mitäs sitte ku ei enää jaksa?

1. Kyllä se tuntui alussa siltä, mutta päästyäni tablettihoitoon, olen tottunut hoidon kuuluvan elämääni. Miksikö tuntui? Tauti sitoo.
2. Kun olen etenkin pitkillä matkoilla, silloin.
3. Ärtymys elämää kohtaan. Miksi minulle kävi näin!
4. Yritän ajatella positiivisesti. Olen hoidossa ja ennen muuta elossa.
5. Liikunallisuus, muiden asioiden ajattelu.
6. Ymmärtämystä, ohjeita, taustatukea.
65 v, mies, 2 vuotta, tyyppi 2.

Heippa.

Olen 22-vuotias nainen ja sairastuin 1-tyyppiin viime kesänä.
Sopeuduin oikeastaan aika nopeasti uuteen tilanteeseen, eihän siinä niskoittelut auta kun tietää että pistettävä on jos hengissä mielii säilyä. Kyllähän niitä heikkoja hetkiä on silti matkalle mahtunut.

Minulla ei ole ketään kavereta tai edes tuttuja jotka sairastaisivat diabetesta, joten vaikean hetken tullessa ei voi edes puhua kenellekään kun kukaan ei kuitenkaan ymmärtäisi. Äitiäkään ei haluaisi huolestuttaa turhaan... Siksi odotankin aina innolla käyntiä diabeteshoitajalla, kun vihdoinkin voi puhua jollekin.

En minä ole mitenkään katkera sairaudestani tai ajattele, että miksi juuri minä. Jos sairaus jollekin puhkeaa niin miksei sitten yhtä hyvin minulle? Eihän kukaan sitä ansaitse sen enempää kuin minäkään. Mutta kyllä joskus silti ärsyttää niin pirusti. Olen hyvin sopeutunut hiilareiden laskemiseen ja ateriainsuliinin pistämiseen, mutta pitkävaikutteisen pistäminen aamuin ja illoin ottaa joskus tosi rankasti päähän. En tiedä miksi, mutta joskus tuntuu ihan ylivoimaiselta sekoittaa pitkäväikutteista ja ruveta pistämään... Yritänkin aina lykätä sitä hetkeä mahdollisimman pitkälle. Ihana unelma olisi, että edes yhtenä aamuna saisin vain loikoilla sängyssä ilman, että täytyy mitata aamun sokerit ja pistää se helvetin insuliini.

Mie tiedän että on olemassa pahempiakin kohtaloita, ja siks minuu hävettääkin valittaa jostain insuliinikynän vatkaamisesta. Mutta kun ketuttaa niin ketuttaa. Ja sekin ärsyttää silloin tällöin, ettei voi ikinä olla ihan huolettomana vaan aina täytyy huolehtia että sokerit pysyy hyvinä ja sitten vielä huolehtia insuliinista ja mittarista ja että liuskoja on tarpeeksi ym...ym... Sitten on tietysti se tieto kaikista mahdollisista lisäsairauksista, joiden pelossa olen muutamat itkut itkenyt.

Jos mie väsyn hoitooni, niin silloin tulee yleensä kamalia itsesäälin tunteita. Seuraavaksi alkaakin ärsyttää oma valitus ja sitten yleensä rupean raivoissani touhuamaan jotakin, siivoan vaikka. Siinä sitten mielikin rauhoittuu ja kohta kaikki tuntuu taas paremmalta. Tai sitten nukun pahan olon pois tai sovin tapaamisen kaverin kanssa. En kylläkään valita kavereiden kuullen tai kerro miten pahalta tuntuu, mieluummin esitän että kaikki on hyvin niin kohta kaikki oikeasti tuntuukin paremmalta.

