Kuuleeko Jumala rukoukseni?

”Pyy­dä, mitä ha­lu­at, niin an­nan sen si­nul­le.” Ku­vi­tel­kaam­me tämä lu­paus koh­dal­lem­me. Mitä pyy­täi­sim­me? Mitä pyy­si ku­nin­gas Sa­lo­mo, joka sai Ju­ma­lal­ta täl­lai­sen ke­ho­tuk­sen? Ju­ma­lan sana ker­too sen meil­le. (2. Aik. 1:7–12.)

Ju­ma­lal­le mie­lui­nen ru­kous

Sa­lo­mo lä­hes­tyi Ju­ma­laa luot­ta­vai­ses­ti, ku­ten lap­si lä­hes­tyy isään­sä. Sa­lo­mo pyy­si vii­saut­ta. Ei­kö hä­nel­lä, ku­nin­kaak­si ase­te­tul­la, jo ol­lut sitä? Kyl­lä hä­nel­lä oli ja hän myös tie­si, et­tä se oli Ju­ma­lan lah­jaa ih­mi­sel­le.

Mik­si Sa­lo­mo sit­ten esit­ti tuol­lai­sen pyyn­nön? Hän koki Ju­ma­lal­ta saa­man­sa teh­tä­vän niin vaa­ti­vak­si, et­tä ih­mis­vii­saus ei riit­täi­si sii­tä sel­viy­ty­mi­seen. Tuo teh­tä­vä oli joh­taa ku­nin­kaa­na Ju­ma­lan kan­saa. Sa­lo­mo pyyn­töi­neen lä­hes­tyi Her­raan­sa nöy­rin mie­lin.

Epäit­sek­kääs­ti hän ru­koi­li it­sel­leen sel­lais­ta, jol­la voi­si pal­vel­la lä­him­mäi­si­ään. Sa­lo­mon pyyn­nös­sä Ju­ma­la miel­tyi sii­hen, et­tä tämä ei pyy­tä­nyt rik­kaut­ta, omai­suut­ta, kun­ni­aa ei­kä it­sel­leen pit­kää ikää. Hän ei myös­kään pyy­tä­nyt vi­hol­lis­ten­sa kuo­le­maa.

Tun­nis­tam­me­ko ru­kous­vas­tauk­sen?

Olem­me sa­mas­sa ti­lan­tees­sa kuin Sa­lo­mo oli. Oli­vat­pa ajal­li­set teh­tä­väm­me mit­kä ta­han­sa, em­me voi niis­tä suo­riu­tua il­man Luo­jam­me an­ta­maa voi­maa ja var­je­lus­ta. Ju­ma­lan sa­nan ke­ho­tus kuu­luu: ”Ru­koil­kaa hel­lit­tä­mät­tä, val­vo­kaa ru­koil­len ja kiit­tä­en” (Kol. 4:2).

Ru­kous­vas­tauk­sen tun­nis­tam­me hel­pos­ti, kun pyyn­töm­me to­teu­tuu. Tun­nis­tam­me­ko ru­kous­vas­tauk­sen sii­nä ta­pauk­ses­sa, et­tä pyyn­töm­me jää to­teu­tu­mat­ta? Se­kin on vas­taus.

Sa­lo­mon pyyn­tö sai to­teu­tua. Mei­tä ke­ho­te­taan luot­ta­maan sii­hen, et­tä Ju­ma­la tie­tää, mikä koi­tuu par­haak­sem­me. ”Saam­me roh­ke­as­ti lä­hes­tyä Ju­ma­laa us­ko­en, et­tä hän kuu­lee mei­tä, mitä sit­ten pyy­däm­me­kin hä­nen tah­ton­sa mu­kai­ses­ti” (1. Joh. 5:14).

Jo ru­kous­ti­lan­ne suo meil­le ko­ke­muk­sen si­säi­ses­tä loh­du­tuk­ses­ta ja siu­nauk­ses­ta, kun saam­me pu­hua Ju­ma­lal­le, tai­vaal­li­sel­le Isäl­lem­me. Us­ko Ju­ma­lan kaik­ki­val­tiu­teen saa sy­dä­mem­me tyyn­ty­mään ja li­sää­mään pyyn­töm­me lop­puun sa­nat: ”Ta­pah­tu­koon si­nun tah­to­si!”

Ju­ma­la kuu­lee et­si­vän ru­kouk­sen

Kun Ju­ma­la on he­rät­tä­nyt ih­mi­sen tun­non, tämä ko­kee voi­mak­kaas­ti it­se­ään kor­ke­am­man voi­man ole­mas­sa­o­lon. Syn­ti­syy­ten­sä tun­tien hän ha­kee tun­nol­leen rau­haa. Hän huu­taa Ju­ma­lan puo­leen, sen Ju­ma­lan, jota ei eh­kä tun­ne edes ni­mel­tä.

Ru­koi­li­jal­ta ei ky­sel­lä hä­nen pyyn­tön­sä sa­na­muo­to­ja ei­kä sa­na­jär­jes­tys­tä. Ju­ma­la on lu­van­nut kuul­la ru­kouk­sen. Hä­nen val­ta­kun­nas­taan et­si­vä saa kuul­la sa­no­man syn­tien an­teek­si­an­nos­ta. Sen us­ko­mi­nen tuo sy­dä­mel­le Ju­ma­lan rau­han.

Veik­ko Si­vu­la