Ihan näin aluksi haluan mainita, että olen liikenteessä asialinjalla. Haluan kuulla koiraihmisten mielipiteitä - ei sillä, ettenkö itsekin sellainen olisi, mutta vain tietyissä rajoissa. Jos sinusta tuntuu, että koira on turhan karski sana eläinystävästäsi, kannattaa varmaankin jättää lukematta.
Minulla on lapseton ystävätär, jonka käytös muuttui radikaalisti, kun hän hankki kaksi pienikokoista koiraa. Laiskuuttaan hän ei jaksanut ulkoiluttaa koiriaan aamuin illoin, vaan koirille rakennettiin omakotitalon ympärille laaja aitaus ystävättäreni avopuolison ja hänen poikansa voimin.
Töissä ystävättäreni ei puhu muusta kuin koiristaan. On toki ymmärrettävää, että rakkaimmista asioistaan puhuu, mutta kukaan toimistossamme ei enää jaksaisi kuunnella, millaisen ilmeen toinen haukuista väläytti aamukuudelta tai minkä tempun ne eilen tekivät. Eihän lapsettomia ihmisiäkään kiinnosta välttämättä se, koska vaavin ensimmäinen hammas puhkesi.
Kyläillessäni ko. ystäväni luona olen törmännyt hämmästyttäviin seikkoihin. Nainen istuu olohuoneen sohvalla ja "vahtii koiria". Tuntuu, että hän kuollakseen pelkää, että jompikumpi putoaa sohvalta (kun koirat painivat) lattialle ja lyö päänsä tai että koirat vetävät juomavettään väärään kurkkuun.
Kerran ystävättäreni avopuolison poika oli vierailulla isänsä luona samalla kertaa, kun minä piipahdin tervehdyskäynnille. Poika astui vahingossa toisen koiran tassun päälle ja koira vingahti. Samaiselta olohuoneen sohvalta ystävättäreni otti valehtelematta juoksuaskeleita keittiöön paapomaan koiraa ("voi voi, sattuiko sua ja lässynlää"), jonka jälkeen oli syytä haukkua poika turhan varomattomasta astelusta keittiössä. Tapaturmia sattuu ja koira kai enemmän pelästyi kuin loukkasi itseään.
Vaikka olen minäkin kerran huudon saattelemana lähtenyt pois ystävättäreni luota. Menin pahaksi onnekseni mainitsemaan, että toinen hänen koiristaan on lihaksellisesti voimakasrekenteisempi kuin tuttavani eri rotuinen koira. Nainen otti nokkiinsa ja haukkui minut "kritiikistäni" pystyyn. Tämän jälkeen hän piti minulle kaksi viikkoa mykkäkoulua.
Minun pitää sanoa, että olen lopen kyllästynyt ystävättäreni tavattomaan hoivaviettiin koiriaan kohtaan. Näin kyllä taannoin ohjelman koirien päivähoitopaikoista, mutta silti kaikki tämä tuntuu järjellä ajateltuna kummalliselta. Mikäli olen tulkinnut naisen avopuolison ilmeet oikein, olen tuskin ainoa. Ystävättärelleni en kuitenkaan voi asiasta puhua, sillä hänen miehensä oli jo yrittänyt ja nainen haukkui miehen minulle...
Joka tapauksessa kaipaisin kommentteja ihan yleisellä tasolla. Tunnustaako täällä joku olevansa samankaltainen (= käyttää hoivaviettinsä haukkuihin)? Olenko minä se, joka en nyt vain ymmärrä? Vaikka ei silti, en minä ymmärräkään... =O)
Minulla on lapseton ystävätär, jonka käytös muuttui radikaalisti, kun hän hankki kaksi pienikokoista koiraa. Laiskuuttaan hän ei jaksanut ulkoiluttaa koiriaan aamuin illoin, vaan koirille rakennettiin omakotitalon ympärille laaja aitaus ystävättäreni avopuolison ja hänen poikansa voimin.
