Joo eli mulla on nyt ollu bulimia vähän yli vuoden...En oikeestaan vieläkään tajuu miten se alko. Yhtenä päivänä vaan söin mielestäni liikaa ja päätin koittaa pystyisinkö oksentamaan. Siitä se sit lähti. Sen jälkeen oon parahaimmillaan ollu 5päivää putkeen oksentamatta, muuten oksentanu lähes päivittäin. Ja jos en ookaan oksentanu nii sit syöny laksoja.
Asun yksin eri paikkakunnalla kun perheeni eli siks tää onki menny näin pahaks kun ei oo ketään "vahtimassa". Ja kun käyn himassa niin kyllä silloinkin ahmin ja oksentelen. Vielä en ole siellä jäänyt kii kellekään, tosin joku oli kyl löytäny ulkoa mun oksennuspussin joka ootti roskiin viemistä, mut ei siitä tullu mitää sanomista, enkä vieläkään tiiä kuka sen löys.
Se on kamalaa kun vaan on pakko vaan ahmia vaikkei olis yhtään nälkä tai tekis ees mieli syödä. Kaupassa huomaan miettiväni mitä osatn sen mukaan miten helppo se on oksentaa. En siis enää osta sitä mitä haluaisin syödä, vaan sitä mitä haluan oksentaa. Joskus kun on jo ahminut paljon heittää loput ruuista vaikka roskikseen ja lopulta kaivaa ne sieltä ja syö, koska kaikki mitä on ostanut on vaan pakko syödä. Siksi nykyään heitänkin ruuat joita en sillä hetkellä jaksa enää ahmia suoraan vessanpyttyyn, etten voi syödä niitä.
Mun ahmiminen on sillee kausittaista et ahmin samoja ruokia aina pari kuukautta ja sit vaihdan johonkin muuhun. JOssain vaiheesa ahmin karjalanpiirakoita ja perunapiirakoita, joskus pullia, kakkuja ja kääretorttuja. Nyt ahmin eniten saarioisten kasvis- ja tonnikalapizzoja sekä juustosämpylöitä. Ainut mitä oon ahminu alusta asti on jätski. Se tulee ainakin mula niin helposti ulos ja sillä saa oksennettua helposti kaiken muunkin. Suklaa on tietysti kanssa yks vakio.
Joskus 2kuukaut sit mun nykynen poikaystävä oli mun luona viikon ja se oli sit yks päivä lukenu yhtä mun vihkoo johon olin joskus kirjottanu ajatuksiani bulimiastani. Ei se ollu lukenu ku pari rivii mut se riitti. Olin mä sille suunnitellu kertovani mut lopulta parempi noin. Mä ihmettelin jo päivällä ku tulin koulust et miks se vihko oli pöydäl. Ja illal sit ku kävin suihkus ja oksensin samal nii se vaa kysy et "kävitkö oksentaa?" Tietty kielsin. Yöl sit juteltii mun bulimiast jonku verran ja tuntu hyvält ku pysty puhuu jollekin. Nyt ollaa sit seurusteltu kuukaus. Ekan kerran must tuntuu et pystyisin parantuu, nyt on ainakin syy parantuu. Mun kulta on ihmetelly ku ei nää mun ees oikee syövän koskaa mitää et miten mul voi olla muka bulimia. No enhän mä sen nähden syö ku oon päättäny etten ikinä haluu oksentaa ku oon niillä. Vaik muuten kyllä oksentelen kylässä ollessakin. Kavereilla, sukulaisilla, mut en ikinä mun poikaystävän luona.
Aina päätän et okei tänää ahmin viel kaikkee hyvää mist tosi paljo ja huomen sit ostan vaa kaikkee terveellist ja lopetan. mut ei se ikinä onnistu, seuraavana päivänä ajattelen taas samoin, et sit huomenna...
