Heräsin vajaa tunti sitten omaan itkuun ja huutoon. Syynä oli tosi paha uni. Olin hautaamassa omaa lastani. Soitin ja herätin miesystävänikin työmatkaltaan Oulusta. Nyt on ihan surku olo.
Mitä jos oikeesti sattuu oman lapsen kuolema..Kuka on kokenut??
Kuinka sen jaksaa.. Oma lapsi on oma lapsi ..oli se minkä ikäinen hyvänsä.
Itse haluaisin olla ensin siellä kuopassa ennekuin omat lapset ja vanhempani, jotka vieläkin elää (molemmat yli 90V)
ps. yritän mennä nukkumaan...
Mitä jos oikeesti sattuu oman lapsen kuolema..Kuka on kokenut??
Kuinka sen jaksaa.. Oma lapsi on oma lapsi ..oli se minkä ikäinen hyvänsä.
Itse haluaisin olla ensin siellä kuopassa ennekuin omat lapset ja vanhempani, jotka vieläkin elää (molemmat yli 90V)
ps. yritän mennä nukkumaan...
Vastaukset 20
Vanhimmat
kuolemasta on kaksi vuotta, siitä selviää ystävien tuella ja aikaa myöten sen kanssa oppii elämään.
vaikeimman aiheen mitä vanhemman/vanhempien elämässä voi eteen tulla.
Ei siitä varmasti toivu koskaan.Aika antaa jokaiselle toivottavasti pientä suojaa,mutta todellisuudessa on äidin/isän sisältä repäisty pois jotain niin korvaamatonta ettei siihen tule tilalle mitään eikä milloinkaan
Toivon jokaiselle asian kokeneelle voimia sinne joka päiväiväiseen elämään.
on monille ylitsepääsemätön asia. Ei ole eroa siinä onko lapsi päivän vai 40 vuoden ikäinen.
Ites jouduin aikanani kokemaan kauhun hetkiä kun nuorimmaisellani(siihen aikaan 5v) epäiltiin aivokasvainta. Vaikka pääsimme sairaalaan tutkimuksiin heti seuraavana päivänä epäilysten herättyä, niin se oli pisin vuorokausi mitä olen eläessäni joutunut kokemeaan. Koko yön katselin videoita lapsistani ja itkin lakkaamatta. Ja kysymyksessä oli kuitenkin vain epäily sairaudesta. Kun sitten selvisi että oireet olivatkin täysin vaarattomia, ja johtuivat lapsen vatsalääkityksestä, niin päätin etten koskaan enää kaipaa rahaa enkä mitään turhaa - pääasia on että lapset ovat kunnossa. Ja ihme kyllä, vaikka poikani täytti tänä vuonna 20 olen siitä lähtien ollut erilainen ihminen. Haluan olla mahdollisimman suvaitsevainen muita kohtaan enkä kadehdi kenekään rahallisesti rikkaampaa elämää.
Jotenkin muistan kuinka mielessäni ajattelin että jos vain poika on terve en enää koskaan ole ilkeä kenellekään. Ja monia muita lupauksia tein mielessäni. Ja kun itse sairastuin parantumattomasti, olin onnellinen siitä, että se olin minä enkä lapseni, en edes uskalla mielessäni pyytää tätä sairauttani pois, vieläkin pelkään että se voisi vaikuttaa lasteni terveyteen - hullua mutta totta!
kokenut sen,ei mikään,mikään suru voi olla suurempi.Siitä ei pääse eroon milloinkaan,
enkä tiedä tahtoisinkokaan.Vaikka suru hiipuu,mutta poistu se ei milloinkaan kokonaan.
Surutyötä voi tehdä,mutta mitä se hyödyttää,
Lapseni kuoli vähän yli kolmikymmppisenä
muutama vuosi sitten,mutta se ikävä,se ikävä ja kaipuu voi mitä menetinkään.Usein kysyn miksen minä saanut lähteä,miksi lapseni parhaimmassa iässä,mutta siihen ei kukaan pysty antamaan täydellistä vastausta,kapinoin yhä,en tiedä ketä vastaan,mutta siltikin tuntee miten väärin se on.