Töissä ystävättäreni ei puhu muusta kuin koiristaan. On toki ymmärrettävää, että rakkaimmista asioistaan puhuu, mutta kukaan toimistossamme ei enää jaksaisi kuunnella, millaisen ilmeen toinen haukuista väläytti aamukuudelta tai minkä tempun ne eilen tekivät. Eihän lapsettomia ihmisiäkään kiinnosta välttämättä se, koska vaavin ensimmäinen hammas puhkesi.
Kyläillessäni ko. ystäväni luona olen törmännyt hämmästyttäviin seikkoihin. Nainen istuu olohuoneen sohvalla ja "vahtii koiria". Tuntuu, että hän kuollakseen pelkää, että jompikumpi putoaa sohvalta (kun koirat painivat) lattialle ja lyö päänsä tai että koirat vetävät juomavettään väärään kurkkuun.
Kerran ystävättäreni avopuolison poika oli vierailulla isänsä luona samalla kertaa, kun minä piipahdin tervehdyskäynnille. Poika astui vahingossa toisen koiran tassun päälle ja koira vingahti. Samaiselta olohuoneen sohvalta ystävättäreni otti valehtelematta juoksuaskeleita keittiöön paapomaan koiraa ("voi voi, sattuiko sua ja lässynlää"), jonka jälkeen oli syytä haukkua poika turhan varomattomasta astelusta keittiössä. Tapaturmia sattuu ja koira kai enemmän pelästyi kuin loukkasi itseään.
Vaikka olen minäkin kerran huudon saattelemana lähtenyt pois ystävättäreni luota. Menin pahaksi onnekseni mainitsemaan, että toinen hänen koiristaan on lihaksellisesti voimakasrekenteisempi kuin tuttavani eri rotuinen koira. Nainen otti nokkiinsa ja haukkui minut "kritiikistäni" pystyyn. Tämän jälkeen hän piti minulle kaksi viikkoa mykkäkoulua.
Minun pitää sanoa, että olen lopen kyllästynyt ystävättäreni tavattomaan hoivaviettiin koiriaan kohtaan. Näin kyllä taannoin ohjelman koirien päivähoitopaikoista, mutta silti kaikki tämä tuntuu järjellä ajateltuna kummalliselta. Mikäli olen tulkinnut naisen avopuolison ilmeet oikein, olen tuskin ainoa. Ystävättärelleni en kuitenkaan voi asiasta puhua, sillä hänen miehensä oli jo yrittänyt ja nainen haukkui miehen minulle...
Joka tapauksessa kaipaisin kommentteja ihan yleisellä tasolla. Tunnustaako täällä joku olevansa samankaltainen (= käyttää hoivaviettinsä haukkuihin)? Olenko minä se, joka en nyt vain ymmärrä? Vaikka ei silti, en minä ymmärräkään... =O)
Vastaukset 25
Vanhimmat
lapsen korvike, kuulostaisi vähän siltä. Vai onko kyseessä vielä pentukoirat ja kaikki on uutta?
No jokatapauksessa meitä on moneksi. Anna hänen elää tavallansa ja paapoa koiriansa, ehkä hänellä ei ole muuta asiaa johon sen "hoivaviettinsä" suuntaa.
Itse pidän koiraa koirana, toki koiraihmisille kerron koirien kuulumiset, mutta koirattomalle jätän ne useimmin kertomatta.
Mutta kuten sanottu toiset puhuvat lapsistaan toiset koiristaan.
kuin ystävättäresi. Minulla kyllä on kaksi poikaa ja asuvat jo omissa kodeissaan. Keskustelutaitoni rajoittuu kyllä koiriin. Ja nautimme mieheni kanssa niistä nyt aivan erilailla kuin silloin kun poikamme olivat pieniä.
Homma menee noin jos se ottaa jonkun valtaansa kuten minulle on käynyt. Ei ole mikään puolustus että niitä koiria on ollut yhtäjaksoisesti yli 40 vuotta.
