Kun omasta asunnosta tuli vankityrmä

Tiedätkö sitä ahdistuksen tunnetta, kun omasta kodista tulee naapurin äänten takia käytännössä vankiselli, jossa et halua olla? Monesti puhutaan myös misofoniasta eli jatkuvan tai kovan äänen aiheuttamasta ahdistuksesta.
Itsellä hermot menivät tämän takia täysin, ja kerron tässä tarinani ihan vaan jos joku tappelisi saman ilmiön kanssa juuri nyt. Suurin osa Suomi24-ihmisistä ei tiedä tästä mitään ja lähinnä heittää jotain "miksi vakoilet naapureitasi?" -tyyppisiä vastauksia, mutta kirjoitan tämän senkin uhalla.

Teen etähommia, eli joudun olemaan kotona koko päivän, joka päivä. Valitettavasti yläkerran naapureilla sama homma. Eivät poistu koskaan kotoa. En muista viimeisen 6kk ajalta että asunnossani olisi koskaan ollut hiljaista hetkeä, joten he ovat aina samaan aikaan kotona kuin minäkin.
Aamusta keskiyöhön kuuluu kovaa puhetta, perus 'keilapallojen tiputtelua' ja sellaista ääntä kuin vessassa raahattaisiin nojatuolia. Maaliskuun lopulla ajattelin, että noh eipä ole minun asiani. Yritin tulla sujuiksi elämisen äänten kanssa. Käytännössä jouduin silti muuttamaan unirytmiäni heidän takiaan. He määräävät milloin pääsen nukkumaan ja monelta herään heidän kolinaansa. Korvatulpat eivät auta. Kokeilin jopa laittaa korvatulpat ja niiden päälle kuulosuojaimet! Ääni tulee silti läpi, niin kovaa se on. Jotenkin sopeuduin elämään samaa päivärytmiä kuin naapurit, vaikka se ärsytti kun omasta kodista on kyse. Sitten melu päiväsaikaan vain lisääntyi. Tällä hetkellä ollaan sellaisessa pisteessä että asuntooni kuuluu oikeastaan joka sekunti jotain yläkerrasta. Koskaan ei ole sellaista normaalia ja hiljaista kuten kaikkien ystävieni kodeissa. Muiden kotona ei kuulu mitään. Minun kotona kuuluu jatkuvasti mitä yläkerrassa tehdään. Ja siellähän tehdään. Aluksi tämän kanssa pystyi jotenkuten elämään, ajattelin että en minä tämän takia muuta kotoani. Sitten aloin pikkuhiljaa jo muistamaan ulkoa mitkä kaikki äänet kuulen päivän aikana. Joka päivä tulee tiettyyn kellonaikaan ne samat turhat äänet joita omassa kotonaan ei pitäisi kuulla. Kun aika kului, tämä alkoi ärsyttämään enemmän ja enemmän ja enemmän.. 6 kuukautta kestin päivittäistä naapurien elämän pakkokuuntelua. Jossain vaiheessa hermot paloivat kun muistin jo ulkoa milloin alkaa neljän tunnin pyykinpesut, illanistujaiset jne. Ja mitään kontrollia tähän ei ole. Aloin jossain vaiheessa tietoisesti viettämään kaikki päivät ulkona, että saan olla rauhassa, omassa tilassani ilman että joku tunkee reviirille jatkuvasti. Monesti olen kävellyt ulkona sateessa että pääsee pois omasta kotoa, josta olen maksanut. Jostain psykologisesta reviirin valtaamisesta ja kiinalaisesta vesikidutuksesta tässä on kyse. Siinä on jotain perustavanlaatuisesti raastavaa, kun oman elinympäristösi ja reviirisi atmosfääri on täysin toisten sanelemaa. Ääneen suhtaudun negatiivisesti jo senkin takia, että lähestyin naapureita äärimmäisellä kohteliaisuudella keväällä, mutta käskivät painua h*lvettiin. Heitä ei kiinnosta. Huomautus ei saanut heitä hiljentämään touhuaan desibeliäkään, mistä syystä pidän heitä narsisteina.

Lopulta en kestänyt enää. En pystynyt keskittymään töidentekoon. Joka ikinen päivä ahdisti, kun tiesin että taas kuunnellaan sitä peetä yläkerrasta 18 tuntia jonka jälkeen tulpat päässä nukkumaan. Lopetin duunit ja aloin ryyppäämään että pää on sen verran sumea ettei tarvitse havaita mitään ulkomaailman tapahtumia. Ja tässä sitä sitten ollaan.
Nyt on paha mitään omakotitaloa alkaa etsimään kun on perseet olalla 24/7 että kestää olla olemassa. Ja kaikki alkoi vain siitä, että olin jumissa naapurini kanssa etätöissä. Halavatun pakana.