Pääsääntöisesti miulla kuitenkin menee sairauden kanssa ihan hyvin ja elän ihan yhtä hyvää elämää kuin ennenkin. Oon mie joskus miettiny, että mitä sitten teen jos oikeesti tulee sellanen musertava väsymys koko sairauteen. Miula on kuitenkin hyvä diabeteshoitaja, sellanen oikein reipas ja napakka ihminen, joka kertoo asioista suoraan. Pahinta varmaan olisi jos hoitajalla olisi sellainen "voi sinua raukkaa" -asenne. En mie tosin kerro suurimmista murheistani hoitajallekaan, ettei se luulisi että mie olen joku surkea itsesäälijä. Sitten sellainen juttu, että hoitohenkilöiden kannattaa ehkä kiinnittää huomiota jos kohdalle osuu sellainen "ylipirteä" diabeetikko. Murheet on näet helpointa kätkeä hymyn ja naurun taakse, mutta ei ne silti sieltä mihinkään karkaa.

Tässä nyt jotain... Tuntuu että ois hirveesti sanottavaa, mutta eiköhän tämä nyt riitä. Toivottavasti auttaa!

1. Tuntuuko sinusta koskaan siltä, että diabeteksen kanssa eläminen on vaikeaa? Miksi?
-Ei ole koskaan tuntunut erityisen vaikealta, sillä olen hyväksynyt sairauteni alusta alkaen.

2. Onko sinun ajoittain vaikeaa hoitaa itseäsi? Miksi?
-Välillä verensokerin mittaaminen jää vähemmälle, sillä tasapainoni on aina ollut erittäin hyvä. Nyt kun verensokeritaso on hiukan noussut ja sokereita olisi ihan hyvä tarkkailla enemmän, ei tule silti mittailtua entistä useammin, kun on tottunut siihen, ettei tarvitse. Ei diabeteksen hoito noin yleisesti ottaen kuitenkaan koskaan erityisen vaikealta tunnu.

3. Millaisia tunteita sinulla herää silloin, kun olet väsynyt hoitoosi?
-En ole oikeastaan koskaan väsynyt hoitooni, sillä olen selvinnyt todella vähällä vaivalla diabetekseni kanssa enkä ole pitänyt sitä koskaan haittana elämässäni.

4. Mitä silloin teet?
-Ei tosiaan kokemuksia, vaikka takana jo 10 vuotta diabetesta.

5. Mitä keinoja sinulla on selviytyä hoitoväsymyksestä?
-Olen varmaankin välttänyt hoitoväsymyksen positiivisella asenteella. En pidä itseäni sairaana enkä diabetesta ikävänä taakkana.

6. Millaista tukea hoitohenkilöstöltä odotat?
-Odotan luontevaa, sopivan kiinnostunutta ja inhimillistä asennetta potilasta kohtaan sekä valmiutta auttaa hoidon ongelmatilanteissa.

- ikäsi: 21
- sukupuoli: nainen
- kuinka kauan sairastanut diabetesta: 10 vuotta
- tyypin I vai tyypin II diabeetikko: I-tyypin

1. Monesti tuntuu siltä ,että ei jaksaisi katsoa kaiken sen perään mitä syö. Monesti en katsokaan.
Mutten hoidon kanssa ei ole jaksamis-onglemia.
2.Joskus on kun haluaisi vain mennä jao llahuoleti. Matkustelen aika paljon ja monesti on ollut sormi suussa, kun lääkkeet on unohtunut kotiin.
3.Tekisi mieli vain antaa kaiken olla. Nauttia elämästä, vaikka se sitten kestäisikin monta vuotta vähemmän.
4. Annan itselleni muutaman päivn "vapaata" ja otan sitten taas itseäni niskasta kiinni.
5. Yleensä se on vain sitä ,että ajattelen kuinka paljon mukavampaa on kun sokerit on kohdallaan eikä väsytä. Jos on oiekin paha väsymys mietin miltä tuntuisi jos minulta pitäisi amputoida jalat huonon itsehoidon seurauksena.
6. Enpä osaa oikein sanoa. Toivoisin vain että diabeteslääkärini lopettaisi kehottelun aloittaa sauvakävely. Hän jaksaa mainostaa sitä joka kerta, vaikka olen sanonut hänelle että en missään nimessä halua sitä alkaa harrastamaan.

Olen 25-vuotias, kakkos-tyypin sairastajanainen jao len sairastanut diabetesta kolme vuotta.