Meilläkin vähitellen karsiutuvat pois ne niin sanotut normaali ystävät ja nyt koko ystäväpiirimme koostuu koira ihmisistä.
Tämä on yhden lajin hulluutta. Jos ystäväsi vielä rupeaa harrastamaan niiden koirien kanssa, niin sitten se on menoa.
Tätä ei osaa selittää, aluksi se varmasti oli pakoa arjesta. Ja täytyy olla hyvin eläinrakas jotta hulluus jatkuu.
Meillä se on ollut pitkä tie ja loppua ei ole näkyvissä.
Koeta vain kestää. Siitä puhuu mitä ajattelee ja kokee.
OMASTAKIN MIELESTÄ
Itseäni ärsyttää kun tuttavani tulee koiransa kanssa kylään, niin hän keskustelee kanssani ikäänkuin koiransa kautta, tyyliin. Otettaisko lisää kahvia fifi, no ei me oteta menee yöunet fifikin on samaa mieltä. Otettaisko me kakkua fifi haluaisitko ottaa fifi no otetaan me eikös niin fifi. Lähtiessä ruiskautetaan keltaiset nesteet rappuharjaan ja menomatkalla me kakkaammee eikös niin fifi?
Minullekkin koira on enemmänkin ystävä kuin VAIN koira. Ehkä ei ihan lapsen korvike, mutta täysvaltainen perheenjäsen. Lapsista en pidä, tuskin niitä tulen koskaan hankkimaan, joten voin hyvin kuvitella, kun joskus muutaman kymmenen vuoden kuluttua minäkin olen jonkinlaisen karvakaverin ottanut korvaamaan sen ihmislapsen paikka. En tiedä miksi, mutta en tosiaankaan ole koskaan pitänyt lapsista.
yleinen häirikkömme kiki uudella nimimerkillä.
Kyllä tommonen ylenpalttinen koirille lepertely ärsyttää hyvin monia ihan muuten henkeen ja vereen koiraihmisiä.
Minulla on kaksi koiraa ja olen yksin asuva ihminen. Toisin kuin yllämainittu tapaus, en todellakaan ole hankkinut koiria lapsen korvikkeeksi tai hoivavietin purkamiseen, vaan siksi, että koirista on minulle seuraa ja niiden kanssa on hauska harrastaa. SUunnitelmissa on kasvatustyö, joskus lähitulevaisuudessa
Ensimmäisen pentueen muistaa aina. Niiden seuraaminen luovutusikään on aina uudelleen aivan mahtava kokemus.
Olen itsekin koiraihminen ja koirat ovat perheenjäseniä. Suhtaudun kuitenkin mielestäni järkevästi niihin,enkä puhu niistä juurikaan sellaisten seurassa,jotka eivät ole kiinnostuneet koirista. Koiratuttavien kanssa jauhetaan koirista, mutta omien koirieni en anna häiriköidä toisia ihmisiä. Jos kylään tulee vaikka joku koiria inhoava,niin koirat kyllä laitetaan eri huoneeseen. En tule kuitenkaan kovin hyvin toimeen sellaisten koiraihmisten kanssa,joille koira on lapsen korvike. Sen tietää siitä,että pikku nassukalle ei laiteta yleensä mitään rajoja ja sitä kohdellaan ihmisenä,ei koirana. Sellaiset koirat ovatkin niitä,jotka ottavat vallan talossa ja alkavat purra lopulta omistajaansakin.
Minun mielestäni lapset kyllä häiriköivät enemmän kuin koirat. Yleensä ottaen koirat kyllä pidetään kurissa, ja kasvatetaan, mutta kakarat saa käyttäytyä ihan miten sattuu....., ja vanhemmat vähät välittää....
