat vaikeiden murtumien jälkitiloja, ja tulevat kroonistuneena jatkumaan kuolemaan asti. 2015-2019 nämä hermosäryt kestivät vain muutaman viikon putkeen vuosittain, ja lopun vuotta ei hermokipuja ollut. Vuodet 2007-2015 hermokipuja oli 364 päivää vuodessa, ja kävinkin kipulääkkeet läpi miedoista vahvoihin opiaatteihin, jotka jouduin 2013 vieroittamaan itsestäni. Tämän jälkeen yksikään kipu- tai hermolääke ei ole vienyt edes niiden korkeinta terää. Käytännössä ainoa "lääke" mikä auttaa on kirjaimellisesti purra hampaat yhteen ja kestää jopa sen 15 tuntia vuorokaudessa.
Hermosärkyä pystyy kuvailemaan ehkä siten, että jysäri kerrottuna kymmenellä, alkaa olemaan lievintä hermosärkyä. Tai synnytyskivut ilman taukoa päivästä toiseen ilman mitään helpotusta. Se on siis sietämätöntä. Syksyllä ja talvella kroppani oli jatkuvasta liikkeellä olosta, eli yritin elää suht koht normaalia elämää, niin kuormittunut elimistö pisti kipuvaihteen päälle. Tällä hetkellä mun edellinen hermosärytön päivä oli 6.4.20. Koska helpottaa...ei tietoa. Tämä on tulevaisuuteni vielä seuraavat 40 vuotta uusine leikkauksineen.
Jos en saisi nukuttua öisin, en olisi ollut tässä maailmassa enää vuosiin. Tällä kertaa olisin onnistunut. Unen lisäksi masennuslääkkeet auttavat pitämään pään kunnossa sen lisäksi, että olen oppinut tuntemaan jaksamisen rajat, ja niiden lähestyessä pyydän apua. Ilman näitä lääkkeitä olisin tappanut itseni 13 vuotta sitten kipujen alkaessa. Tänään saan paljon iloa tekemistäni käsitöistä, mitä en tässä mittakaavassa tee ilman hyppyä, mitä nyt teen. Lisäksi saan iloa koirastani, vaikka se asuu vanhempieni luona, koska en aina pysty sen kanssa lähtemään lenkillä, sekä monta muuta asiaa. Tämä on elämääni, mutta yritän kaikesta huonoista asioista huolimatta nauttia ympärillä olevasta kauneudesta. Tiedän kuitenkin mitä tulee tapahtumaan, mikäli jätän mas. lääkkeet ja ensimmäinen huono tulee eteen.
Onneksi olen kuitenkin elossa nauttimassa alkavasta ruskasta ja läheisistäni. Pitäkää tekin huolta toisistanne.
Itsarin yrityksistäkö?
Ei jääny. Kuin ihme olis ollut mutta selvisin täysin vahingoittumattomana.
Jälkiseurauksilla tarkoitan oireita ja ongelmia, jotka ovat jääneet lääkkeiden lopettamisesta huolimatta pysyviksi.
Olen hyväksynyt menneisyyteni ja oppinut elämään sen ja seurausten kanssa. Tänä päivänä menneisyyteni ei määritä minua, vaan se miksi olen kasvanut näiden kokemusten ansiosta. Kerron vielä, että olen sairastanut myös sepsiksen eli verenmyrkytyksen, joka hoitamattomana aiheuttaa kuoleman. Itselläni kävi hyvä tuuri senkin suhteen, että olin jo valmiiksi sairaalassa osastolla hermokipujen takia, kun kuume nousi lähes 40 asteeseen yhden yön aikana. Jos en olisi ollut valmiiksi osastolla, vaan olisin ollut kotona, en olisi osannut lähteä hakemaan kuumeeseen apua, vaan olisin jäänyt kotiin, ja ties mitä olisi tapahtunut.
Huh huh! Onnea oli tosiaan mukana. Ajatteletko koskasn, että Kari lläsi on ollut joku suurempi merkitys?
Ei. Mulla on ihan kaikki palautunu normaaliksi.
Ei lääkkeet pysyviä haittoja aiheuttanu. Ei lääkehoitona eikä lääkeaineyluannostuksina.
