Jumala antaa oikeat sanat

”Mitä minä osaan sa­noa!” käy mie­les­sä hä­tään­ty­nyt aja­tus. Olem­me var­mas­ti jo­kai­nen jos­kus jou­tu­neet ti­lan­tee­seen, jos­sa ei tie­dä mitä sa­noa. Ha­lu­ai­sim­me sa­noa jo­tain, mut­ta so­pi­via sa­no­ja ei tah­do löy­tyä.

Kuin­ka lä­hes­tyä ki­pui­le­vaa, ky­se­le­vää tai eh­kä ek­syk­sis­sä kul­ke­vaa ys­tä­vää? Sa­no­ja ha­pui­le­va ja hä­täi­le­vä aja­tus voi koh­da­ta myös ih­mis­tä, joka ha­lu­ai­si ky­syä us­kos­ta tai et­sii rau­haa omal­le­tun­nol­le. Oli­si halu kuul­la, mut­ta ei tie­dä mitä ky­syä.

On­nel­li­si­na ja iloi­si­na het­ki­nä on hel­pom­pi löy­tää sa­no­ja. Sil­loin myös kes­kus­te­lu­kump­pa­ni on usein avoi­mel­la mie­lel­lä ja jo­ten­kin hel­pom­min lä­hes­tyt­tä­vis­sä. Usein sa­nat­to­mat ti­lan­teet liit­ty­vät­kin joko elä­män vas­toin­käy­mi­siin ja ki­pui­hin tai ti­lan­tei­siin, jos­sa ky­sy­tään us­kos­tam­me. Tu­lee tun­ne, et­tä ei ole tai­toa pu­hua. Ei löy­dy sa­no­ja, jot­ka nos­tai­si­vat, loh­dut­tai­si­vat tai an­tai­si­vat vas­tauk­sia.

Toi­saal­ta vai­kei­den asi­oi­den ää­rel­lä saa tun­tea myös oi­ke­aa ar­kuut­ta. On hyvä har­ki­ta sa­no­ja, et­tei lii­al­li­sel­la kii­reh­ti­mi­sel­lä li­sää lä­hei­sen kuor­maa, puhu har­kit­se­mat­to­mas­ti tai sa­noil­la lyö lä­heis­tä. Et­tei vai­keu­ta pu­heil­la lä­hei­sen elä­mää, vaan lä­hes­tyy tois­ta ih­mis­tä ar­vos­ta­en.

Juu­ri näis­sä het­kis­sä saa pyy­tää apua Ju­ma­lal­ta. Saa huo­kais­ta Ju­ma­lan puo­leen, et­tä an­na hyvä Ju­ma­la so­pi­vat sa­nat ja an­na roh­keus pu­hua. Jo­kai­nen sai­si ol­la sa­mal­la ru­kouk­sen mie­lel­lä kuin Paa­va­li: ”Ru­koil­kaa myös mi­nun puo­les­ta­ni, et­tä mi­nul­le an­net­tai­siin oi­ke­at sa­nat suu­hun, kun ryh­dyn pu­hu­maan, ja et­tä voi­sin roh­ke­as­ti ju­lis­taa evan­ke­liu­min sa­lai­suut­ta” (Ef. 6:19).

Myös Moo­ses tus­kai­li omaa tai­ta­mat­to­muut­taan Ju­ma­lan an­ta­man teh­tä­vän edes­sä. Ju­ma­la ky­se­li Moo­sek­sel­ta, kuka on an­ta­nut ih­mi­sel­le suun ja pu­heen lah­jan. Hän he­rät­te­li huo­maa­maan, et­tä Ju­ma­la on luo­nut ih­mi­sen ja mei­dän tu­lee ja saam­me käyt­tää lah­jo­jam­me Ju­ma­lan tah­don mu­kai­ses­ti. Ju­ma­la to­te­si Moo­sek­sel­le: ”Mene nyt, minä olen si­nun kans­sa­si, kun pu­hut, ja neu­von si­nul­le, mitä si­nun tu­lee sa­noa” (2. Moos. 4:10–12).

Omis­ta hä­täi­lyis­tä huo­li­mat­ta saa luot­taa sii­hen, et­tä Ju­ma­la an­taa oi­ke­at sa­nat ajal­laan. Kai­kel­la on mää­rä­het­ken­sä. On ai­ka ol­la vai­ti ja ai­ka pu­hua. (Saarn. 3.) Saa myös muis­taa, et­tä pa­ras­ta, mitä voi ta­pah­tua, on saa­da syn­nit an­teek­si ja omis­taa us­kon­lah­ja sy­dä­mel­lä. Sik­si tär­kein­tä, mitä voi sa­noa, on an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mi.

Is­tun vie­rel­lä­si, ai­van hil­jaa ja kuun­te­len. Ha­lu­ai­sin sa­noa jo­tain roh­kai­se­vaa, loh­dut­ta­vaa ja an­taa toi­voa, mut­ta en osaa sa­noa mi­tään. Eh­kä näin on hyvä. Eh­kä täs­sä ti­lan­tees­sa ei ole sa­no­ja, mut­ta lä­hei­syys aut­taa. Ju­ma­la an­taa sa­nat ajal­laan. Siu­naam­me toi­si­am­me evan­ke­liu­mil­la. Se loh­dut­taa, roh­kai­see ja an­taa toi­voa. Muu­ta ei täs­sä het­kes­sä tar­vi­ta, evan­ke­liu­mis­sa on kaik­ki.

Ar­to Töl­li