Yhdessä vaiheessa lukioaikaani aloin tuntea itseni todella ujoksi ja säikähdin usein jos joku kysyi minulta jotain yhtäkkiä. Saatoin mennä täysin lukkoon. KAupassa asiointikin oli äärimmäisen tuskallista. En kestänyt kenenkään katsetta, vaikka tiesin etteivät muut minulle mitään pahaa haluneet. Halusin tehdä asiasta lopun ja menin lääkäriin. Psykiatri antoi minulle välittäjäainelääkkeitä/"onnellisuuspillereitä"/masennuslääkkeitä..miksi niitä nyt sitten haluaa sanoa. Ne tehosivat ainakin minuun. Opin niiden avulla pikkuhiljaa, että pelkääminen on ihan turhaa! Jätin lääkkeet pois jo aikoja sitten. Tottakai edelleenkin olen hiemän ujo ja minulla on tiettyjä tilanteita joita kammoan edelleen, mutta kanssakäyminen ihmisten kanssa on puolet helpompaa nykyään! En pelkää enää.
Sosiaalisista peloista voi päästä!
tämän kokenut
61567
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mukavaa, että olet saanut apua ja elämäsi on helpottunut. Ehkä minullakin on vielä toivoa.
Kuinka kauan söit lääkkeitä ja kävitkö samanaikaisesti terapiassa?
Sinulla ei ilmeisesti ole ollut mitään traumoja. Minulla on sellaisia kahdesta eri elämän vaiheesta ja ensimmäinen on vasta purettu joten kuten.
Mihin otit yhteyttä ja mitä sanoit? Mä olen jo useamman vuoden ajan miettinyt et tarvisin apua, mut en pysty soittaan minnekään mielenterveysklinikalle tai mihinkään ja kertoa että tarvin apua..Vaikka saisin ajan varattua niin en varmaan pystyis meneen paikalle. Tai jos menisin paikalle niin vähättelisin koko juttua ja kuvittelisin et en mä mitään apua tarvi selviä itsekin. Tuntuu kuin leimautuisi ihan hulluksi jos syö jotain psyykelääkkeitä, miten mun poikaystäväkin siihen suhtautuisi..
Mä en vaan saa mitään aikaseks ja tuntuu kuin olisin vanki..
Ensimmäisen kerran kirjoitin kuudennella luokalla päiväkirjaani että haluaisin apua, ja kohta oon 22v ja opiskelen yliopistossa, ja skippaan kokoajan luentoja kun en pysty meneen..Ärsyttää kun oon näin helvetin saamaton..
Kuules tyttö, =)
Minulla on ihan sama ongelma ja haluan kertoa sinulle että avun hakeminen on todella helpottavaa ja melkeimpä ainoa keino päästä ongelmasta eroon. Varaa aika YTHS:n psykologille tai lääkärille, ja kerro että ongelmanasi on punastelu ja sosiaalisten tilanteiden pelko/jatkuva jännittäminen. Voi olla korkea kynnys mennä hoitoon, koska se on sosiaalinen tilanne, mutta asiantuntujan edessä punastelu ei ole vaarallista, varsinkin kun sitä kautta voi saada apua. Itselleni määrättiin serotoniinin takaisinottajalääkitys ja psykologilla käyntiä. Hoito on vasta alussa mutta elämänlaatu parani huimasti jo siitä kun tajusin miten hyvä homma oli hakea apua, ja että voin parantua täysin! Ota puhelin käteen heti huomenna ja varaa aika, lupaan että se helpottaa, vaikka aluksi pelottaisikin. Tsemppiä sinulle, ja olisi mukava kuulla myöhemmin oletko saanut apua!
Voisimpa mäkin vaan marssii lääkäriin... :( Mun vanhemmat ei tiedä mitää mun ujoudest..tai ehkä jotain et en oo kovin puhelias mut siinä se. Saiskohan kouluterveydenhoitajan kautta mitään apuu...? Helpoimmalla taitas kuitenkin päästä jos vain puhuis äidin kans...se opiskelee farmaseutiks...mut en mä kyl tiedä pystynkö. Oon myös aika masentunu..mun vanhemmat ei tiedä siitäkään mitää. Tottakai sitä masentuu jos ei meinaa uskaltaa kaupassakaan käydä.. :( Kiitti kun kerroit et ujouteen on jotain lääkkeit..nyt pitäs vaan saada kerättyä rohkeutta hankkia niitä..
Minulla ikä teki tehtävänsä, sain varmuutta iän ja kokemuksen myötä. Alle kolmekymppinen olen vieläkin, mutta jokunen vuosi sitten olin paljon ujompi. Jopa kauppa- ja kirjastoreissut ahdistivat ja saivat tuskanhien nousemaan päälle.
Jotenkin lukioaikana minulle tule päälle se arkuustunne. "Kaikki tuijottaa, mokaan, mulle nauretaan". Mitään lääkkeitä en onneksi ole tarvinnut, vaikka epävarmuudesta olenkin jutellut ihan psykiatrin kanssa.
En kuitenkaan ole mitenkään ekstrovertti persoona, mutta aikalailla sinut itseni kanssa nykyään. Toisinaan ihmisten katseet jotenkin loukkaavat ja herättää ajatuksia sisälläni.
Jos kiinnostaa lukea, suosittelisin norjalaisen Ingvar Ambjornsenin romaaneja jotka kertovat Elling-nimisestä arasta miehestä. No, fiktiivinen hahmo, mutta jotain tuttua kuitenkin.. :)
Moi,
hauska kuulla, että sinulla on jännittäminen helpottanut. Voisitko kertoa, mikä ajattelussasi on muuttunut? Eli mikä on se ero, joka on sisäistynyt nyt viime vuosina ajatteluusi? Näetkö itsesi vain eri valossa vai onko kyse jostakin ahaa-elämyksestä? Entä, mikä oli se elämässäsi, joka toi itseluottamusta? Itse olen mies ja olen miettinyt, olisiko seurustelu hyvästä vai pahasta, kun sosiaaliset tilanteet jännittävät enemmän ja vähemmän.