Meille ei ole koiria inhoavilla mitään asiaa, ja sen sanon kyllä jokaiselle tutulleni ihan suoraan. Enkä suostu laittamaan koiria eri huoneeseen, koska kotini on niidenkin koti. Koirien kasvatuskin menisi siitä ihan vinksalleen, koska ei ne ymmärrä, että mitä pahaa ne nyt on tehneet, että teljetään eri huoneeseen:(
Meillä koirilla on rajoja ja rakkautta, ja niin sen pitää ollakin.
Aitaus omakotitalon ympärillä on järkevä, siinä voi koirat oleilla ja leikkiä raittiissa ilmassa ilman kiinniolemista. Näin on minullakin, vaikka lenkitän koirani 3 kertaa päivässä.
Pojan haukkumisesta olen kanssasi aivan eri mieltä: pienelle koiralle voi käydä todella huonosti, jos sen tassun päälle astuu. Mieti sitä, kun itseltäsi katkeaa jalka....., koiralle se on vielä pahempi, koska se ei hoito-ohjeita ymmärrä, eikä osaa kertoa, mistä sattuu, ja miten paljon. Poika oli todella haukkumisensa ansainnut.
Koiralta voi katketa tassu myös sohvalta pudotessa, siksi hyvin ymmärrän vahtimisen.
Kun itsekin joudun töissä kuuntelemaan tarinaa työkavereiden lapsista, niin he saavat luvan kuunnella tarinaa minun koiristani.
Koira on erittäin hyvä perheenjäsen, ystävä, lenkkikaveri, harrastuskaveri yms. ja siinä ei ole sisäsyntyistä pahaa, niin kuin lapsessa. Lapset osaavat olla todella ilkeitä ja pahoja, tätä ominaisuutta koirissa ei ole.
Olen toki kanssasi samaa mieltä, että aitaus on ihan käytännöllinen ratkaisu, mutta muusta en voi todeta kuin että olin yllättynyt lukemastani.
Vahditko sinä omaa koiraasi peläten, että sille tapahtuu jotakin?
Tottahan on, että pikkukoiran tassu voi katketá, mutta ei terrierin tassu siitä napsahda poikki, jos murkkuikäinen päälle talloo. Millä perusteella koira mielestäsi saa tintata varomattomasti ihmisten edessä?
En nyt koeta haastaa riitaa, vaan saada näkökulmaa myös ystävättäreni vinkkelistä. =O) Entäpä tuo minun haukkumiseni, jos vertaan koiraa toiseen, olisitko sinäkin mahdollisesti haukkunut ystäväsi moisesta kritiikistä?
Tarkoitukseni ei alunperinkään ollut vertailla lapsia ja koiria. Itselläni ei ole kumpiakaan, joten sillä tasolla olen puolueeton. =O)
"Koira on erittäin hyvä perheenjäsen, ystävä, lenkkikaveri, harrastuskaveri yms. ja siinä ei ole sisäsyntyistä pahaa, niin kuin lapsessa. Lapset osaavat olla todella ilkeitä ja pahoja, tätä ominaisuutta koirissa ei ole."
Allekirjoitan ensimmäisen väittämän, mutt tuo siinä ei ole sisäsyntyistä pahaa, niin kuin lapsessa meni kyllä jo "hiukan" yli... Mihin perustat väittämäsi?
Omaa kokemusta?
Missä olet nähnyt lapsen joka on ollut jo vastasyntyneenä paha ja ilkeä?
Itselläni on kokemusta erilaisista koirista, lähinnä monirotuisista ja on omia lapsia, mutta puhdasta pahuutta ja ilkeyttä en ole tavannut kyllä kummissakaan. Se on kasvatuksen tulosta tai puutetta ja kaikesta näkee että sinä olet pieni ja tietämätön ihminen ahdasmielisine väitteinesi!!!
Kerroit vain pienikokoisista koirista, joten en osannut arvata rotua. Kyllä ihmisten pitää varoa tallomasta, varsinkin pienikokoisen koiran tassuille. Jo varpaan luun katkeamisen korjaaminen on iso operaatio koiralle, ja erittäin kivulias.