Mut nyt mä haluun parantuu mun poikaystävän ja tietty itteniki takii. Hampaat on kärsiny jo aika paljo ja hiukset menny huonoon kuntoon. Pelkään kun pitäis mennä hammaslääkäriin kesällä, ja se on perhetuttu. Lisäks nytkin tuntuu et kaikkii sisäelimii polttaa. Ja laksat aiheuttaa kamalii vatsakramppei et tuntuu oikeest et kuolee. Tosin vedänki niit aina about tuplamäärän suositukseen nähden. Mut en syö niitä kokoajan, pidän joskus kuukaudenkin taukoa. Lisäks tää bulimia vie kaikki voimat. Vaik luulis et ku syö paljon nii sais energiaa, mut päin vastoin se vaa vie vähätkin energiat. Tuntuu ettei jaksa siivota ja kämppä on aina sekasin ja tiskivuori kasvaa, kunnes on taas parempi päivä ja jaksaa siivota koko kämpän.
Mä oon miettiny tosi paljon viimeaikoina et miks sairastuin. Lapsena mä pelkäsin oksentamista enmään ku mitää muuta. JOs oli liikkeellä vatsatautia olin iha hysteerinen ja lukittauduin jonnekin huoneeseen ettei se vaa tarttuis muhun. Ja silti aloin oksentaa, ja teen sitä lähes joka päivä. Mua kiousattiin lähes koko ala-asteen ajan haukuttiin läskiks yms. Lisäks nyt oon huomannu miten paljo mun perhe käyttää sanaa "läski". Varsinki mun pikkusiskot, joita aina kiellän käyttämästä sitä sanaa kosa en kestä kuulla sitä. Kaikki arvostelee ihmisiä aina, et onpa toi ja toi lihonu yms. Et noi tän varmaa on aiheuttanu. ja se et mulla oli pitkä suhteen tapainen yhen kundin kaa ja mun oli pakkko kokoaja miellyttää sitä kundia ja se kohteli mua tosi huonosti ja sen takii oon ollu masentunu jo 3ja puol vuotta. Eli noi kaikki yhessä tän varmaa lopulta laukas.
Joo tulipa paljon tekstiä. Toivottavasti joku jakso lukea. Olis kiva alkaa mailailla jonku samassa tilanteessa olevan kanssa. Ehkä pystyisin jopa parantumaan kun sais jutella jonkun kaa joka ymmärtää mistä puhun. Poikaystävä ei ihan ymmärrä tätä kuitenkaan vaikak yrittääkin. Eli mailiossa on [email protected]
Asun yksin eri paikkakunnalla kun perheeni eli siks tää onki menny näin pahaks kun ei oo ketään "vahtimassa". Ja kun käyn himassa niin kyllä silloinkin ahmin ja oksentelen. Vielä en ole siellä jäänyt kii kellekään, tosin joku oli kyl löytäny ulkoa mun oksennuspussin joka ootti roskiin viemistä, mut ei siitä tullu mitää sanomista, enkä vieläkään tiiä kuka sen löys.
Se on kamalaa kun vaan on pakko vaan ahmia vaikkei olis yhtään nälkä tai tekis ees mieli syödä. Kaupassa huomaan miettiväni mitä osatn sen mukaan miten helppo se on oksentaa. En siis enää osta sitä mitä haluaisin syödä, vaan sitä mitä haluan oksentaa. Joskus kun on jo ahminut paljon heittää loput ruuista vaikka roskikseen ja lopulta kaivaa ne sieltä ja syö, koska kaikki mitä on ostanut on vaan pakko syödä. Siksi nykyään heitänkin ruuat joita en sillä hetkellä jaksa enää ahmia suoraan vessanpyttyyn, etten voi syödä niitä.