Minun poikani kuoli 25-vuotiaana sairaskohtaukseen, vaikka oli koko ikänsä siihen mennessä ollut terve. Tämä tapahtui -99, elämää on jatkettava kolmen muun takia, mutta lapsi ei koskaan unohdu, eikä muistonsa himmene. Raskasta aikaa surutyö ja sitten tulee pelko vielä ettei menetä muitakin.
kaksi vuotta sitten kun lääkäri ilmoitti,että nämä muutamat päivät näyttävät miten tässä käy.Lapsellani haimatulehdus ja muutkin sisäelimet siinä samassa.Ensin en tajunnut mitään,mutta kun viimein tieto saavutti tajunnan oli pohja mennä elämältä.Vaan sinnikäs oli poikani ja siitä selvisi.Itse sain sydämen rytmihäiriöt seurakseni ja lääkkeillä varmaan lopun elämää.Poikani sairaus on ja pysyy,mutta päivä kerrallaan eteenpäin.Taustalla kuitenkin aina että milloinkaan emme tiedä elämämme pituutta.Hyvää kevään odotusta kuitenkin
Puhallan täältä voimia teille.
Vaikka minulla se oli vain uni niin koko päivän on ollut paha mieli ja paha olo. Ei edes ruoka ole maistunut ja iltapäivän kokouksessa olin ihan omissa ajatuksissa.
Mutta kuolema kuuluu elämänkaareen...
olisi edes sanoja.
Voimia sinne jonnekkin.
Olen ajatellut omistani, että jos olisivatkin ihan pieninä kuolleet...olisiko tuska ja ikävä ollut yhtä suuri kuin nyt...en tiedä. Kaksi vanhinta poikaani kuoli vuoden sisällä, tapaturmaisesti...eiväy kumpikaan ehtineet 30 täyttää.
Olisiko ollut vähemmän muistoja, mitä kaivata, kenties...
Nyt kun jo vuosi kohta toisestakin takana,itku ja tuska iskee aivan yhtä voimakkaana kuin silloinkin. Ei se varmaan ikinä hellitä otetta, saan vain paremmin pidettyä sen päivän aikana taka-alalla. Illalla kun Nukkumatti viipyy, suru usein tulee ensin. Ehkä kuitenkin on hyvä, että nyt kevään aikana olen alkanut nähdä pojat unissani, aamulla tuntuu ihan mukavalta, nytkin!
Ihan kuin olisin elävinä tavannut yön aikana heidät jälleen...reilu puoli vuotta nukuin unia näkemättä mistään, nyt ovat unet palanneet vähitellen.Jospa valon aika vie tummaa tuskaa etäämmälle koko ajan, toivon.
Ei enää tunnu niin pahalta kuunnella töissäkään, kun toiset puhuvat aikuisista lapsistaan, heidän opiskeluistaan, häistään...
Mutta kapina ja jonkinlainen katkeruus on kuitenkin...miksi yhdeltä viedään kaksi lasta ja toisilta ei edes yhtä...tuntuu, että asia voisi mennä tasapuolisemminkin...
Mutta nyt koiran kanssa aamulenkille ja sitten suihkuun...täytyy ehtiä illaksi töihin...
Kivaa ja aurinkoista päivää kaikille kuulijoille!!!
Minä näen unia eläviä, kahdesta kuolleesta pojastani. Kaksi vuotta jo toisestakin, nyt ovat unet tulleet.Molemmat kuolivat vuoden sisällä,vajaa 30:sinä.
Nyt unet helpottavat ikävää ja kevät liennyttää tummaa tuskaani. Pahinta on ollut, kun en ole edes unissani pystynyt poikiani näkemään...Nyt varmaan aika ja alitajunta ovat tehneet tehtävänsä... Toivoisin kyllä, että uneni olisivatkin vain painajaista, niinkuin tuo sinun unesi...Mutta nämä unet eivät valitettavasti sitä ole...