(Ja erittäin kallista)
Kyllä murkkuikäinenkin painaa aika paljon. Tiedän yhden isokokoisen koiran, jolta katkesi tassu, kun se putosi sohvalta.
Seuraan kyllä koirani touhuja, en nyt ihan ehkä vahdi.
En olisi haukkunut ystävääni, jos hän olisi verrannut koiraani johonkin toiseen. Luultavasti ystäväsi käsitti sinut ihan väärin, ja suuttui. Vaikea sanoa tarkkaan kun ei tunne ko. henkilöä.
Itse en olisi niin huolestunut siitä, jos jollekin koira on "lapsen korvike", tai kissa. Ja se on aika vaikea kenenkään mennä määrittelemään onko näin. Toisaalta, jos huomaa puolisonsa kanssa, että lemmikin hoito yhdessä ei onnistu, niin en suosittelisi lapsiakaan hankkimaan.....
En tietenkään tarkoittanut vastasyntynyttä.
Vaan näitä vähän vanhempia "herranterttuja"
En tiedä miksi näitä huonoja esimerkkejä on nykyään niin paljon, ihmiset eivät ehkä viitsi kasvattaa lapsiaan(?)
http://www.iltalehti.fi/2005/04/07/200504072938194_uu.shtml
Ehkä se on ihan hyvä, että sinun ja ystävättäreni kaltaisia ihmisiä on olemassa. Onhan noita hoidotta jääneitä eläimiäkin nähty jo liian kanssa.
Ei vain aina jaksaisi sitä hössötystä, sitähän se nimenomaan on. Tuon tassun päälle tallustelun otin itse lähinnä niin, että koira meni avopuolison pojan edelle. Loukkaannuin pojan puolesta, koska tahallisesta teosta ei kuitenkaan ollut kysymys. Ja toisaalta se juokseminen (!)vinkaisun takia tuntui minusta kovin kummalta.
Joka tapauksessa oikein miellyttävää kevättä.
Ehken ole enää aivan niin vailla ymmärrystä. =O)
Itseäni hirvittää ihmiset jotka lässyttävät koirille.. Koirani ollessa ihan pikkupentu monet naapurin koiranomistajat tulivat ihastelemaan että onpas söpö otus, ei siinä mitään. Mutta yksi oli ylitse muiden:
"Hellanlettas miiiiikää sulonen ihana karvamuppelipuppeli siiinä..oooooiii iihaanaaa! Saa sitä vähän hyppiä eikös juuu ja...äläs nyt..ai haaanskaa voooooiii, no kyllähän sitä saa hieman leikkiä eikös juu!"
Tosin tämä naikkonen lässytti samalla lailla lapselleen ja omalle labbikselleen. Mietin mitenhän hänen miehensä jaksaa päivittäin kuunnella lepertelyä ja ylenpalttista mussutusta..jos hänellä nyt miestä onkaan.
Toinen mikä tosiaan kammoksuttaa on se että monet ihmiset sanovat koiralleni että meneppäs nyt äidin luo kun kutsun sitä esim. ollessamme kylässä tms.. Kyllä olisi aika perverssiä olla koiransa äiti, joten ilmoitan yleensä aika kylmästi että minulla ei ole tapana sekaantua eläimiin. Koirani on KOIRA ja ystävä ei lapsi, eikä lapsen korvike.
Meillä minä olen koirillemme mamma ja isäntä on iskä, vaikkakaan koirat eivät ole lapsen korvikkeita vaan niitä kohdellaan arvokkaasti eläiminä. Meistä kumpikaan ei lepertele koirillemme, mutta minä kyllä puhun niille paljon selvällä suomenkielellä. ;) Pervessiäkö?
