kertomisesta

Minun selkä ei enää kipeydy kuin taannoin.
Itse on paras parantaja monessa. Täytyy oppia tuntemaan ittensä. Ei kukaan muu voi tietää.

Haluan tietää sun olon jokainen päivä. Olen kiinnostunut ja huolissani. Välitän

Se voi johtua myös hoitajasta. Ei vain sinusta. Jos ei kuulija vaikuta olevan aidosti kiinnostunut tai pystyvän ottamaan vastaan negatiivista tietoa, kestämään sitä tunnetilaa minkä hänelle viestität, niin vaikeahan siinä on mitään kertoa.

Tiedän omasta kokemuksesta miten äärimmäisen vaikeaa on joskus saada sanottua mitään omista asioistaan, mitään ainakaan sellaista mikä tekisi kuulijalle jotenkin huonon olon. Minulla nimittäin oli äiti jolle piti aina hymyillä ja esittää pärjäävää. Sekä piti kiinnostua hänen asioistaan ja hoivata häntä, koska hän oli meidän perheessä se ainoa "kärsinyt". Minä opin siinä kaikenlaista.

Jos hoitajasi on joku tavanomainen julkisen puolen depressiohoitaja tms., niin en ole itse sellaisella käynyt mutta olen kyllä kuullut että aika kaavamaisia ne keskustelut heillä ovat. Kysellään vointia, kirjataan ylös (Kantaan, huom., ei salassapitoa) ja sitten jatketaan ehkä jollain kommentilla mikä ei välttämättä... hmm... Tarkoitan, että eiväthän ne ole mitään syvällisiä keskusteluja mitä siinä tilanteessa voi käydä. Harkitsisin varmaan kertoisinko paljon mitään siellä. Minulla oli yhdessä vaiheessa kunnon terapeuttikin, yksityisellä, ja hänen kanssaan pystyin puhumaan. Siis - opettelemaan puhumaan. Minä kun en osannut, em. syistä.

Joten älä ainakaan liikaa tuijota ns. "peiliin". Vaikka kun ihmisille annetaan näissä paikoissa diagnooseja, niiläkin on se vaikutus että aletaan helposti syyttää itseä ja ajatella että kaikki johtuisi jotenkin omasta kykenemättömyydestä, huonoudesta tms. Siinä ei paljon jonkun hoitajan näennäinen "päänsilitys" auta.