Mä oon selvinny täysin vahingoittumattomana mun nuoruuden kommelluksista. Joka sinällään ihme. Aika paljon kuitenkin sisäelimeni joutu kestään kun suodatti kaikkee moskaa läpi mitä suustani kaadoin alas. Kovia määriäkin. Kovilla oli maksa, munaiset, aivot, sydän ja ruuansulatuselimistö kokonaisuudessaan
Korjaus:"Kari lläsi"=selviytymiselläsi (pahuksen ennakoiva)
Lääkkeitä lähinnä tarkoitin, mutta hyvä juttu ettei yrityksistä jäänyt mitään. Näitä masisjuttuja on hyvä käydä läpi toisten selviytyneiden kanssa, jotta mielensä kanssa tällä hetkellä kamppaillevat näkisivät, että masennuksesta ja siihen liittyvistä ongelmista voi päästä yli ja että toisilla on mennyt pohjamudissa, mutta että siitä huolimatta on päässyt niiden yli, ja jopa käyttää vahvuutena. Hyvä me. 😃
Voin kertoa, että en kaiken kokemani jälkeen pelkää koronaa pätkääkään -se tulee jos on tullakseen, mutta en myöskään väheksy. 102 -vuotias kaksi kertaa evakkotien sotien aikana kulkenut mummuni sanoi maaliskuussa maan kiinni laiton alussa: hän ei myöskään pelkää koronaa, se tulee jos on tullakseen. Häntä kunnioitan ja arvostan suuresti.
Korona tuskin nuorta tappaa. Vanhemman voikin tappaa.
Itsellä yksi itsemurhayritys tapahtui opamoxilla ja ciprelexilla sekä alkoholilla. hengityslama tuli siinä. Pystyin vetään happee vain todella pitkin tauoin. Tuntui että tukehdun kunnes taas tulee hetki kun keuhkoni pystyy vetään happee sisään.
Se oli pelottavaa vaikka olin niin tokkurassa että nukahtelin väleissä. Siinä maatessa kävi kuolemisen tilannetta läpi sellaset 12 tuntia ennen ambulanssia
Olen mä sitä miettinyt. Mikä se tarkoitus on, en vielä tiedä. Mutta toivon että pystyn joskus auttamaan toisia kokemusasiantuntijana. Olen jo joitakin pohdintojani kirjoittanut ylös, ja kirjoitan aina kun tulee sopiva fiilis..usein silloin kun mieli on maassa. Ehkä joskus tulevaisuudessa saatan ne julkaista, mutta aika näyttää. Tätini on kuntoutuslaitoksessa sosiaalityöntekijänä, ja olenkin antanut luvan käyttää tarinaani esimerkkinä mikäli siitä on apua. Samoin olen antanut pari tekstiä hänelle käytettäväksi tarvittaessa. Ainoa minkä pyysin, on se ettei mua pystytä tunnistamaan niistä. En häpeä menneisyyttäni, ja tuokin mitä ylempänä kerroin, kerroin samaan tyyliin kuin joku toinen saattaisi kertoa jostakin omasta hänelle merkityksellisestä tapahtumasta. Tärkeintä on kuitenkin se, että pystyin antamaan itselleni anteeksi tekoni.
Ihan hyvillä mielin odotan tulevaisuutta ja sitä mitä sitten tapahtuu. Huomenna lähden ostamaan rollaa, jotta pystyisin paremmin hoitamaan pakolliset menot, ja samalla liikkumaan vähän paremmin. Kipu ei ole tällä hetkellä se pahin ongelma, vaan se että yhtään pitempää matkaa, siis kymmenistä metreistä sataan metriin, kävellessä tulee lantion alueelle tunne, että jalat pettää alta. Mitä pitempään jatkan matkaa, tulee jonkin ajan päästä tunne, että jos en pääse pian istumaan, taju lähtee. Näin ei ole vielä käynyt -onneksi. Lippu on kuitenkin korkeella...
Eikö teilläpäin ole mitään apuvälinelainaamoa mistä saa rollan ilmaiseksi käyttöön. Ainakin jotkut haastattelemani ihmiset sanovat, ettei tarvitse kuin hakea. Rollaattorin kanssa kulkeminen tuo turvallisuutta tasapainoon ja siinähän voi istuakin välillä jos liikaa sattuu tms. Hienoa jos pystyt toisia auttamaan kokemuksillasi. Kaikkea hyvää sinulle!
