Jumala siunaa uskon lahjalla

Ju­ma­lan siu­naus saat­taa näyt­täy­tyä ih­mi­sen nä­kö­kul­mas­ta ai­no­as­taan ajal­li­se­na ja ta­lou­del­li­se­na me­nes­tyk­se­nä. Tä­män in­noit­ta­ma­na hän suun­taa ta­voit­teen­sa ja ar­von­sa maal­li­sen hy­vyy­den ta­voit­te­luun. Näin toi­mies­saan ih­mi­sel­tä hä­mär­tyy hel­pos­ti to­del­li­nen Ju­ma­lan siu­naus, joka on ai­van muu­ta kuin ta­va­raa, kun­ni­aa ja ra­haa.

Jee­sus lu­paa vuo­ri­saar­nas­saan ih­mi­sel­le kai­ken tar­peel­li­sen: ”Et­si­kää en­nen kaik­kea Ju­ma­lan val­ta­kun­taa ja hä­nen van­hurs­kas­ta tah­to­aan, niin teil­le an­ne­taan kaik­ki tä­mä­kin” (Matt. 6:33).

Ju­ma­lan suu­ruus ja siu­naus

Us­kon kaut­ta Ju­ma­lan suu­ruus avau­tuu ih­mi­sel­le psal­min­kir­joit­ta­jan ta­voin: ”Her­ra mei­dän Ju­ma­lam­me, kuin­ka suu­ri on­kaan si­nun ni­me­si maan pääl­lä!” (Ps. 8:1). Se on niin suu­ri, et­tä hän uh­ra­si ai­no­an Poi­kan­sa ih­mi­sen syn­ti­syy­den täh­den. Syn­nit on so­vi­tet­tu, kaik­ki on mak­set­tu!

Ju­ma­lan siu­nauk­sen ydin on sii­nä, et­tä us­ko­mal­la tu­lee au­tu­aak­si ja ker­ran us­kon osal­li­suu­des­ta saa siir­tyä tai­vaa­seen, kiit­tä­jien jouk­koon. Se, et­tä ih­mi­nen löy­tää Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ja saa siel­tä ju­lis­te­tun evan­ke­liu­min kaut­ta us­koa omat syn­nit an­teek­si, on suu­rin lah­ja, jon­ka hän voi saa­da ja ko­kea.

Ju­ma­la an­taa myös teh­tä­viä, ajal­lis­ta hy­vyyt­tä­kin, mut­ta ne ovat tär­keys­jär­jes­tyk­ses­sä toi­sel­la si­jal­la. Lah­ja­na saa­tua ja Ju­ma­lan siu­naa­maa hy­vyyt­tä saa roh­ke­as­ti käyt­tää myös Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työ­hön ja lä­him­mäi­sen aut­ta­mi­seen.

Ju­ma­lan voi­ma nä­kyy pie­nim­mis­sä

Psal­min­kir­joit­ta­ja ku­vaa, kuin­ka ”las­ten ja ime­väis­ten huu­dot” to­dis­ta­vat Ju­ma­lan voi­maa (Ps. 8:2). Mi­ten ajas­sam­me nä­kyy tuo Ju­ma­lan vah­va to­dis­tus – nuo tai­vaan tai­met, Ju­ma­lan luo­mat ja lu­nas­ta­mat, hä­nen sil­mä­te­rän­sä? Hei­dän suus­taan kuu­luu sy­dän­ten rie­mu; hei­dän sil­mis­tään lois­taa luot­ta­mus, us­ko­mi­sen ilo ja va­paus. Jee­sus aset­ti hei­dät esi­ku­vak­si tai­vas­tie­tä kul­ke­val­le.

Psal­mis­sa ky­sy­tään myös: ”Mikä on ih­mi­nen! Kui­ten­kin sinä hän­tä muis­tat. Mikä on ih­mis­lap­si! Kui­ten­kin pi­dät hä­nes­tä huo­len. Sinä teit hä­nes­tä lä­hes kal­tai­se­si olen­non, sep­pe­löit hä­net kun­ni­al­la ja kirk­kau­del­la.” (Ps. 8:4–5.)

En­sin­nä­kin Ju­ma­la loi ih­mi­sen omak­si ku­vak­seen; hän on puut­tei­neen­kin Ju­ma­lan kuva. Luo­des­saan ih­mi­sen ku­vak­seen Ju­ma­la ei tar­koit­ta­nut, et­tä hä­nen luo­mis­työn­sä jäl­keä tar­vit­si­si ehos­taa tai kor­jail­la. Täs­sä­kin ky­sy­tään us­kos­sa val­vo­mis­ta, et­tei­vät ajan hen­ki ja maa­il­mal­li­set il­mi­öt sai­si si­jaa sy­dä­mes­sä.

Ju­ma­la muis­taa omi­aan, sil­mä­te­ri­ään, ei­kä hä­nel­tä ole yk­si­kään kat­vees­sa tai unoh­duk­sis­sa. Hän tah­too edel­leen­kin sep­pe­löi­dä hä­neen us­ko­vat kun­ni­al­la ja kirk­kau­del­la. Evan­ke­liu­mi on voi­ma jo­kai­sel­le sen us­ko­val­le au­tuu­dek­si. Tä­hän Ju­ma­la on kät­ke­nyt siu­nauk­sen­sa.

Ai­mo Kos­ke­lo