En voi muuta kuin toivoa sinulle hyvää jatkoa..sanat vähissä... ei osaa/voi ymmärtää kun itselle ei se ole sattunut kuin unessa. (se painaa vieläkin,, pelkään kun puhelin soi, ja tulee suruilmoitus)
Mutta oikein hyvää, aurinkoista ja lämpöisiä kevat- ja kesäpäiviä sinulle. Toivottavasti sinulla on "olkapää"
ja lämmin sellainen. Moinen tuska menee jo yli ymmärryksen: miksi näin, miksi juuri he, miksi juuri sinulle?
Vaan ajattele niin, että kenellekään ei anneta raskaampaa taakkaa kuin minkä jaksaa kantaa.
Sinä olet siis tosi vahva ihminen. Vahvimpia kaikista.
Voimia ja ymmärrystä tämän mielettömän maailman ymmärtämiseksi.
Itse olen myös nähnyt unen, jossa kanniskelin silloin noin kolmevuotiasta poikaani sairaalassa, ja me odottelimme vierasta tulevaksi. Kunnes sitten pojan tuskaisista kommenteista ymmärsin, että odottamamme vieras olikin kuolema. Joka juuri sitten samalla saapuikin.
Se uni on vainonnut minua nyt yli kaksikymmentä vuotta. Poika on tällä hetkellä 24. Ja minä odotan edelleen, pelolla.
Etkö sinä ystävä hyvä muista, mitä olet aiemmin kirjoittanut!!??
Sinulta oli kuollut lapsi ja ym., saman vuoden aikana. Kertoilit siitä muutama kuukausi sitten, kun oikeasti lapsensa menettänyt äiti laittoi aloituksen aiheesta.
KUKA/MIKÄ SINÄ OLET??
siitä aloitettu 18.3. otsikko
Haluaisin keskustella.Liekö sama aloittaja kuin
keskellä ketjua mukaan hypänny Pullukka?
11 kk sisällä kuollu kaksi lasta ja anoppi
ja koira..
Kai huomasit sitten myös, kun morkkasin, kun joku käytti mun nikkiä...oli kaksi pullukkaa...mulla yksi lapsi, ja on hengissä..
En ole sama pullukka kuin siinä ketjussa oleva pullukka.
t.käsi sydämellä oikea pullukka
ps. oli aiemmin toinen pullukka ja pyysin häntä vaihtaa nikkiä, hän jatkoi, ja sitten on tullut pullukka 70kg,,,pitäsköhän itse vaihtaa nikki kohta toiseen, mutta kun olen ollut pitkään täällä, niin mun "tyylini" tunnetaan
tavallisempaa tuo. Äidiltä kuoli yksi lapsi pienenä, äidinäidiltä samoin ja isänäidiltä useampikin ennen aikojaan. Perheiden lapsiluku on nykyisin niin pieni että jokainen kuolema on iso kriisi. Tietysti lapsen kasvettua jo aikuiseksi ennen vaikka tapaturmaista tai tautiperäistä kuolemaa tapahtuman työstäminen helpottuu, koska itseään ei vanhempi enää siitä yleensä syytä samalla tavoin kuin alaikäisen lapsen kuollessa.
on niin raskas, että olen kiertänyt sitä, kuitenkin tuo otsikko hyppää silmiin ainakun tulen tälle palstalle.
Itselläni ei onnekseni ole henkilökohtaista kokemusta tällaisesta, mutta vierestä olen joutunut seuraamaan, miten raskasta oman lapsen menettäminen on. Tietenkään en voi täysin tietää sen tuskan suuruutta, mutta kyllä se muuttaa sen perheen elämänkulkua, jossa tällainen tragedia tapahtuu.
Jos se vielä käy äkkiä, tapaturmaisesti, ilman mitään ennakkovaroitusta, kuten tässä tapauksessa jossa 8v poika, (omani paras kaveri silloin),menehtyy lähes silmien edessä, surun ja itsesyytösten määrän täytyy olla aivan hirvittävä.
Itsellänikin kesti aikaa toipua kyseisestä, unet olivat painajaisia aika ajoin,tämän pojan äiti joutuikin olemaan pitkään sairauslomalla ja koko perhe jotenkin muuttui eristyneemmäksi.
surun tehdessä pesää voi oma hiljaisuuden halu olla oikea valinta.
tiedä siitä oikeasta tai väärästä tällaisessa, voihan olla että halua olisikin puhua, muutta ei löydy sanoja.