kun olen huomannut viime aikoina, kuinka pari vuotta kestänyt anoreksiani vaihtuukin vähitellen bulimiaksi.
On iskenyt kauhea tarve syödä, mutta anoreksiankin takia elimistö on niin rappeutunut, ettei siedä suuria ruokamääriä.
Tai eivät ne varmasti normaalille ihmiselle ole suuria, mutta minulle valtavia kaloriannoksia, jopa 1000 kaloria kerralla.
Vaaleaan leipään ja kekseihin, mistä ikinä aikaisiemmin en ole yhtään pitänyt, on tullut himo. En edes vieläkään pidä niistä, mutta jokin pakottaa syömään.
En ajattele, miltä syöminen maistuu, tai mitä on tarjolla, vaan mikä tahansa kelpaa.
Olen huomannut, että olen alkanut jopa helpommin ja nopeammin laihtumaan kuin ennen.
Siksikin on entistä vaikeampaa lopettaa.
Aloitin siitä, että varovasti maistoin muutaman keksin pari kuukautta sitten. Koitin oksentaa, en kennyt siihen silloin.
Olen kuitenkin löytänyt yhä useammin itseni pää vessanpöntöstä tai poikennut lenkkipolulta metsän puolelle piiloon tyhjentämään itseäni.
En viitsi enää liikkua paljoakaan, on helpompaa vain syödä ja oksentaa, olen niin raihnainen, että tuskin jaksan enää kävellä pyörtyilemättä muutaman kilsan päähän kotoani, joten liikkuminen ei olisi mahdollistakaan.
Tänään oksensin kotona, söin monta pullaa 3 kpl, 2 keksiä, 2 omenaa, 4 suklaanpalaa ja ruisleipää.
Vanhempani ovat vain tyytyväisiä ja ajattelevat, että olen parantunut, tullut järkiini kun syön taas niinkuin "normaalit ihmiset".
He katsoivat telkkaria olohuoneessa kun oksensin vessassa.
Joko osasin olla niin hiljaa, etteivät he kuulleet tai sitten he eivät vain jaksa enää välittää tai kiinnostua minun oudoista "oikuistani" ja tavoistani.
Aluksi olivat huolissaan syömättömyydestänikin, mutta tottuivat siihen, etten suostu syömään ja asia oli jo itsestäänselvyys.
Koulussa asiat menevät ihan pieleen, ystävänikin ihmettelivät silloin joskus, kun en syö, mutta tietävät jo, etteivät sanomiset auta.
Poikaystävn kanssa sama juttu, aluksi oli huolissaan, sittemmin on kehuskellut vaan kauniita luitani ja ollut jopa ylpeä "saavutuksistani".
Aluksi olin ehkä itsekin tyytyväinen, en tiedä, olenko enää.
Luulin, että olisin todella onnellinen, jos antaisivat minun jonakin päivänä sairastaa yksin omassa rauhassani.
Nyt, kun olen jääny aivan yksin kamppailemaan tämän kaiken paskan kanssa, niin tuntuukin pahalta, kun kukaan ei välitä.
En jaksa, haluan kuolla. En halua vain laihduttaa, oksentaa, itkeä, miettiä, kelata menneisyyttäni läpi aina uudestaan, yrittää ymmärtää, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, tai jättää tekemättä.
Tulevaisuudessa minulla ei näy muuta kuin harmautta, pimeyttä, musta kuilu, jonka ylitse en pääse millään.
Elämä on raskasta, en jaksa opiskella, käydä töissä, en tehdä mitään.
On iskenyt kauhea tarve syödä, mutta anoreksiankin takia elimistö on niin rappeutunut, ettei siedä suuria ruokamääriä.
Tai eivät ne varmasti normaalille ihmiselle ole suuria, mutta minulle valtavia kaloriannoksia, jopa 1000 kaloria kerralla.