Mun ahmiminen on sillee kausittaista et ahmin samoja ruokia aina pari kuukautta ja sit vaihdan johonkin muuhun. JOssain vaiheesa ahmin karjalanpiirakoita ja perunapiirakoita, joskus pullia, kakkuja ja kääretorttuja. Nyt ahmin eniten saarioisten kasvis- ja tonnikalapizzoja sekä juustosämpylöitä. Ainut mitä oon ahminu alusta asti on jätski. Se tulee ainakin mula niin helposti ulos ja sillä saa oksennettua helposti kaiken muunkin. Suklaa on tietysti kanssa yks vakio.
Joskus 2kuukaut sit mun nykynen poikaystävä oli mun luona viikon ja se oli sit yks päivä lukenu yhtä mun vihkoo johon olin joskus kirjottanu ajatuksiani bulimiastani. Ei se ollu lukenu ku pari rivii mut se riitti. Olin mä sille suunnitellu kertovani mut lopulta parempi noin. Mä ihmettelin jo päivällä ku tulin koulust et miks se vihko oli pöydäl. Ja illal sit ku kävin suihkus ja oksensin samal nii se vaa kysy et "kävitkö oksentaa?" Tietty kielsin. Yöl sit juteltii mun bulimiast jonku verran ja tuntu hyvält ku pysty puhuu jollekin. Nyt ollaa sit seurusteltu kuukaus. Ekan kerran must tuntuu et pystyisin parantuu, nyt on ainakin syy parantuu. Mun kulta on ihmetelly ku ei nää mun ees oikee syövän koskaa mitää et miten mul voi olla muka bulimia. No enhän mä sen nähden syö ku oon päättäny etten ikinä haluu oksentaa ku oon niillä. Vaik muuten kyllä oksentelen kylässä ollessakin. Kavereilla, sukulaisilla, mut en ikinä mun poikaystävän luona.
Aina päätän et okei tänää ahmin viel kaikkee hyvää mist tosi paljo ja huomen sit ostan vaa kaikkee terveellist ja lopetan. mut ei se ikinä onnistu, seuraavana päivänä ajattelen taas samoin, et sit huomenna...
Mut nyt mä haluun parantuu mun poikaystävän ja tietty itteniki takii. Hampaat on kärsiny jo aika paljo ja hiukset menny huonoon kuntoon. Pelkään kun pitäis mennä hammaslääkäriin kesällä, ja se on perhetuttu. Lisäks nytkin tuntuu et kaikkii sisäelimii polttaa. Ja laksat aiheuttaa kamalii vatsakramppei et tuntuu oikeest et kuolee. Tosin vedänki niit aina about tuplamäärän suositukseen nähden. Mut en syö niitä kokoajan, pidän joskus kuukaudenkin taukoa. Lisäks tää bulimia vie kaikki voimat. Vaik luulis et ku syö paljon nii sais energiaa, mut päin vastoin se vaa vie vähätkin energiat. Tuntuu ettei jaksa siivota ja kämppä on aina sekasin ja tiskivuori kasvaa, kunnes on taas parempi päivä ja jaksaa siivota koko kämpän.
Mä oon miettiny tosi paljon viimeaikoina et miks sairastuin. Lapsena mä pelkäsin oksentamista enmään ku mitää muuta. JOs oli liikkeellä vatsatautia olin iha hysteerinen ja lukittauduin jonnekin huoneeseen ettei se vaa tarttuis muhun. Ja silti aloin oksentaa, ja teen sitä lähes joka päivä. Mua kiousattiin lähes koko ala-asteen ajan haukuttiin läskiks yms. Lisäks nyt oon huomannu miten paljo mun perhe käyttää sanaa "läski". Varsinki mun pikkusiskot, joita aina kiellän käyttämästä sitä sanaa kosa en kestä kuulla sitä. Kaikki arvostelee ihmisiä aina, et onpa toi ja toi lihonu yms. Et noi tän varmaa on aiheuttanu. ja se et mulla oli pitkä suhteen tapainen yhen kundin kaa ja mun oli pakkko kokoaja miellyttää sitä kundia ja se kohteli mua tosi huonosti ja sen takii oon ollu masentunu jo 3ja puol vuotta. Eli noi kaikki yhessä tän varmaa lopulta laukas.
