Jumalan kirkkautta heijastamassa

Ke­vä­tau­rin­gon pais­ta­es­sa kirk­kaan val­kea han­ki häi­käi­see. Pi­tää si­ris­tel­lä sil­miä, et­tä nä­kö­ky­ky säi­lyy. Suo­raan au­rin­koon kat­so­mi­nen on mah­do­ton­ta.

Ju­ma­laa on Raa­ma­tus­sa ver­rat­tu au­rin­koon (Ps. 84:11). Ju­ma­laa ei ole ku­kaan näh­nyt ei­kä voi näh­dä.

Ju­ma­la ei kui­ten­kaan jät­tä­nyt ih­mis­tä pi­mey­teen. Hän lä­het­ti va­lon­sa maa­il­maan Po­jas­saan. ”Sana tuli li­hak­si ja asui mei­dän kes­kel­läm­me. Me saim­me kat­sel­la hä­nen kirk­kaut­taan, kirk­kaut­ta, jon­ka Isä ai­no­al­le po­jal­le an­taa.” (Joh. 1:14.)

Ju­ma­lan lap­si saa kat­sel­la Ju­ma­lan kirk­kaut­ta kuin pei­lis­tä. Ju­ma­lan kirk­kaus il­mes­tyy hä­nen lap­sel­leen Kris­tuk­sen evan­ke­liu­mis­sa. Evan­ke­liu­mi, joka saar­na­taan Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta Py­hän Hen­gen voi­mal­la, va­lai­see kris­ti­tyn sy­dä­men.

Jo­kai­nen us­ko­vai­nen on lä­he­tet­ty saar­naa­maan Kris­tuk­sen evan­ke­liu­mia. Evan­ke­liu­mia saar­na­taan maa­il­mas­sa us­ko­vai­sil­le loh­du­tuk­sek­si ja us­kon voi­mak­si sekä epä­us­koi­sil­le pa­ran­nuk­sek­si, kut­suk­si Kris­tuk­sen seu­raa­mi­seen.

Tuo pal­ve­lu­vir­ka on kai­kis­ta tär­kein teh­tä­vä maa­il­mas­sa. Tah­dom­me tuo­da Ju­ma­lan sa­nan esil­le to­tuu­den­mu­kai­ses­ti, ko­ko­nai­se­na, sii­hen mi­tään li­sää­mät­tä tai sii­tä mi­tään pois ot­ta­mat­ta.

Evan­ke­liu­min saar­na ta­pah­tuu usein heik­kou­des­sa. Ul­ko­puo­lel­la ole­val­le ih­mi­sel­le kut­su­na Ju­ma­lan val­ta­kun­taan voi toi­mia jos­kus kris­ti­tyn elä­mä.

Kaik­ki ei­vät kui­ten­kaan näe Kris­tuk­sen kirk­kaut­ta. Raa­ma­tun il­moi­tuk­sen mu­kaan evan­ke­liu­mi on pei­tos­sa niil­tä, jot­ka jou­tu­vat ka­do­tuk­seen. He ei­vät näe Kris­tuk­sen evan­ke­liu­mis­ta sä­tei­le­vää va­loa, sil­lä tä­män maa­il­man ju­ma­la on so­kais­sut epä­us­kon kaut­ta hei­dän hen­gel­li­sen nä­kö­ky­kyn­sä.

Ih­mis­ten teh­tä­vä ei kui­ten­kaan ole tuo­mi­ta ke­tään. Ku­kaan ei voi näh­dä toi­sen ih­mi­sen sy­dä­meen ja tie­tää, ke­nen sy­dän­tä Ju­ma­la val­mis­taa vas­taa­not­ta­maan Kris­tuk­sen evan­ke­liu­min kirk­kaut­ta.

Ju­ma­lan lap­sen teh­tä­vä on rak­kau­del­la ja ru­kouk­sen mie­lel­lä lä­hes­tyä ja saar­na­ta evan­ke­liu­mia niin so­pi­val­la kuin so­pi­mat­to­mal­la ajal­la. Ju­ma­la, jol­le on kaik­ki mah­dol­lis­ta, voi ava­ta ym­mär­ryk­sen ot­taa vas­taan us­kon lah­jan.

Elä­mäs­sä Ju­ma­lan kirk­kau­den sä­tei­ly jää usein ar­kis­ten as­ka­rei­den ja huo­lien var­joon. Myös Ju­ma­lan vas­tus­ta­ja te­kee työ­tään ja saa voit­to­ja. Ajan hou­ku­tuk­set käy­vät yli­voi­mai­sek­si ja jou­dum­me syn­tei­hin. Tuos­sa ti­lan­tees­sa Ju­ma­lan kirk­kaus pe­lot­taa.

Ju­ma­lan sana kui­ten­kin ke­hot­taa tu­le­maan va­loon, ja elä­mään va­lon lap­si­na. ”Valo kas­vat­taa hy­vyy­den, oi­keu­den ja to­tuu­den he­del­miä. Pyr­ki­kää saa­maan sel­vil­le, mikä on Her­ran mie­len mu­kais­ta. äl­kää osal­lis­tu­ko pi­mey­den töi­hin: ne ei­vät kan­na he­del­mää. Tuo­kaa ne päi­vän­va­loon.” (Ef. 5:9–11.)

Ju­ma­lan kirk­kaus osoit­taa meis­sä sen, mikä ei ole Ju­ma­las­ta. Se myös puh­dis­taa mei­dät kai­kes­ta pa­has­ta. On tär­keä tul­la Ju­ma­lan sa­nan kuu­loon, pyy­tää evan­ke­liu­mia ja saar­na­ta sitä. Jos jo­kin syn­ti pai­naa tun­nol­la, saam­me ri­pis­sä tuo­da va­loon tuon ni­mel­li­sen­kin asi­an. Evan­ke­liu­mi an­taa ilon, rau­han ja va­pau­den.

Tääl­lä us­ko­vat kat­se­le­vat Ju­ma­lan kirk­kaut­ta kuin pei­lis­tä. Tä­män ajan jäl­keen heil­le lu­vat­tu voit­to­pal­kin­to. Ker­ran on ai­ka näh­dä Ju­ma­la kas­vois­ta kas­voi­hin. Tai­vaan kirk­kau­des­sa ei tar­vi­ta au­rin­koa ei­kä kuu­ta. Siel­lä ei ole yön pi­meyt­tä, vaan Ju­ma­lan kirk­kaus va­lai­see Kris­tuk­ses­sa ikui­ses­ti. (Ilm. 21:23.)

Teks­ti: Sam­po San­dell