Mikä on sinun turvasi?

Elä­män tii­ma­la­sis­sa ai­kam­me ku­luu kai­ken ai­kaa. Psal­mi­ru­noi­li­ja muis­tut­taa: ”Ope­ta meil­le mi­ten ly­hyt on ai­kam­me, et­tä sai­sim­me vii­saan sy­dä­men” (Ps. 90:12).

Ai­koi­naan krei­kan fi­lo­so­fit se­lit­ti­vät ja poh­ti­vat, et­tä on ole­mas­sa kak­si ai­kaa. On Khro­nos, joka hak­kaa ja ete­nee se­kun­ti se­kun­nil­ta, tun­ti tun­nil­ta. Ajan käy­des­sä kuu­kau­det vaih­tu­vat, vuo­det vie­ri­vät ja ka­len­te­rien si­vut kään­ty­vät. Se on ar­mo­ton­ta ai­kaa, joka me­nee eteen­päin, ei­kä elet­tyä ai­kaa saa kos­kaan ta­kai­sin.

Mut­ta sit­ten on toi­nen­kin ai­ka, Kai­ros. Se on ai­ka, joka rik­koo Khro­nok­sen ar­mot­to­man tah­din. Se avaa tai­vaan ja maan, ja kai­ken. Kaik­ki on läs­nä sii­nä sa­mas­sa het­kes­sä.

Täl­lai­nen ai­ka ei kos­kaan kulu. Ikui­suut­ta, Ju­ma­lan ai­kaa, voi ver­ra­ta sii­hen. Ikui­suu­del­la ei ole al­kua ei­kä lop­pua. On vain tämä ikui­suu­den het­ki, joka ulot­tuu maas­ta tai­vaa­seen.

Pu­het­ta meil­le

Tu­tus­sa vir­res­sä vei­saam­me: ”Kun on tur­va Ju­ma­las­sa, tur­vas­sa on pa­rem­mas­sa...” (Vk. 397:1). Mikä on si­nun tur­va­si? Lut­her poh­dis­ke­lee Ju­ma­lan ole­mus­ta: ”Ju­ma­lak­si sa­no­taan sel­lais­ta, jol­ta mei­dän on odo­tet­ta­va kaik­kea hy­vää ja jon­ka tur­viin mei­dän kai­kis­sa hä­dis­säm­me on pa­et­ta­va.”

Eri­tyi­ses­ti Ju­ma­la il­mai­see it­sen­sä meil­le py­häs­sä Raa­ma­tus­sa ja Va­pah­ta­jas­sam­me Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa. Psal­mis­sa ku­va­taan: ”Tai­vaat ju­lis­ta­vat Ju­ma­lan kun­ni­aa, tai­vaan­kan­si ker­too hä­nen te­ois­taan” (Ps. 19:1).

Hep­re­a­lais­kir­jees­sä to­de­taan: ”Mo­net ker­rat ja mo­nin ta­voin Ju­ma­la mui­noin pu­hui isil­lem­me pro­feet­to­jen suul­la, mut­ta näi­nä vii­mei­si­nä ai­koi­na hän on pu­hu­nut meil­le Po­jas­saan, jon­ka hän on pan­nut kai­ken pe­ril­li­sek­si ja jon­ka vä­li­tyk­sel­lä hän myös on luo­nut maa­il­mat” (Hepr. 1:1–2).

Äl­kää luo­vut­ta­ko

Hep­re­a­lais­kir­je on ikään kuin al­ku­kir­kos­sa pi­det­ty saar­na. Sen kir­joit­ta­ja on jää­nyt tun­te­mat­to­mak­si. Kirk­koi­sä Ori­ge­nes pää­tyy to­te­a­maan: ”Kir­jeen kir­joit­ta­jan tie­tää var­mas­ti vain Ju­ma­la” (Ori­ge­nes).

Kir­jeen vas­taa­not­ta­jat oli­vat jou­tu­mas­sa luo­pu­muk­sen hen­gen val­taan. Mut­ta kir­jeen kir­joit­ta­jal­la on ke­hot­ta­jan ar­mo­lah­ja. Nöy­räs­ti hän sa­noo omas­ta kir­jees­tään: ”Vel­jet, pyy­dän tei­tä kes­tä­mään nämä ke­ho­tuk­sen sa­nat” (Hepr. 13:22).

Sy­väl­li­sen ope­tuk­sen­sa lo­mas­sa hän vä­hän vä­liä pu­hut­te­lee kir­jeen vas­taa­not­ta­jia. Hän ke­hot­taa ja roh­kai­see hei­tä mitä eri­lai­sim­mil­la ta­voil­la. Kos­kaan hän ei ke­ho­ta tai nuh­te­le ker­to­mat­ta en­sin, mil­lai­sis­ta ih­meel­li­sis­tä rik­kauk­sis­ta us­ko­vat ovat tul­leet evan­ke­liu­mis­sa osal­li­sik­si.

Lu­pauk­siin luot­ta­en

Kir­jeen kir­joit­ta­jan ke­ho­tuk­sen ydin on sa­nois­sa: ”Juos­kaam­me sin­nik­kääs­ti lop­puun se kil­pai­lu, joka on edes­säm­me, kat­se suun­nat­tu­na Jee­suk­seen, us­kom­me pe­rus­ta­jaan ja täy­del­li­sek­si te­ki­jään” (Hepr. 12:1–2).

Ju­ma­lan täyt­ty­neis­sä ar­mo­lu­pauk­sis­sa on tur­val­lis­ta jat­kaa elä­män mat­kaa vir­si­ru­noi­li­jan tun­te­muk­sia vil­jel­len: ”Me Her­ran ni­meen luo­tam­me, myös uu­teen vuo­teen kan­taa se. Sen suo­jaan jääm­me toi­vos­sa, et hyl­kää mei­tä, Ju­ma­la.” (VK. 38:5.)

Ris­to Räi­hä