Joo tulipa paljon tekstiä. Toivottavasti joku jakso lukea. Olis kiva alkaa mailailla jonku samassa tilanteessa olevan kanssa. Ehkä pystyisin jopa parantumaan kun sais jutella jonkun kaa joka ymmärtää mistä puhun. Poikaystävä ei ihan ymmärrä tätä kuitenkaan vaikak yrittääkin. Eli mailiossa on [email protected]
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olipa tutun kuuloista tekstiä. Minäkin asun yksin eli saan rauhassa toteuttaa hulluja taipumuksiani. Ostan vain sellaista, mitä haluan oksentaa ja ostokset ovat kausittaisia eli ensin pari kk jätskiä joka päivä, sitten leipää, sitten leivonnaisia jne.
Minulla ei enää ole poikaystävää, koska hän jätti minut toisen takia. Vasta eron jälkeen kerroin hänelle syömishäiriöstäni. Ei enää ole mitään väliä, mitä hän minusta ajattelee, koska hän ei enää halua minua, joten kerroin. Ei hän oikein osannut sanoa muuta kuin että olisi tukenut minua, jos olisi tiennyt.
Eromme sai minut entistä pahempaan kierteeseen. Oksentelin joka päivä viikkotolkulla kunnes tällä viikolla jostain syystä lopetin. Tiedän kuitenkin, että vanhat tavat palaavat jossain vaiheessa. Siksi olen menossa psykologille juttelemaan. Hyvä, että sinäkin aiot yrittää parantua ja että sinulla on lisäksi vielä poikaystävä tukena. Tsemppiä!!
Olen sairastanut bulimiaa yli 10 vuotta, voin sanoa Sinulle, että ihan kuin itse olisin sen kirjoittanut, olen käynyt läpi kaikki mitä Sinä kirjoitit, ei saa jäädä yksin, vaikka kuinka haluttaisi, tiedän että se on vaikeaa, mutta kannattaa...
Olin tosi liikuttunu, kun luin sun juttus! On hämmästyttävää kuinka itsevarmaa tekstisi oli, ja pystyt arvioimaan itseäsi ja syitä sairauteesi. Se on todella suuri askel eteenpäin ja uskon, että olet vahva ihminen ja pystyt parantumaan:) Sulla ihana poikaystävä, moni ei tajua ja varsinkaan miehet eli onneksi olkoon:)
Minä itse, olen "taistellut" ulkonäköpaineiden kanssa n.4vuotta. Olin normaalipainoinen nuori, ehkä hieman pyöreä, mutta ei pahasti mitenkään. Sain kulla painostani, lähinnä siskolta ja äidiltä(ei se sitä tajunnu,kuinka suuren vahongon teki). Sitten laihduin vähän niinku vahongossa 5kg, ja olin hoikka, sain ihailevia katseita ja päätin pitää kiinni painosta. Vuoden päästä olin taas 5kg laihempi, ja ainut asia mikä oli päässä ni kalorit- se oli raskasta aikaa... Sitten pääsin opiskelemaan ja tuli muuta ajateltavaa, ja paino on noussut ne 5kg takas, vaikka vähän ahdistaakin, ni pystyn elämään itseni kanssa;) Nyt kontrolloin ulkonäköäni treenaamisella, joka aina välillä menee överiksi, ja lähiaikoina oon sortunu oksentamiseen- vahingossa, kun ahdoin liikaa ja oli pakko oksentaa kun oli olo niin huono. En kuitenkaan halua sairastua, joten yritän olla ahmimatta ja ostamatta mitään ylimääräistä, se on niin tajutonta etttä mikään ei säily kaapissa vaan kaikki on vedettävä heti kerralla naamaan..
Mutta kyllä se tästä, ja voimia sulle!!!!