Vaaleaan leipään ja kekseihin, mistä ikinä aikaisiemmin en ole yhtään pitänyt, on tullut himo. En edes vieläkään pidä niistä, mutta jokin pakottaa syömään.
En ajattele, miltä syöminen maistuu, tai mitä on tarjolla, vaan mikä tahansa kelpaa.
Olen huomannut, että olen alkanut jopa helpommin ja nopeammin laihtumaan kuin ennen.
Siksikin on entistä vaikeampaa lopettaa.
Aloitin siitä, että varovasti maistoin muutaman keksin pari kuukautta sitten. Koitin oksentaa, en kennyt siihen silloin.
Olen kuitenkin löytänyt yhä useammin itseni pää vessanpöntöstä tai poikennut lenkkipolulta metsän puolelle piiloon tyhjentämään itseäni.
En viitsi enää liikkua paljoakaan, on helpompaa vain syödä ja oksentaa, olen niin raihnainen, että tuskin jaksan enää kävellä pyörtyilemättä muutaman kilsan päähän kotoani, joten liikkuminen ei olisi mahdollistakaan.
Tänään oksensin kotona, söin monta pullaa 3 kpl, 2 keksiä, 2 omenaa, 4 suklaanpalaa ja ruisleipää.
Vanhempani ovat vain tyytyväisiä ja ajattelevat, että olen parantunut, tullut järkiini kun syön taas niinkuin "normaalit ihmiset".
He katsoivat telkkaria olohuoneessa kun oksensin vessassa.
Joko osasin olla niin hiljaa, etteivät he kuulleet tai sitten he eivät vain jaksa enää välittää tai kiinnostua minun oudoista "oikuistani" ja tavoistani.
Aluksi olivat huolissaan syömättömyydestänikin, mutta tottuivat siihen, etten suostu syömään ja asia oli jo itsestäänselvyys.
Koulussa asiat menevät ihan pieleen, ystävänikin ihmettelivät silloin joskus, kun en syö, mutta tietävät jo, etteivät sanomiset auta.
Poikaystävn kanssa sama juttu, aluksi oli huolissaan, sittemmin on kehuskellut vaan kauniita luitani ja ollut jopa ylpeä "saavutuksistani".
Aluksi olin ehkä itsekin tyytyväinen, en tiedä, olenko enää.
Luulin, että olisin todella onnellinen, jos antaisivat minun jonakin päivänä sairastaa yksin omassa rauhassani.
Nyt, kun olen jääny aivan yksin kamppailemaan tämän kaiken paskan kanssa, niin tuntuukin pahalta, kun kukaan ei välitä.
En jaksa, haluan kuolla. En halua vain laihduttaa, oksentaa, itkeä, miettiä, kelata menneisyyttäni läpi aina uudestaan, yrittää ymmärtää, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, tai jättää tekemättä.
Tulevaisuudessa minulla ei näy muuta kuin harmautta, pimeyttä, musta kuilu, jonka ylitse en pääse millään.
Elämä on raskasta, en jaksa opiskella, käydä töissä, en tehdä mitään.
Vastaukset 2
Vanhimmat
HETI!
Tuo kirjoituksesi sai minut melkein itkemään. Itse en sairasta bulimiaa mutta asia koskettaa minua muuten aika läheisesti. En vain voi ymmärtää miksi ihmisen mieli on sellainen, että se sallii ihmisen tekevän itselleen niin pahaa. Mitä positiivista itsensä rääkkääminen saa aikaan? Olet jo yhden askeleen lähempänä paranemista, kun kirjoitit tänne! Hae vain rohkeasti apua lääkäriltä, ravitsemusterapeutilta jne. Ei elämä voi olla hyvää, jos siinä ei ole muuta sisältöä kuin jatkuva ruuan ja tyhjennyskeinojen ajattelu. Rohkeutta ja voimia sinulle paljon, toivottavasti paranemisesi pääsee kunnolla alkuun!