Aaa..sanoin että olisi aika perverssiä olla koiransa äiti, en että olisi perverssiä tulla kutsutuksi siksi. Minä vaan en halua että minua väitetään koirani äidiksi. Piste. ;)
Ja kyllähän minäkin höpäjän milloin mitäkin koiralleni..ja muittenkin koirien kanssa tulee keskusteltua välillä. :P
...aika paljon tulee kerrottua ihmisille tuosta koirasta ja sen uusimmista jutuista. Samoin lasten tempauksista, mutta minä elän niitten kanssa, ne on minun elämääni ja minulle rakkaita. Miksei niistä saisi puhua?
Tuohon hoivaamiseen toki joku raja olisi vedettävä. Omalla porukalla kun ollaan kotona niin silloin lässytetään ja pallutellaan, mutta ei niinkään vieraitten aikana. Mielestäni yleisiin hyviin käytöstapoihin kuuluu myös vieraitten huomiointi.
Normaalia ei ole ajaa vieraitaan huutaen pois jos ne sattuvat esittämään mielipiteensä koirasta... Se on jo vähintäänkin outoa...
Meillä tietää lapset ja koira että kun on vieraita niin silloin ei olla koko ajan pyytämässä sitä ja tätä ja että kuonolla tökkiminen ei tuota silloin tulosta ;)...
Kohtuus ennen kaikkea!!!
On kokemusta lapsista ja eläimistä. Vanhin on jo melkein 20v, sitten 13v ja 5v. Koira 6v ja kissat 2v. Kaikissa on omat kommervenkkinsä, murkkuikänsä ja metkunsa, mutta rakkaudella ja rajoilla(kurilla) selviää joten kuten. Helpompaa on eläinlasten kanssa. Ne, kun oppii aika sukkelaan ei-sanan merkityksen. Lapset yrittävät venyttää rajojaan sitä mukaa kun ikää kertyy. Ja kaikista on hössötetty ja puhuttu tasaiseen tahtiin. Jos joku ei halua kuunnella, niin ei sitten taida kuulua ystäväpiiriin. Yhtälailla kuuntelen ystävieni ilot ja murheet. Se on vain tätä ELÄMISTÄ.
Voi, miten ihanan selväjärkinen ihminen oletkaan.
Ainakin viestisi perusteella. =O)
Tuolla kertomisella tarkoitan sitä, kun mistään muusta ei voi puhua kuin hänen haukuistaan. Toki ne ovat hänelle tärkeitä, mutta jos töissä kysyn häneltä, onko hän jo tarjouksen lähettänyt asiakkaalle, hän nyökkää ja kysyy, kertoiko jo siitä, millaisen ilmeen Mussu (nimi keksitty) otti, kun ystävättäreni koetti tarjota sille piimää.
Jos koettaa itse jotakin kertoa, hän kääntää keskustelun omiin koiriinsa. Maailmassa ei ole muita aiheita - hänelle.
Ihan selvennyksen vuoksi tämän nyt kertoilin.
Kyllä, koirani ovat minulle tärkeitä ja rakkaita. Ne ovat olennainen osa elämääni, ilman niitä puuttuisi paljon. Ne ovat osa perhettämme ja harrastuskumppaneitani. Ne ovat kuitenkin koiria ja minä annan niiden sitä olla. Elämässäni on muutakin, joten osaan keskustella myös muista asioista. Vaikka olenkin suojeleva koiriani kohtaan (jos joku niitä uhkaa), mutta en hössötä vaan jotkut tilanteet ne hoitavat itse. Sohvalta en vartioisi niitä tipahtamasta, jos meillä koirat sohvalle saisivat tulla.
Elämässä tulee vastaan tilanteita, että innostuu ihan valtavasti ja muusta sitten ei osaakaan puhua. Ja on persoonia, jotka yksinkertaisesti eivät huomaa kuin omat asiansa. Yrität sanoa jotain ja toinen vain jatkaa kuin ei olisi kuullutkaan repliikkiäsi. Parempi näin koirien kannalta katsottuna, että emäntä on niistä innoissaan kuin että laiminlöisi. Hyvää kevättä kaikille!