Vanhemmilleni en ole koskaan puhunut mitään ongelmistani ja lääkäriltäkään en ole vielä uskaltautunut hakea apua ongelmaan. Niinpä olisi mukava tätä kautta löytää ihmisiä, joilla on samoja ongelmia, ja joiden kanssa voi jutella ongelmista.
Itselläni ongelmat alkoivat kun tulin murrosikään. Aluksi pelkät luokan edessä pidettävät esitelmät olivat kauheita, mutta pikkuhiljaa jännitys levisi myös ihan tavallisiin ääneen lukemiseen tai yleiseen tunnilla puhumiseen. Nyt, kun muutama vuosi on kulunut siitä kun ongelmat alkoivat, olen myös alkanut pelkäämään tavallisia sosiaalisia tilanteita. Ihan tavallinen puolitutun näkeminen kassajonossa saa sydämen hakkaamaan. Toivoo vaan, että toivottavasti hän ei nähnyt minua, muuten joutuisin juttelemaan hänen kanssaan. Myös joissakin pienissä putiikeissa käynti on inhottavaa, koska joku myyjä saattaa tulla kyselemään mitä olisin vailla.
Olisi todella helpottavaa löytää tätä kautta joku, jonka kanssa jutella. Mikäli muilla on samanlaisia tarpeita niin osoitetta vaan tähän ketjuun.
Omani on [email protected]
Itselläni ongelmat alkoivat kun tulin murrosikään. Aluksi pelkät luokan edessä pidettävät esitelmät olivat kauheita, mutta pikkuhiljaa jännitys levisi myös ihan tavallisiin ääneen lukemiseen tai yleiseen tunnilla puhumiseen. Nyt, kun muutama vuosi on kulunut siitä kun ongelmat alkoivat, olen myös alkanut pelkäämään tavallisia sosiaalisia tilanteita. Ihan tavallinen puolitutun näkeminen kassajonossa saa sydämen hakkaamaan. Toivoo vaan, että toivottavasti hän ei nähnyt minua, muuten joutuisin juttelemaan hänen kanssaan. Myös joissakin pienissä putiikeissa käynti on inhottavaa, koska joku myyjä saattaa tulla kyselemään mitä olisin vailla.
Olisi todella helpottavaa löytää tätä kautta joku, jonka kanssa jutella. Mikäli muilla on samanlaisia tarpeita niin osoitetta vaan tähän ketjuun.
Omani on [email protected]
Vastaukset 1
Vanhimmat
Itselläni samanlaisia ongelmia. Jännitys alkoi murrosiässä juuri kun tarvitsin kipeimmin vanhempieni tukea ja hyväksyntää tärkeitä ratkaisuja tehdessäni, enkä sitä saanut. Ongelmia on riittänyt jo toistakymmentä vuotta ja apuakin olen hakenut kun ahdistus kasvoi liian suureksi. Kohtasin vanhempani asiasta ja kerroin myös siitä seuranneet vaikeudet minulle. Terapiaa. Lääkehoitoa. Edelleen sosiaaliset pelot hallitsevat elämääni enemmän kuin haluaisin. Tosin matkan varrellakin on tapahtunut yhtä jos toista.
Tällä hetkellä "toimin" tukilääkkeen varassa oltuani pitkän aikaa ilman mitään. Lääkärin sanat reseptiä kirjoittaessa jäivät mieleen lohduttavina: kerran täällä vain eletään, mitä siitä jos lääkkeiden avulla uskaltaa elämään kuten haluaa, et ole ainoa. Toiset ovat eri mieltä, mutta jos minä ajattelen montako vuotta kärsin peloista tietämättä mistä on kyse ja uskaltamatta hakea apua niin olen valmis vaikka vuosien "lääkekuuriin" joka auttaa. Eikä se tunnu kovalta hinnalta. Itsetuntoni on pikkuhiljaa kohonnut ja kokemuksesta tiedän, että mitä enemmän kynnyksiä saa madallettua, sitä vähemmällä lääkemäärällä jatkossa pärjään.