Kiitos. Kyllähän terpparista sais, mutta siellä ei välttämättä ole sellaista mitä tarvitsisin. Mulla ei varsinaisesti tasapainossa ole sellaisia ongelmia, että tukea pystyssä pysymiseen tarvisin. Rollan käyttö ajaisi saman asian kuin kepit, eli keventää ristiselän kuormaa. Ja sen penkin takia tietenkin. Elikkä kahvojen korkeus pitäisi saada kyynärsauvojen kädensijan korkeudelle, että pystyn liikkumaan selkä suorana, ja osan painostani siirtäisin käsien kautta rollaan. Eikä se tulisi jatkuvaan käyttöön. Mulla toi selän tilanne vaihtelee aika paljon, ja välillä on näitä aikoja että liikkuminen ei oikein onnistu. Sitten on taas niitä päiviä että pystyn kävelemään parinkin kilsan lenkin ilman apuvälineitä. Ja ne päivät kyllä vielä tulee. Koska elämääkin on se toinen 40 vuotta jäljellä -toivottavasti, niin yksinkertaista on hankkia oma. Terpparista lainatessa olis aika sähellystä,kun välillä saattaa olla etten välttämättä pariin vuoteen tarvi, ja sit pitäis aina palauttaa ja taas lainata, palauttaa, lainata jne.
Onko lopulta muitakaan vaihtoehtoja? Kun elämä oikein potkii päähän, niin mitä muuta siinä voi? Puree hampaat yhteen ja kestää.
Sanos muuta, suomalaisella sisulla. Olen nyt miettinyt ja tutkinut evakkoaikoja ja sotaa, joita omat vanhempani ovat kokeneet. Niiden rinnalla omat huolet on todella pieniä. Nykyaika on niin jotakin muuta kun kaikkea saa kaupoista.
Olet nainen joka ei miestä kaipaa
En kai minä palstalla olisi, jollen kaipaisi yhtä miestä. Edellisestä oli enemmän haittaa, kuin hyötyä. Sen takia en kaipaa ketä tahansa. Mieluummin ilman kuin Hillman!
Tuota viimeistä kommenttia en ole aikoihin kuullut. :) - cu-
Miksi ajatella jonkun toisen osalta, että millaista olisi jos kaikki olisi hyvin. Ei mikään asia ole koskaan hyvin, vaikka sen eteen tekisi mitä. Mikään ei koskaan muutu, vaikka yrittäisi ja haluaisi olla jotain. Tämän asian ainakin satoja kertoja nähneenä voin sanoa ettei itsensä eteen kannata tehdä yhtään mitään, jokainen kerta kun yrittää saavuttaa jotain parempaa meneekin kaikki vain huonommaksi. Kenestä ikinä puhutkaan voi hän ajatella samoin. Varsinkin silloin kun joku toinen haluaisi jotain, mitä olisit se ei tule koskaan onnistumaan. Ihminen ei voi olla onnellinen kuin vain ja ainostaan yksin ilman mitään ja ketään, kaikki häiriötekijät ja avut ovat enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Niin se on ollut aina ja niin se myös tulee aina olemaan.
Oon monesti tässä viime päivien aikana manannut, kun täällä ei ole facen tykkäysnappia. Olisin meinaan tykännyt, koska kiteytit asian hyvin. Respect. 👍
Ihmiset ovat erilaisia. Mitä maailmasta tulisi, jos kukaan ei tekisi mitään. Ihminen voi olka onnellinen yksin, mutta joskus kohtaa jonkun, jonka kanssa olisi onnellisempi!
Ehkä jotkut ajattelevat niin. Minä taas en ajattele, koska en tarvitse ketään vierelleni kuvittelemaan miten pitäisi elää ja olla, se ei kuulu muille. Oma elämäni meni lopullisesti piloille sellaisen ihmisen takia, joka kuvitteli että hänen tehtävä on auttaa minua elämässäni. Mukava ajatella, että täysin omillani ilman häntä olisin onneni kukkuloilla vieläkin, mutta näin ei ole. Yhteenkään ihmiseen ei kannata luottaa missään asiassa, se on tullut hyvin selväksi.