Dialektinen käyttäytymisterapia? Kannattaako enää?

Taas uuden reilun vuoden mittasen ahdistusraivomasennus kauden jälkeen tuli yhden tukihenkilön kanssa puheeksi että kannattaisi aloittaa mahdollisesti dialektinen käyttäytymisterapia. Koska mulla heittää olot täysin laidasta laitaan, reagoin täysin holtittomasti jokaiseen asiaan, usein hajoaa tavarat seinään, tulee kausia jollon en yksinkertasesti pysty näkemään kun paria tiettyä ihmistä ilman että suoni tuntuu räjähtävän päässä ja muutenkin kaikki ihmissuhteet sekä kytkökset itseenikin on tosi myrskyisiä ja ristiriitaisia,

Oon tosiaan ollut aiemmin, useissa jaksoissa JO yli 10 vuotta terapiassa ja koen että mulla on aika hyvä itsetuntemus ja saan kontroilloitua sen pohjalta, niin hyvin kun kykenen, omaa toimintaa. Ekan terapeutin suhteen kävi todella hyvä mäihä ja löytyi hyvä tyyppi joka motivoi myös mua tsemppaamaan. Ongelmaksi on muodostunut että mun tunne-elämä on kuivunut ja kuollut about kokonaan, on tullut huonoja kokemuksia ja tilanteita joiden jälkeen en oo enää lähtökohtasesti luottanut kehenkään. Välillä olen koittanut mutta sitten tullut muistutus että ei kannata. Tässä välissä koittanut rakentaa uudestaan minäkuvaa, käydä läpi eri toimintatapoja, pohtinut paljon asioita ja kirjoitellut ylös, kuten terapeutti on sanonut.

Päädyn kuitenkin aina siihen lopputulokseen että kyynisyys ja jatkuva tulimyrsky päässä vaan on osa mua. Oon pienestä asti oppinut täysin epävakaassa kasvuympäristössä eka kysymään, neuvottelemaan hetken ja sitten päästämään täyden helvetin irti. En oo koskaan fanittanut tätä yhteiskuntaa tai sen rattaissa toimivia ihmisiä. Ei ole mitään vastaan ja tiedostan olevani tasan samanlainen kun muutkin mutta menee vaan kaikki voimavarat sekä alkaa kiristämään päässä kun tarpeeksi pitkään olen missään tilanteessa mukana. Ja päällimmäisenä aina päässä että miksi oon syntynyt tähän ylikansottuneeseen helvettiin jossa on valloillaan karvattomien kaksijalkaisten apinoiden moraalisirkus jota pyörittää loppupeleissä raha, kuka on paras kusettamaan sekä valta ja itsesuojeluvaisto- eikä tästä pääse ulos ilman että luopuisi ihmisoikeuksistaan. Ja ihmisellä on kaiketi laillinen pakko kuulua osaksi jotain valtiota tai muuten ei ole ihmisoikeuksiakaan.

Toisaalta mulla on tosi hyviä ja sydämellisiä kavereita ja tiedostan että hyviä tyyppejä löytyy ja kannattaa niellä pahat olot tai koittaa purkaa rakentavasti, että joistain tulisi jotain. Kuitenkin kun sitä yrittää niin heti ekana joltain taholta tulee ämpärilline paskaa niskaan. Lisäksi kun noista mielenterveyshäikistä yrittää ammattilaiselle puhua, ohjataan heti seuraavaan paikkaan koska mulla kuulemma järki pelaa enkä ole akuutti tapaus. Toivon etten enää heräisi muttei ole muita itsetuhoisia ajatuksia. Kun on olen päässyt jonottamisten jälkeen psykiatrin puheille, on varsinaista avun tarpeen arviointia lykätty joka kerta eteenpäin, nyt 3 kertaa vaikka kaikilla aiemmilla kerroilla on luvattu että seuraavalla kerralla sitten...
Nyt viimeisimmällä lääkärikäynnillä, lekuri kysyi että miksi toivoin käyntiä/ tapaamista. Olin lähettänyt hänelle ennakkoon asioita mistä haluaisin puhua, kertonut oloista ja tuntemuksista ja hän kysyy että miksi tulin. Olin toivonut/ oletin että olisimme käyneet läpi lapsesta asti minua vaivanneita tunnelukkoja jotka vaikeuttavat arkeani jatkuvasti sekä turtaa oloa. Menin kuitenkin kertomaan että juon viikonloppuisin usein alkoholia, joten koko tapaamisen pääasiallinen keskustelu olikin sitten alkoholi ja kuinka se on syy kaikkeen. Samoin nukkumattomuuteni. Ei suinkaan niin päin että mulla olisi valmiiksi niin helvetin paha olo jatkuvasti että joisin viikonloppuisin alkoholia jotta se pään kiristys loppuisi edes silloin. Ja kun nämä olot ja toiminta ovat olleet osa mua lapsesta asti. Olettaako lääkäri että tartuin pulloon kun olin 2v?

Tuo ei ollut eka kerta kun noin kävi. Lopetin aikoinaan erikoislääkärillä käynnit siihen kun olin kertonut hänelle, miksen voinut tehdä enää sen hetkistä työtäni, kun mulla tuli niin paha ahdistuspaniikki että silmissä sumeni ja että alan tyylin mukaan työkolleegoiden tapa on noissa tilanteissa alkaa huutamaan ja haukkumaan. Ja etten lisäksi hahmottamisen vaikeuden vuoksi koe pärjääväni alalla jossa piti olla nopea. Lääkärin tapa vastata tähän oli alkaa huutamaan. Kun ilmoitin että tämä loppui nyt ja että asioin jatkossa tutulla terapeutilla enkä enää erikoislääkärillä, alkoi hän raivota naama punaisena. Myöhemmin kun olen kertonut olevani umpikujassa enkä ihan oikeasti tiedä, mitä tehdä ja mihin tavoitteisiin tähdätä, on lekurin vastaus ollut että koita piristyä ja ota itseäsi niskasta kiinni. Nuo yksitysillä myös.

Mä en myöskään rehellisesti usko että minkään muotonen kallonkutistajatyö veisi tätä enää rakentavaan suuntaan, on jo yli 10v kokeiltu enkä usko että mitään uutta ihmekikkaa löytyy. En myöskään todellakaan luota enää lääkäreihin, kunnan tai varsinkaan kelan palveluihin enkä suostu toimimaan heidän ehdoillaan, tarpeeksi on tullut paskaa niskaan